Lauri Järvilehto tiivisti ajatteluprosessien kuvaukset yksinkertaisin kuvauksin. Se toi mieleeni erilaisia pieniä asioita, toimi ikään kuin kimmokkeena.
Induktio ja deduktio - vaikka ovatkin tärkeitä - jäävät tällä kertaa vähemmälle. Osittain siksi että olen kirjoitellut niistä aiemmin jo aika paljon. Ja kun minua sattuu huvittamaan. Nyt keskityn kahteen viimeiseen, eli abduktiiviseen päättelyyn ja lateraaliseen ajatteluun. Sillä niiden tunnuspiirre on prosessinomaisuus. Hyppään niistä tukea ottaen "logiikan maailmasta empirian maailmaan".
Abduktiivisessa päättelyssä ideana on se, että otetaan aineisto, josta arvataan induktiivinen teoria. Tämän jälkeen tätä teoriaa tulee vielä testata siten että siitä johdetaan deduktiivisia seurauksia ja katsotaan osuvatko ne. Tämä askel muistuttaa mekaniikaltaan empirian kehittämisen alkupuolella vallinnutta ajatusta siitä että luontoon pitäisi mennä tyhjän mielen kanssa ja huomata sääntö luonnossa, ja sitten katsoa toimiiko se muualla. Eikä sen sijaan päättää mitä luonnosta löytyy ja tukea sitä sitten. Lateraalisessa ajattelussa taas otetaan vaihtoehtoja, joista rikotaan tunnettu, keksitään villejä jopa satunnaisia vaihtoehtoisia ajatuksia ja sitten ammutaan huonot pois.
Abduktiivisessa prosessissa tehdään arvauksina mahdollisia induktioita, joita testataan. Järvilehto käytti esimerkkinä Sherlock Holmesia, ja tässä on korostettava että arvauksen jälkeen tarvittiin vielä vahvistava todiste. Holmesin ajattelu on todistettu, ei silloin kun aineistosta on tehty yleistävä arvaus, vaan vasta kun juuri se arvailuista deduktiivisesti johdettava todistusaineisto saadaan, eikä tule sellaisia joita tämä arvaus kieltää.
Lateraalisessa ideoidaan useita induktioita joista valitaan uskottavia ja näitä testataan. Järvilehto vertasi tätä MacGyveriin, jonka villin arvauksen onnistuminen varmistuu vasta kun väsätty kikka myös toimii.
Tämä tuo tietysti mieleen asioita joita olen kirjoittanut hypoteesinmuodostuksen kohdalla aikaisemmin. Abduktiivista ajattelua edustaa Wilsonin prosessimainen kuvaus ja lateraalista ajattelua soveltaa de Gennesin ajatus.
Molemmissa prosesseissa on jotain olennaista. Tästä olennaisinta kohtaa kuvaa Sean B. Carrollin "Kelpoisimman valmistus" josta on löydettävissä seuraava: "Tohtorin arvon hankkiminen ja kielteisten lausuntojen esittäminen on kuitenkin suhteellisen helppoa - uusien vahvistettavien keksintöjen tekeminen on kokonaan toinen asia. Kieltäjät erikoistuvat retoriikkaan ja sitaattien kaivamiseen, eivät laboratoriotutkimukseen." He ovat kuin Holmes, joka ei odota sitä varmistavaa todistetta vaan syyttää ennakkoluulon perusteella. Tai MacGyver joka keksii villin idean, mutta ei väsää ihmeellistä ratkaisuaan vaan sen sijaan päättelee että ratkaisu on jo tehty, ja jättää värkkäyksen kokoamatta, ja jättää linkkarin taskuunsa ja eristysteippirullan avaamatta. Tämä ei vaan toimi.
Asiaa kuvaa nimittäin prosessi. Thomas Alva Edison ei onnistunut aluksi tuottamaan hehkulamppua. Lopulta hän onnistui. Hän itse kuvasi tilannetta seuraavasti "En ole epäonnistunut kertaakaan. Päin vastoin, olen onnistuneesti eliminoinut 10 000 toimimatonta tapaa valmistaa hehkulamppu." Ideana oli se, että hän ei vain tehnyt satunnaisia asioita, vaan kokeili ja kun hän epäonnistui, ei kiinnostanut pelkkä tuloksen puute, vaan hän etsi syitä miksi ja millä tavalla hän epäonnistui. Sitten hän kokeili että jos epäonnistumisen arvatun syyn joko kiertää tai torjuu, niin toimiiko lamppu sitten. Näin hän korjasi tilannetta niin että lampun kehittäminen samalla myös edistyi. Ensimmäiset yritykset olivat taatusti huonompia kun taas loppupuolella tuli enemmän "ollaan jo lähellä" -tilanteita, koska Edison oppi prosessissa koko ajan, epäonnistumisistaan ja ennen kaikkea koska silloin tällöin onnistui korjaamaan jonkun epäonnistumisen - vaikka ei niitä kaikkia korjannutkaan. Lamppu meni vähintään eri tavalla rikki. Jos Edison ei olisi tuottanut toimivaa lamppua, hänellä ei olisi nykyään merkitystä. Tavallaan vasta se yksi toimiva antoi painoa 10 000 aikaisemmalle. Hän ei vain sanonut että "pieleen meni syystä X joten tiedän miten hehkulamppu toimii". Tämä asenne olisi ollut naurettava vaikka sen olisi tehnyt sen 9 000 lamppuyritelmän kohdalla.
Sama sopii tietysti Albert Einsteiniin. Hän loi arvauksen nimeltä suhteellisuusteoria. Sen voisi huomata auringonpimennyksen aikaan, koska auringon massan pitäisi vääristää valoa. Perinteisen fysiikan ei pitänyt tätä tehdä, joten tulosten kannalta teorian A kannalta asian olisi pakko tapahtua tavalla X ja teorian B kannalta asialla Y. Eri teorian oikeus olisi johtanut erilaiseen lopputulokseen. Näin tilannetta päästään vertailemaan.
Tämä hänen teoriansa taas sisälsi villiä "lateraalista ajattelua", koska se oli uudenlainen ja perusluonteeltaan varsin epäintuitiivinen. Mutta myös "abduktiivista ajattelua" koska siinä fysikaalisen maailman joukosta tehtiin arvaus siinä olevasta induktiosta, josta johdettuja seurauksia. Hän sitten halusi lähteä testaamaan, koska se kuuluu olennaisesti asiaan. Einstein lähetti pyyntöjä eri observatorioihin. Hänellä oli tässä kohden vaikeuksia. Hän ei kuitenkaan sairastunut Galilei -syndroomaan ja alkanut moittimaan muita vainosta. Eikä tiedemaailma pitänyt teoriaa oikeana ennen kuin testin tulosten jälkeen. Ja tässä se toimi oikein.
Vainotuksi tuleminen ei ole samaa kuin oikeassa oleminen. Se, että osaa rakentaa tuekseen epämääräisen voi olla -verkon ei ole samaa kuin perustellusti oikeassa oleminen. Koeasettelu, haasteen kesto. Se onkin sitten ihan eri asia.
Kaiken kaikkiaan tästä saadaan sanottua että tieteenfilosofiaankin sopii heitettäväksi Larry Kersten -sitaatti. "Quitters never win, winners never quit, but those who never win and never win are idiots." (Tekisi mieleni kursia joukkoon muutamia kapiteelikirjaimia, mutta jätän nyt väliin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti