Annamari Sipilä kirjoitti kolumnin "Turhaa lohtua". Kolumnin sisältö itsessään oli ihan mielenkiintoinen miete eräänlaisesta ilmiöstä jolla annetaan lupa eskapismiin. Hänestä "(comfort food) antaa aikuisille ihmisille tekosyyn heittäytyä avuttomiksi ja laiskoiksi ja mässäillä mitä tahansa turvallisenmakuista pöperöä lähikaupasta vain sattuu löytymään. Lohtusyömisen pehmeä ydin on itsesääli. Maailma on paha - työkaveri ei tervehtinyt, bussivuoro jäi väliin, sukkahousuihin tuli silmäpako - joten suklaakilo on ansaittu." Sama koskee Sipilän mukaan myös montaa muuta asiaa, kuten televisiosarjoja, sipsipusseja ja ties mitä.Pääsanoma on tiivistettävissä siihen että maailma nähdään ankeaksi koska on pieniä vaikeuksia joiden annetaan kasvaa. Näille ei tehdä mitään joten ne jäävät olemaan. Sijaistoiminto on passiivista ja turhanpäiväistä. Ja sen perustelutkin ovat aika heikot, liian pienet. Lihavuus ja laiskuus ovat tässä vain seurana. Lohtusyöjät tarvitsisivat Sipilästä suhteellisuudentajua tai oikeita ongelmia.
Olen tietyssä määrin ihan samaa mieltä Sipilän kanssa. Jutun sävy on paikoin yliampuva. Ja paikoin siinä ihmisiä käsitellään melko erikoisesti. "Sotilaskodissa joitakin kertoja vierailleena olen pannut merkille, että tyypillinen varusmies on alle parikymppinen kasvava lapsi, joka ei juurikaan kaipaa lohtua - ei, hänen elämänkokemuksensa ja mielikuvituksensa ovat siihen aivan liian suppeita - vaan viisituhatta lisäkaloria kaiken metsässä rämpimisen jälkeen." Erikoista on se, että Sipilä puolustaa tässä sotilaskodin munkkeja esittämällä samalla halveksivan lausunnon. Jos vastaavaa mainitsisi vaikkapa parikymppisistä naisista saisi taatusti kiukkuista kritiikkiä feministeiltä. (Sekä telaketjuilla että ilman.)
Sipilä on ilmeisen asiantunteva koska on vieraillut pari kertaa sotkussa. Itse entisenä varusmiehenä ja parikymppisenä miehenä olleena voin sanoa että varusmiesten ongelmana ei suinkaan ole mikään mielikuvituksen puute. Tilanteen voi kuvata melko yksinkertaisesti. Parikymppinen mies on yleensä lukionsa lopettanut ja omaan elämään pois äidin helmoista muuttava. Hän on ehtinyt tutustua baarikulttuuriin mutta ei vielä kyllästyä siihen. Jos hänellä on naisystävä, hän tietää mitä sen kanssa voisi tehdä armeijassaolon sijasta. Ja jos ei ole, hänellä on mielikuvia siitä minkälaista "saalista" voisi intissäoloaikana hommatakaan. Joko tekemistä on tai hakemista on. Ja armeijassa ollaan kahleissa ja sidottuna tasolla johon äiti harvoin pystyy. Kotiintuloaikoja ei voi kovin isosti neuvotella - ja livahtamisiakaan ei voi tehdä. Näin ollen varusmies hakee lohturuokaa.
Se ei toki tarkoita että lisäkaloreita ei tarvittaisi. Ainakin minä laihduin intissä ihan liikaa, eikä sitä painoa alkujaankaan tarpeeksi ollut. Vaikka minun munkkeiluni olivatkin jotain jota sana asketismi ei kuvannut. Päivärahat eivät munkinkulutukseeni riittäneet, vaan säästöjä kului roimasti armeijan aikana tämän vuoksi. Kaavana oli: Kaiken söin ja mitään en oksentanut.
Ylläoleva tilanne on yllättävän yleinen. Mielestäni huumorissa on helppo tapa ja oikea tapa. Helppo tapa on halpaa sarkasmia. Halpa sarkasmi on usein ilkeänsävyistä ja tarvitaan varsin yksiniittinen mieli jotta niistä voisi nauttia. Yllättävän monista kuitenkin näyttää että ovela häijyys on samaa kuin hauska. Minun suhteeni tähän on sama kuin ns. kakka- ja homotteluhuumoriin. Onhan se monista hauskaa, mutta on se silti heppoista ja kehittymätöntä huumoria.
Sen sijaan hyvä huumori piruilee. Siinä on mukana rippunen samastumista. Tästä minun on pakko ottaa esimerkiksi Uncyclopedian Aspergerin syndroomaa käsittelevä juttu. Vaikka juttu esittää että se on "tarkoituksella loukkaava" se on kuitenkin omalla tavallaan hyvin valaiseva. Toki esimerkiksi wikipediasta saa kohtuu hyvää tietoa asiasta, mutta uncyclopediassa on mukana tiedon sijasta annos viisautta. Ja tietysti kaikkea muutakin. Siinä missä kliininen oirelista á la wikipedia ei tee sitä mitä uncyclopedian juttu sisältää. Nimittäin sitä, minkälaista tuollaisen kanssa on elellä ja oleilla. Vaikka kalsarit paukkuukin, ja faktuaalisuus ei ole millilleen, ei asia mene liian pitkälle. Se vaan ei vaivu halvan sarkasmin tasolle.
Erityisen tarkkana pitää olla jos todellisuuspakoa pitää huonona asiana, kuten Sipilä tekee. Hänhän korostaa suhteellisuudentajun merkitystä. Siksi reagointejenkin pitäisi olla suhteellisen järkeviä, tilannetajuisia. Minä tietysti sallin eskapismin jos sitä ei väitä tieteelliseksi totuudeksi tai pakota minua osallistumaan tähän projektiin. (Minä valitsen omat eskapistiset välineistöni kiitos vaan.) Näin en ole kieltämässä mitään lohturuokaa.
Kuvassa bloggaaja vetää järkytyksestä lohtukahvia nenäänsä. Kuvaaja: Sonja Hämäläinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti