Tarina jonka loppuminen ei haittaisi ketään.

Takanani on jo 4400 blogitekstiä. Tämän aikana olen kertonut monenlaisia asioita. Ja on melko varmaa, että niistä on syntynyt jonkinlainen tarina. Olen toki pyrkinyt jonkinlaiseen ihanteeseen jota objektiivisuudeksi kutsutaan, mutta samalla tiedän tuotosten olevan rajallisen ihmislähtöisen biologisen prosessoinnin tuotos. Ja tällöin olisi epäobjektiivista väittää että tarinallista elementtiä ei olisi lainkaan olemassa.

Tältä tiimoin voisin lähestyä asiaa Jari Kekäleen ja Esko Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksessa esitetyn kautta. Siinä lähestytään C. S. Lewisin "Narnia" -sarjaa Lewisin uskonkäsitysten kautta. Ytimessä on se, että todellisuuskäsitys koostuu muustakin kuin kasasta faktoja. Kirjan asenteena on se, että moni katsoo fantasiaa epätotena. Teknisesti tämä on tietysti totta. Maailmanmekaniikka toimii tietyllä tavalla joka ei vastaa tieteellistä todellisuuskäsitystä. Ja joka toimii tavalla joka on myös arkikokemukselle vieras. Kuitenkin niissä on myös toinen taso. Lewis selvästi hyväksyi kristillisen fantasian - yrittihän hän jopa valjastaa fantasian kristinuskon apologian välineeksi. Lewisin henkenä olikin se, että olisi ikään kuin katsottava miten maailma suhtautuu asioihin. Eli siihen katsotaanko Jumalat hyvinä vai pahoina ja niin edes päin.

Tämä toki johtaa siihen että fantasian vaaditaan tai odotetaan - tai vähintään toivotaan - olevan redusoitavissa teologiaan. Eli teos olisi arvostettava jos siihen liittyy tietyt arvot. Tämänlainen näkemys on minusta kamala.

Ja niin se on monista kristityistäkin vastenmielinen. Taide voidaan nähdä jopa analogisena sen kanssa miten kristityt suhtautuvat matematiikkaan ja tieteeseen. Moni kristitty ei näe että hyvä tiede olisi kreationismia tai kristinuskoa puolustavaa. Moni kristitty ei näe että matematiikan ainut funktio olisi jonkinlaisten Jumaaltodistusten tekeminen. Sen sijaan he näkevät että Jumala on järkevä ja antanut meille järjenkäytön lahjan. Ja että joppu ajatteluprosessista on sitten, aiheesta ja lopputuloksesta riippumatta, yllättävänkin WWJD -henkistä. (What Would Jesus Do?)

He sen sijaan näkevät että luominen itsessään on jumalankaltaista. Että vaikka ihminen epäonnistuisi ja tekisi asioita ihmisen kuviksi, niin hän olisi kuitenkin samanlainen sen Jumalan kanssa joka teki ihmisen omaksi kuvakseen. Tässä mielessä asenne voisi jopa redusoitua Dan Simmonsin "Hyperion" -teoksen kohtaukseen jossa aivovammautumisen vuoksi vain muutaman sanan osaava runoilija välittää rajallisen kieliapparaatin kautta näkemyksiään kielellisissä lausahduksissa jotka eivät oikein heijasta sitä ihanaa henkeä siellä taustalla. (Ja tekee tämän tavalla joka sattumalta kuulostaa ihan joiltain minun blogauksiltani) ; "To be a true poet is to become God. I tried to explain this to my friends on Heaven's Gate. 'Piss, shit,' I said. 'Asshole motherfucker, goddamn shit goddamn. Cunt. Pee-pee cunt. Goddamn!' They shook their heads and smiled, and walked away. Great poets are rarely understood in their own day."

Mutta jos tilanne latistetaan yleisestä normista yksilötasolle, on selvää että on olemassa viihdettä joka viehättää minua juuri Lewisin tyyppisessä hengessä. Tästä malliesimerkki on alkuun laittamani "Assassins Creed" -peliin liittyvä (musiikki)video. Peli on selvästi jotain josta pidän ja joka sopii yllättävissä määrin siihen asenteistoon jolla tätä blogia kirjoitan. (Tai ainakin itse koen kirjoittavani.) Pelissä on toki historiallisia paikkoja ja henkilöitä, mutta en odota faktuaalisuutta sanan täydessä mielessä. Faktat ovat vain bonusta. Sen sijaan sen imu syntyy asenteesta ja tarinasta. Ja pelisarjan henkenä on esittää jotain jota voi nähdä tämän blogin asenteistossa.

On kenties hyvä miettiä mikä minuun vetoaa tuossa pelisarjassa. Ja on melko varmaa, että pelin henki miellyttää jollain tavalla. Jos minulla olisi toisenlaiset arvot voisin kokea itseni loukatuksi. Moni kristitty onkin loukkaantunut koska pelissä tapetaan temppeliritareita joita on tavallisesti pidetty sankareina. Minua tämä ei haittaa. Kenties tämä jopa .. no ei mennä sentään niin pitkälle.


Valitsin tarkoituksella alkuun videon joka korostaa pelisarjan hieman egoistista ja taisteluhenkistä kuvaa. Sillä se lienee se tarina jonka kautta asiat luetaan. Se on se kuva jonka "Assassins Creedistäkin" saa lyhyellä pelaamisella. Ensimmäisenä mieleen jäävät "erikoistehosteet". Samoin uskon että aika moni on saanut minusta ja tästä blogista varsin ... suoraviivaisen ja aggressiivisen kuvan. Tämä kuva ei ole väärä. Mutta ei se kyllä oikeakaan ole.

Kuten blogissa niin pelisarjassakin asialla on myös toinen puoli. Se, että aivan kuten Ezio Auditorekin, tarina tuskin redusoituu pelkästään pätemiseen ja erikoistehosteisiin. Pelkkä kikkailu ja massalahtaaminen ei johda elämää suurempiin peleihin. Ei vaikka se tehtäisiin hyvällä grafiikalla. Samoin blogi ei elä pitkälle pelkällä raivolla ja kätevillä (sivistys/kiro)sanavalinnoilla. Tämän päälle olisi ryhdyttävä runoilijaksi tai filosofiksi. (Tai vähintään yritettävä tulla sellaiseksi, kuoltava yrittäessä.)

Itse asiassa vaikka pelissä taistellaankin temppeliherroja vastaan - tavalla joka on ärtyisälle uskontokritiikkiin keskittyneelle blogille eiyllättävä - tosiasiassa pelissä myös ymmärretään tai vähintään yritetään ymmärtää jokaista surmattua temppeliherraa. Eikä Eziokaan ole liikkeellä siksi, että hän kokisi olevansa oikeuden suurin välikäsi. Epävarmuus ja tieto siitä että omat taidot saattavat pettää ja että omat intressit ja kunnianhimot voivat harhauttaa vääryyksien tielle ovat oleellinen osa pelin taustatarinaa.

Maailmassa on riskejä, jotka ovat vieraita. Ezio tavoittelee tietoa jota hänellä ei ole. Hän ei tiedä onko vastassa ketään. Vaihtoehtona tuntuvat olevan lähinnä vihamieliset temppeliherrat, tai yksinäisyys. Eikä ole varmaa onko lopussa mitään paikkaa jota voisi kutsua kodikseen. Kuuluminen, yhteisö ja maailmassa oleva vakaa paikka ei kuulu salamurhamiehen elämäntapaan. ;  Uskonnottomanakin asenne on samantapainen. Vastustus tai vaikeneminen ovat vaihtoehdot. Ja ainoaksi sallituksi rooliksi jää usein epämääräinen nihilismi ja arvotyhjiö josta kannanottaminen ja vaikuttaminen mihinkään asioihin ei olisi sallittua.

Ezio pyristeleekin, jopa yllättävissä määrin, sen kanssa että hän reagoi tilanteisiin joiden taustoista hänellä on vain vajavaiset tiedot. Ne karttuvat, sikäli kun karttuvat, toiminnan edetessä. Yksi suurimmista voimista ei olekaan oma erinomaisuus, vaan se, että hänen tarinansa on yksi tuhansista, eikä maailma kärsi jos se loppuu liian pian. Itsetuhoa lähentelevien riskien ottaminen kuuluu assassiinin työhän ja Ezio muistuttaa että sankarille suisidaalikolle ei kenties ole paikkaa jonne päänsä kallistaa, mutta hän on juuri oikea mies toimintaan.