(House MD, "Motherhood")
Usein ajatellaan että äidin ja lapsen suhde on yhteistyö, tai sitten lapsi nähdään äidin loisena. Kummassakaan näkemyksessä ei korosteta sitä että äidin kannattaisi olla konfliktissa jälkeläisensä kanssa. Toki tämä näkemys on osittain perusteltu: Esimerkiksi evolutiivisesti äidillä ja lapsella on hyvin samanlainen perimä, joten geenitasolla se että äiti tappaa lapsensa tai lapsi äitinsä on "vähän sama kuin itseään tappaisi."Kuitenkin konfliktia on olemassa. Voisin tietysti referoida viitaten omiin konflikteihini oman äitini kanssa. Niistäkin saisi aikaan jotain mielenkiintoista. Mutta on ehkä kivempaa puhua pari sanaa raskauden ajasta.
Sillä raskaudesta löytyy esimerkki sellaisella tasolla jossa ei ole tietoista toimintaa. David Haigin "Genetic conflicts in human pregnancy" kertoo jännittäviä asioita : Istukka kontrolloi äidin verensokerin ja verenpaineen tasoa sikiön hyväksi tuottamalla verensokeria nostavaa ja verenpainetta kasvattavia hormoneja, äidin tarvetta vastaankin. Istukka porautuu äidin verisuonistoon ja pakottaa ne laajentumaan. Siksi istukka nähdäänkin sikiön elimenä, joka sallii sikiön loisinnan. Äidin elimistö taas nostaa insuliinitasoaan, eli se taistelee näitä muutoksia vastaan. Mielenkiintoista kyllä tilanne on sellainen että jos sikiön hormonitoiminnassa on tässä kohden muutoksia, ei äidin insuliinitason eritys kasva, jolloin tilanne ei muutu. Toisin sanoen prosessissa on mukana elementtejä, jotka voidaan poistaa ilman että mitään muuttuu.
Syynä yllä olevaan on se, että äiti ja sikiö ovat "vain puoliksi äiti". Sikiön kannalta edullisinta on että äiti panostaa siihen mahdollisimman paljon, kun taas äidin kannalta on järkevää että hän itsekin pystyy lisääntymään jatkossakin. Siksi sikiön kannalta on haluta "ottaa vähän enemmän kuin on äidille optimaalista". Äidin taas kannattaa vastustaa näitä pyrkimyksiä, tavoitella omaa optimiaan. Siksi muutokset ovatkin vastapareja ; ne vaikuttavat toisensa kumoavasti. Sikiö jossa on imevä istukka saa itselleen etua, joten tämä on hyödyllinen asia - etenkin kun se ilmestyessään tuskin haittaa geeniä itseään jos/kun lisääntymistä ei tehdä lähisukulaisten kesken, joten se pääsee yleistymään ennen kuin "haittaa itseään" eli geeni on sekä emolla että jälkeläisellä. Ja tietenkin kun sitä ollaan vanhempia ja tälläistä alkaa olla liikkeellä, tähän on optimaalisempia vaihtoehtoja.
Osasta sikiöistä tulee emoja, peräti niin että kaikki emot ovat olleet joskus sikiöitä itsekin. Ja kaikilla emoilla on sikiö. (Tämä ei ole kvanttimystiikkaa.)
Tuo on tietysti teknistä ja limaista. Mutta tavallaan kysymys on samasta asiasta, mitä eläimillä tapahtuu vierotuksen aikana. Kysymys on siitä, miten paljon äidin voimavaroista jaetaan yhdelle ja tietylle jälkeläiselle. Siksi emo ei vierotuksessa anna poikasen imeä, mutta poikanen yrittää silti ahkerasti. Poikaselle voidaan keksiä "on oppinut" -selityksen, joka ehdottomasti selittää sen käytöksen maitoa haluavana. Mutta emon toiminnan muutos jäisi tässä selityksessä auki. Voimavarojen optimiero kertoo miksi näin tapahtuu.
Lajinmukaisesti tässä pitää muistaa että lasta korostetaan usein. Lapsesta tulee helposti loinen. Äidin kannattaa itsensä kannalta ajatellen toimia joskus tätä vastaan. Mutta älkää silti tappako toisianne.
Minun piti kirjoittaa tämä juttu kaverilleni (nainen) joka taannoin sai lapsen. Jäi lähettämättä. Äitienpäivään se kuitenkin sopii aiheensa vuoksi jotenkin. Joskin oudosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti