Itsemurhaa on argumentoitu hyvin monella tavalla pahaksi asiaksi. Esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa itsemurhaa on pidetty elämän kunnioittamattomuutena, ultimaattisena loukkauksena elämän lahjoittajalle ja valmistajalle, Jumalalle. Terapiakeskeisissä maailmankuvissa taas esitys on jotain seuraavaa : Tuska antaa syyn muutokselle, ja itsemurha on vain muutosvastarintaa ja yrittämisen puutetta. "Suicide is a permanent solution to a temporary problem." Ja tietenkin korostetaan sitä että itsemurhan tekijä on itsekäs - jossa helposti unohdetaan se, että on itsekästä myös vaatia muita elämään jotta itselle ei tule tästä "paha mieli".Näissä tyypillinen elementti on se, että itsemurhan halua pidetään pahana. Ja niissä selitys on sellainen, joka ei iske itsemurhan tekijään. Hän itse ei ajattele tuntemuksiaan loukkauksena Jumalalle tai usko että tilanne vain korjautuisi. Syytös laiskuudesta ja tuntemusten pahuudesta ei auta tai tee parempaa mieltä. Syyllistäminen ei vain toimi, koska siinä itsemurhaa ajattelevan elämän pääpiirteitä lisätään, ei vähennetä. Nämä selitykset tuntuvatkin hautovalta helposti lisäsyiltä tehdä itsemurha. Ajatuksia hautova pilkkaa ajatuksillaan Jumalaa ja on siksi paha. Ja on vielä laiskakin, ja itsekäs. Nämä ajatukset eivät tuo mukanaan optimismia ja iloisia ajatuksia.
Ainakin oman kokemukseni mukaan ajatus lähinnä iskee päähän, ja ajatus jää sinne kolkuttelemaan ikuiselle loopille vähän kuin sitkeä "korvamato". Tästä tulee perustila, jota vastaan on taisteltava. Normaali ihminen, sellainen joka vahvasti moralisoi itsemurhaa ja kiistää siinä olevan mitään hyvää, vaatii syytä elääkseen. Mutta itsemurhaa hautovan mieli on kuin "Lethal Weapon" -elokuvan Martin Riggs, joka eräässä kohdassa mainitsee "Well, what do you wanna hear, man?! Do you wanna hear that sometimes I think about eating a bullet? HUH? Well, I do! I even got a special bullet for the occasion with a hollow point. Look! Make sure it blows the back of my goddamned head out and do the job right! Every single day I wake up and I think of a reason not to do it! Every single day! You know why I don't do it?! This is gonna make you laugh! You know why I don't do it?! The job! Doin' the job! Now that's the reason!" Tästä väsyttävästä myllystä on tavallaan vain yksi pakokeino. Taistelun jatkaminen ei muuta sitä mihinkään. Mylly jaksaa jauhaa seuraavan kierroksen. Esineille alkaa ilmestymään uusi perusfunktio, esineet veitsistä puutarhahansikkaisiin sisältävät alkuperäisen ja tarkoitetun toiminnon sijasta funktionaalisen mietteen "miten tuolla saa itseltä hengen".
Kohtasin tähän syyllistämiseen liittyviä asioita. Ne olivat vahvasti läsnä jopa itsemurhan tehneiden omaisille, läheisille ja ystäville.
Tämä oli sinällään erikoista, koska itsemurhan tehneiden läheisien naamaan hieroo sana "syyllisyys". On normaalia ajatella että toisen itsemurha olisi jotenkin oma syy, että sen olisi voinut estää jotenkin. Oikeaoppisuus herättää helposti syyllistämistä joka johtaa sympatiantunteiden katoamiseen. Oikeaoppisen oma pelastus ja se, että syntiä vastaan on taisteltava kaikissa muodoissa voi kovettaa mielen, koska "synti viekoittelee" ja jos siihen menee ja "antaa pikkusormen" niin menee sitten "koko käsi". Itsemurhan sympaaminen johtaa helposti itsemurhan hyväksymiseen, joka taas on synnin rakastamista. Ja sitten toisaalta "se sama" kristillinen teologiakin tarjoaa periaatteessa pelastusreitin joka sopii itsemurhan tehneiden omaisille. Tämä selitys löytyy itse asiassa evanescencen kappaleesta "Tourniquet". Avainsanana tässä kappaleessa on katumus. Kappale kysyy pitkin matkaa sitä, onko hän liian syntinen pelastuakseen. ("Am i too lost to be saved, am i too lost?" ) Vasta lopuksi varmistuu, että kyseessä on itsemurha eikä katumuksessa, kuolinvuoteella tai onnettomuuden jälkeen tehty viime hetken katumus ja kääntymys. ("My wounds cry for the grave. / My soul cries for deliverance. / Will i be denied? / Christ / tourniquet / my suicide.") Tälläisestä katumutilastahan ei jäljelle jäänyt voi tietää.
Harva lähtee miettimään että itsemurha on pelatus, helpotus - saati sitten että se olisi japanilaisen kulttuurin seppukun kaltainen, sellainen joka kertoo että tekijä on aidosti pahoillaan. Normaali ihminen pelkää kuolemaa, eikä hae sitä. Siksi ajatus siitä että joku haluaa kuolemaa tuntuu heistä helposti jo ajatuksena ahdistavalta. Tähän ei tarvitse paljoa lisätä että tämä pelko nostaa itsemurhan tekemisestä vastustettavan asian - sehän on vieras, outo ja pelottava - ja tätä kautta saadaan itsemurahasta helposti läpeensä paha synti. Näin itsemurhan tehnyttä ei tarvitse sympata, eikä siksi ymmärtää sitä tunnemaailmaa joka itsemurhaa haluavalla on mielessään.
Kenties tämän vuoksi käytännössä kaikissa itsemurhan kielloissa maistuu se, että ne on tarkoitettu niille jotka haluavat elää, ja ne eivät vetoa niihin asioihin joita itsemurhaa haluava itsemurhassa näkee. Tämä näkyy jo nimessä asti. Sitä kutsutaan itsemurhaksi, eikä vaikkapa "itse aiheutetuksi kuolemaksi". Näin teon rikollisuutta korostetaan mielikuvatasolla. Perusteluna "itsemurha suunnittelemattomille" on että murha on tavoitteellinen. Itsemurhaa haluavalle se, että olisi samanaikaisesti jotenkin rikollinen ja uhri on varsin vieras.
Tämän jaottumisen vuoksi isemurhaa vastustavat argumentit eivät siksi toimi vakuuttavasti niihin jotka ylipäätään mitään vakuuttamista tarvitsevat. Tälläisellä "käytännön tasolla tarpeettomalla etiikalla" ei ole minun silmissäni kovin suurta merkitysarvoa. Ne vakuuttavat väärät ihmiset, ja tässä prosessissa ymmärtäminen ja sympatia katoavat. Ja ironista kyllä, juuri näiden kahden asian lisääminen voisi vähentää niitä itsemurhien määriä.
Kuvassa on voodookulttuurista peräisin oleva Baron Samedi -hahmo, jolle olen vain piirtänyt päälle omien vaatteitteni karrikatyyrejä. Hahmo on voodoossa keskeinen. Hänet yhdistetään kuolemaan, mutta häntä koristellaan myös fallossymboleilla. "Samedi" -sanalle on ehdotettu alkuperäksi ranskan "lauantai" -sanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti