Reilu.

Reiluus tuntuu olevan kaikille tuttu käsite. Itse lähestyn tietysti debatoinnin ja väittelyn reiluutta. Keskustelun kohdalla sen ongelmat kun tulevat harvoin esiin. Siksi on selvää että reiluus ja sen puute ilmenee käytännössä vain erimielisyystilanteissa.

Tarvetta tälle mietinnälle on. Esimerkiksi eri maailmankuvaa edustavan henkilön sanomisista ei helposti välitetä, koska tämä edustaa "vääryyttä", ja siksi hänellä ei nähdä sananvaltaa tai merkitystä. Hän voi olla liian nuori ja kokematon, liian kalkkis, liian idealistinen, liian uskovainen... Yksisuuntainen tuomitsijanrooli on suosittu. Sellainen, jossa henkilö tietää aluksi mikä on totuus, kuuntelee kaikkia ja hylkää "irrelevanttina" kaikki asiat jotka eivät sovi tähän tietoon. Ja lopuksi hän kertoo "lopullisena johtopäätöksenä" sen minkä hän on aluksi päättänyt totuudeksi.

Toki joku voisi sanoa että reiluus on sitä että ei teilaa toista. Eli tuomitsematta jättämistä. Mutta jos ajatellaan että reiluus sitoutuu oikeassa ja väärässäoloon, voidaan asiaa verrata vaikkapa tuomariin. Kysymys on silloin "miten olla reilu tuomari". Sellainen joka tuomitsee oikealla tavalla, eikä liian julmasti.

Reiluudessa on tavallaan kaksi pääsuuntausta:
1: Idealistisessa mallissa on määritelty normistu jolla mitataan kaikki. Tässä reiluus tarkoittaa sitä että kaikki punnitaan tällä samalla vaa-alla. "Rikos" on siksi tietyn normin rikkominen. Jos "tuomittavat" hyväksyvät tämän normiston tilanne on varsin yksiselitteisesti reilu. Tässä mallissa puolustautuminen on mahdollista. Näin esimerkiksi uskovaisten keskuudessa saadaan helposti yksimielisyys siitä onko joku tehnyt syntiä : Jos aviorikosta pidetään syntinä ja syytetty on samaa mieltä tästä ja siitä että hän on tehnyt jotain, on tilanne kaikille selvä. Ongelmia tässä tulee tietysti heti jos joku ei jaa tätä tiettyä näkemystä. Näin on käynyt esimerkiksi kun kristittyjen uskovasten tietyt pienet piirit ovat tuominneet vaikkapa ateistit tai islamistit syntisiksi. Koska ateisteilla ja islamisteilla on totaalisesti erilaiset ei tuloksia "hyväksytä". Itse asiassa islamistit tuomitsevat helposti kristityt vastaavalla kaavalla syntisiksi. Tässä kohdassa käy myös niin että tuomitsijan on itsensä kyettävä "elämään kaavan mukaan". Jos tuomitsee jonkun tietyllä kriteerillä, tuomitsisi samalla itsensä, jos ei itse kykene seuraamaan sitä samaa ehtoa.
2: Pluralistisessa mallissa jokainen punnitaan omalla vaa -alla. Tässä ateistit punnitaan ateistejen vaa-alla, kristityt kristittyjen. Karkeasti voisi sanoa että "omilla kriteereillä" ei enää tuomita kaikkia. Eli vaikkapa kristittyjen tekemä islamistien tuomitseminen ja islamistien tekemä kristittyjen tuomitseminen "eivät toimi". Näin päästään eräänlaiseen moniarvoisuuteen. Rikos ei enää ole "tietty normi" vaan "tekopyhyys". Tästä tosin seuraa se, että toisia voidaan tuomita sellaisilla kriteereillä joita tuomitsija ei itsekään ei täytä. Hänen itsensä ei tarvitse välittää siitä että hänet itsensä "tuomittaisiin", koska hän ei itse välitä yhtään juuri tästä normista. Tämä mahdollistaa melko kummallisia tilanteita, joissa samoin tekijöistä toinen otetaan ja toinen jätetään. Erityisongelmana tässä ajattelutavassa on julistamismentaliteetin mukaan tuleminen helposti. Tilanne muuttuu helposti omien normien esittelyksi mallilla "kaikilla on velvollisuus kuunnella mitä minun maailmankuvani on mieltä", mutta samaa velvollisuutta ei tarvita itselle, kun oma normi sanoo että muut maailmankuvat on syntiä.

Ehkä reiluus on sitä että ei vaadi muilta liikaa. Ehkä olen humanisti, kun korostan sitä että yksityiset yhden ideologian moraalisäännöt tulisi korvata laajemmilla, sellaisilla jotka ovat mukana kaikissa uskonnoissa ja ateismissakin. Näin kyse olisi "yleisinhimillisyydessä". Idealismi kun korostaa pikkusieluista "oman pikkujengin" oikeassaoloa. Ja pluralismi on käytännössä saman "oman pikkujengin" puolustusase, jossa saadaan lupa tuomita "omia" sellaisilla kriteereillä jotka vaikkapa yleiset ihmisoikeudet kieltäisivät, "moniarvoisuuden" nimissä. "Ulkopiirin normit" voitaisiin vain kieltää sellaisina jotka eivät kuulu heille. Toki YK:n ihmisoikeusjulistuskin on tietty ideologia, ja sen levittäminen on siksi samanlaista kulttuuri -imperialismia kuin minkä tahansa muun vastaavan levittämistä. Mutta kuitenkin siinä on ytimessä "jaettavuus", siinä ei viedä alueille "uutta", vaan pikemminkin alueille "viedään vanhaa".

Näin yleisinhimillisten ihmisoikeuksien luonne on lähempänä sitä että molemmat "reilun ehdot" täyttyvät. Lajinmukaiset säännöt ja toimintatavat ovat jotain, jonka kaikki jakavat. Tällöin vältetään kohdan 1 heikkoudet, ja ketään ei tuomita "itselle vieraan" normin pohjalta. Ja kun siinä on jotain jota "tuomitsijan" itsensä on noudatettava, ja jota hän ei voi paeta itsekään, vältetään kohdan 2 heikkoudet.