Sikakin punnertaa!

Jussi Tuomolan sarjakuvassa "Viivi ja Wagner" on strippi, jossa Wagner menee kuntosalille. Asenne on, että hänet voidaan komentaa kuntosalille, mutta ei punnertamaan. Salilla on kuitenkin iso mies, jonka puserossakin on huutomerkki. Hän sanoo että "Sikakin punnertaa". Wagner lopettaa stripin siihen että hänet voidaan komentaa punnertamaan, mutta ei hymyilemään. Yllä oleva kuvaa eräällä tavalla valtapeliä, sen laajuutta. Ja tämä auttaa siihen liittyvissä rajanvetokysymyksissä.

Tämä kaikki liittyy tavallaan pakottamiseen ja sensuuriin. Ja siihen miten nämä ovat toistensa vastavoimia.

"Helsingin Sanomat" sai kyseenalaista mainetta koska se sensuroi Jarlan "Fingerpori" -sarjakuvaa. Syy: "sisältö loukkasi poikkeuksellisen monia lukijoita.". Samanaikaisesti SuomiTV sai mainetta koska se sensuroi televisiosarjasta jakson, jossa oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Syy: Perhearvojen kunnioittaminen. Ulkomailta asiaa värittää esimerkiksi Pakistanin facebooksensuuri. Mohammadia käsittelevät asiat muussa maailmassa olivat uhka.

Yllä oleva näyttää miten media antaa periksi. Perinteisesti esimerkiksi uskovaiset fundamentalistit ovat pyrkineet sensuroimaan. Syynä on ollut se, että erimielisien arvoja ei ole kunnioitettu. Ne edustavat jotain jonka he kokevat "vastemielisenä ja syntisenä". Näin sensuuria on tehty ensi sijassa suojeludiskurssin kautta, jotkut maailmankuvat ovat olleet inhottavia. Nykyään tätä kutsutaan suvaitsemattomuudeksi. Kuitenkin nykyisin "maallikkosaarnaajatyyppinen synnin näkijä" ei ole suojelemassa, vaan hän on kokemassa epäkunnioitusta ja loukkaantumassa. Nyt erilaisia maailmankuvia tulee suvaita ja perustelu on vain muuttunut uhridiskurssiksi. Toiminta on kuitenkin identtistä, joten tätä toimintaa harjoittavan ei tarvitse muuttaa asennettaan suhteessa muihin maailmankuviin. Muutos ei ole arvoissa vaan retoriikassa. Halu, sensuuri aktiona ja lopputulos on sama, mutta vanha puhetapa näyttää suvaitsemattomalta ja uusi äärimmäisen suvaitsevaiselta.

Jukka Paarma osaa tämän tempun varsin hyvin. Aiheena on esimerkiksi kotomaisen kirkkomme pedofiliaskandaali, jonka Helsingin Sanomat paiskasi vapun kunniaksi silmillemme. Paarma on ottanut tähän liittyvän asian esiin varsin mielenkiintoisessa sävyssä, ja erityistä mielenkiintoa asiaan tuo se että hän on arkkipiispa. Ei mikään pikkupappi jolla on alkoholia veressä ja murtunut mieli. Reagoinnista voi lukea äksyn version Kuittiselta: Kirkko on kärsijä, uhri. Kirkonvastaisuus ja pedofiliatapausten esiintuonti ei ole sananvapautta. Paarma jyrisi miten "Vastustus ja vaino ei ole vain historiaa". Vainoajana ei ollut kirkko, eikä uhreina lapset. Vainottu on kirkko ja usko. Ääneen mainittu erimielisyys on tätä kautta suvaitsemattomuutta. Näin asiasta olisi vaiettava. Koska muutkin tahot kuin kirkko sisältävät pedofiilejä, ei kirkon piirissä olevista pedofiileista passaa puhua. Tai kyseessä on uskonvaino. Tämä on vahva kritiikinsensurointipyrintö.

Postmodernistisesti sävyttynyt puhe on vallannut tässä kohden kentät. Koska sitä on kätevää käyttää. On mielenkiintoista, miten sitä on käytetty alun perin jotta uskonnon harjoittamasta sensuurista päästäisiin. Kuitenkin sitä käytetään helposti ja usein jotta yksisilmäisyyttä voidaan harjoittaa raskasti : Käyttötapa on tällä kikalla muuttunut "suvaitsevaisuudesta" "suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen".

"New Scientist" kirjoitti tähän sopivasti denialismista. Sekin myy itseään erilaisuuden ja kritiikin kautta, mutta sen tavoitteena on yleensä sensuroida jokin asia. Ilmastonmuutos, rokotukset ja evoluutio ovat vihollisia jota pitää vastustaa. Syynä on se, että denialisti kokee epävarmuutta näiden vuoksi, kokee ne uhkana identiteetilleen ja ovat ristiriidassa hänen maailmankuvansa kanssa. Vastustus antaa hallinnan tunnetta. Esimerkiksi Shermer muistuttaa että denialismia myydään skeptismiltä maistuvalla kielellä, mutta kysymys on olennaisesti erilaisesta asenteesta asioihin.

Suomessa fundamentalistit ovat naamioineet tämän melko tuoreesti, mutta sitäkin aktiivisemmin, pluralismikeskusteluun. Monet kristityt ovat tällä hetkellä omaksuneet ajatustavan, jossa korostetaan sitä miten erimielisiä maailmankuvia tulee suvaita. Käytännössä tämä on antanut luvan yksisuuntaiselle julistuspuheelle: Fundamentalisteille tämä on lähetyskäskyn oikeutus. Se on lupa kertoa oma maailmankuva ääneen - vaikkapa skeptikoille - ja samalla he voivat muistuttaa että heidän ei tarvitse välittää skeptikoiden ehdoista jotka ovat skeptikoiden ehtoja. Näin totuudesta ja tutkimuksesta on siirrytty identiteettiin, maailmankuvaan ja ad hoc -saivarteluverkkojen maailmaan. Kommunikaatio tälläisessä on mielestäni varsin turhaa. Se on vain toisen ohi puhumista, ja oman identiteetin ja erilaisten lähtökohtien paukuttelua, joka ei johda mihinkään tietoon. Se on ohipuhumista, jossa ymmärrys on vähäistä ja kunnioitus teeskenneltyä. Takaisin ei kuulu edes kaiku.

Fundamentalistien puheet tätä kautta johtaneet varsin outoihin tilanteisiin. Esimerkiksi eräs tietty melko aktiivinen henkilö on moittinut evoluution opetusta koulussa, se loukkaa. Samalla kristillisen uskonnon opetus on hyvä asia. Ateistien puhe näyttää siltä että he ovat "loukkaantuneita" uskonnontunneille osallistumisesta, se on heistä hengellistä väkivaltaa, joka kohdistuu joko heihin koululaisina tai sitten pienempiin lapsiin noin yleisesti. Tälle mielipiteelle ei ole tilaa. Tämä loukkaantuminen ei ole "oikeanlaista".

Toisin sanoen joskus näkemyksen kritiikki on "toinen mielipide" ja joskus se on "vainoa". Tätä ei valita reilusti, vaan vain oman näkemyksen mukaan. Näin tilanne ei olekaan suvaitsevaisuutta maksimoivaa, vaan sitä minimoivaa.

Toki moniarvoisuuskeskustelussa on taatusti "hyviä motiiveja". Mutta niitä on helppo käyttää myös väärin. Nyt tapa käyttää moniarvoisuutta korostavaa pluralistista lähestymistapaa on se, että sitä voidaan pakottaa luokkaan, sitä pakotetaan kuuntelemaan ja sitä pakotetaan hymyilemään. Kysymys ei ole kuitenkaan "kovin helppo".
1: Sillä pakotettu kontakti jossa huudetaan toisen ohi eri lähtökohdista ei lisää ystävällisyyttä vaan vihamielisyyttä. Pakotettua kuuntelua jossa erimielistä ei ole pakko kuunnella ja jossa kaikilla on oikeus huutaa mielipiteensä. Sensuuri on minimissä, mutta toisen sietäminen on nollassa.
2: Mutta jos kaikilta huutajilta suojellaan, on sensuuri maksimaalista. Mutta sietäminen on silti nollassa.

Kunnioituksen puute yhdistää molemmat tilat. Siihen vain ei voi hevin pakottaa. Sika ei hymyile käskien.