Taidenäyttelytilat on perinteisesti määritelty tätä tarkoitusta varten, joko suoraan rakentamalla tai se muuten tähän käyttöön eristämällä. Graffiteja ei laiteta taidenäyttelyyn. Ne laitetaan vain näytille. Tätä kautta niistä tulee pakotettua taidetta. Sillä jos haluan nauttia normaalista taiteesta, joudun menemään tälläiseen tilaan ja maksamaan. Näin graffiti ja (muu) taide eroaa samaan tapaan kuin kirkko tai teologian opinnot eroavat kadulla tapahtuvasta julistusperformanssista.Kuitenkin osa graffiteista on onnistunut jotenkin epämääräisesti "koskettamaan mua". (Olen yrittänyt kerätä erilaisia kokemuksia.) Olen kerännyt niistä erillisen näyttelytilan. Mielestäni tälle syyksi riittää jo se, että monia näistä graffiteista ei enää ole. Ne on jo pyyhitty pois. Näin onnistun säilömään palan katoavaa nykyaikaa. Tätä prosessia kuvatkoon alkuun panemani kuva, jossa graffitia pyyhitään. Ilman liikettä ja ennen kaikkea seinän väritilan muutoksen suuntaa se näyttää kuitenkin kovasti samanlaiselta kuin graffitin piirtäminen. Joten prosessi kuvatkoon kaksisuuntaisuutta.
Tässä Korsolaisessa graffitissa on minusta vahva vastakkainpano. Jotain missä naivi lasten maailma kohtaa ganstakulttuurin. Tätä korostaa naivi esitysmuoto että kirjoitusvirhe "Pölö". Tästä tulee pakosti hyvä mieli, koska ollakseen lainvastainen teko, kuva onnistuu karkealla ja teknisesti taidottomasti piirretyllä tavallaan olemaan varsin sympaattinen. Tätä graffitia ei valitettavasti enää ole olemassa. Tuntuu samalta kuin polttaisi "Nalle puh ja Tao" -kirjan.
Tässä Järvenpääläisessä graffitissa ideana on se, että teksti "SEE" (suom. näe) on varsin kummallisessa ja vaikeapääsyisessä paikassa, itse asiassa en saanut edes kuvakulmaa jossa se näkyisi kunnolla. Kuvassa se on siksi vain osittain näkyvissä. (Tuon tötsän huipulla pilkottaa vihreää ja hieman hopeanväriä, jolla teksti on piirretty.) Syynä on se, että sen näkeminen onnistuu vain varsin pieneltä alueelta, koska rakennukset ja siltarakenteet sekä puut rajoittavat näkyvyyttä niin että täytyy olla kohtuu lähellä. Kauempaa graffitin voi nähdä, mutta tällöin se on niin pieni että sen kuvaaminen ei minun välineilläni onnistu. Ja kun rakennus on korkea, tulee reunat näköesteeksi lähellä ollessa melko pian. (Kuvassa graffiti on sekä pieni että jo reunan peitossa, mikä kuvaa tilannetta varsin hyvin..) Kokonaisukuvan saaminen vaatiikin oikeasti useassa paikassa olemisen ja tarkan silmän. Ja vain tätä kautta minäkin osaan valottaa graffitin viestisisällöstä. Se on kuitenkin korkealla ja korskeasti ylhäällä. Se siis julistaa mahtipontisesti näkyvyyttä, suorastaan huutaa "näe (minut)". Mutta ei kuitenkaan onnistu tässä. Tätä kautta voi herättää kysymyksiä vaikkapa siitä millä tasolla tämä toimii analogiana graffitin maalaajaan itseensä. Tai muihin näkyvillä korkealla oleviin ongelmiin.
Tässä Keravalaisessa graffitissa tuntuu sijoittelun puolesta olevan kaikki pielessä. Se on vanhassa maisemassa. Normalistihan graffiteja on harmaassa ja rumasa betonissa. Ne ovat ulkopuolisille myös melko anonyymejä, henkilö tiivistyy vain pienen tahon tietämään merkkiin. Mutta tässä mainostetaan kuuluvasti että "Ilpo". Tässä tuntuu kaikki olevan pielessä. Onnittelen kuitenkin pinkin käytöstä. Vain todella päheä voi käyttää pinkkiä.
Tässä Korsolaisessa graffitissa on jotain samanlaista kuin koko elämässä muutenkin. Sen totuus jyystää syvältä. Yllä kristillinen risti. Alla teksti "Mun elämä on paskaa [söhry] Die [kirkkovene]" Tämä graffiti on vielä olemassa. Herättää sympatiantunteita ja tarvetta käydä kirkossa. Hajanaisuudesta huolimatta väritys ja käsiala viittaa siihen että tämä on yhden taiteilijan kertarykäisy. Vaikka symbolit ovat ideologisesti ristiriitaisia ja hajanaisia, ja viesti on muutenkin varsin jännitteinen. No, totta puhuen niin on usein elämä Korsossakin.
Tässä Järvenpääläisessä sekatekniikalla toteutetussa graffitissa on selvästi muotoiltu sanoma, joka leikkii interkontekstuaalisuudella. "Reggae OK" on muuttunut muotoon "Kaupallista paskaa OK" Huvittava yksityiskohta on se, että tämä graffiti on saanut päälleen graffiteja. Tätä kautta on selvää että graffitintekijät eivät välttämättä arvosta toistensa työpanoksia kovinkaan paljoa. Kokonaisuus on useamman tekijän kädestä, mutta yhdessä niistä syntyy ihan koherenttia, joskin sotkuista, jälkeä.
Tämä Rekolalainen graffiti on kadonnut jo vuosia sitten. Siinä on kuitenkin käytännönläheinen viesti, "Lintu lentää, Kalle ei" joka miellyttää skeptikonkin silmää. Ei luonnontiedevirheitä. (Tosin tekniikan ystävät ovat Wrightin veljesten Wilburin ja Orvillen aikaansaaman ilmaa painavamman lentokoneen keksimisen jälkeen saanut koko joukon lisärasitteita. Ennen heitä tämän olisi hyväksynyt täytenä mahdottomuutena monikin tiedemies.) Sillä on toki symbolinenkin taso. Tämä on mainio reality check, jos vaikka hallusinoi ja luulee voivansa lentää. Ja toisaalta se kenties kehottaa elämään tosiasioiden ja rajoitusten mukaan. Onhan siinä sydän tuomassa iloa ja positiivisuutta. Ilman sitä se voisi tuoda mieleen jopa implisiittisen uhkauksen, varoituksen esimerkiksi siitä että velanmaksukyvyttömyys voi aikaansaada tarvetta sellaisille ominaisuuksille, joita ihminen ei kykene biologisten rajoitustensa vuoksi oppimaan. (Ja on kulttuurillisten olosuhteiden näiden rajoitusten vanki oli Wrightin veljeksiä tai ei.)
Tässä Hyvinkääläisessä graffitissa, jonka nykytila on minulle arvoitus, on kuvattu kansainvälinen merkki joka ei ole keskisormi. Tämä merkki yhdistetään usein rauhaan, ja sellaienaan se edustaa kaunista ideaa. Näin tuo voi muistuttaa jotakuta jossain jostakin. Ehkä. Toki se voi herättää myös raivoa. Mutta sama tietysti liittyy kaikkeen rauhanaktivismiin (joka on hieman paradoksaalinen määritelmä.) Ehkä ärsyttää, ehkä ei. Mutta pääasia olisi että hyppy kulkee. Tai jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti