Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.
Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.
Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.
Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.
Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.
Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.
Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.
Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti