Tuleeko meidän pitää olemisesta?

Humen giljotiinin mukaan siitä miten asiat ovat ei voi suoraan päätellä miten niiden pitäisi olla. Eli olemassaolo ei tee asioista hyvää tai pahaa. Huomio on oleellinen osa moraalifilosofiaa. Sen kanssa erimielisyyttä löytyy toki paljon. Moni esimerkiksi uskoo objektiiviseen moraaliin. Siinä olemassaolo ja moraali ovat vahvasti liitoksissa.
1: Klassisesti objektiivista moraalia on lähestytty Jumalan avulla - ja tämän näkökulman korostajat ovat usein korostaneet että ilman Jumalaa todella olisi arvotyhjiö jossa tosiasioista ja maailmasta ei voida johtaa moraalisia päätelmiä siitä miten asioiden pitäisi olla. Näissä teistisissä objektiivisissa moraaleissa yleensä selitetään niin että (a) Jumala on olemassa ja hänellä on (b) kyky ja (c) valta jotenkin määrittää moraali ja (d) kertoa tämä ihmisille. Jos moraali on tämänlaista, voidaan todella sanoa että Jumalan olemassaolo johtaa siihen että moraali on objektiivista.
2: Vastaavalla logiikalla asiaa lähestyy Sam Harris, joka olettaa että moraalin luonne on se, että se on (a) ihmiselle lajityypillistä käytöstä joka (b) on olemassa ja jota (c) voidaan myös tutkia psykologiatieteen keinoin. Jos moraali on todella tämänlaista, objektiivisista tieteellisistä tosiasioista voidaan päätellä miten asioiden pitää olla.

Tämä on tietyllä tavalla hyvin triviaali tapa ratkaista is-ought -ongelma. Sillä tosiasiassa tässä moraali määritellään tietynlaiseksi. Ja tähän tarvitaan oletuksia. Saman tien voitaisiin vain olettaa että olemisesta seuraa pitäminen ja lopputulos olisi tällöinkin koherentti. Tämä muistuttaa siitä että is - ought -ongelman syvin ongelma paljastuu ns. avoimen kysymyksen argumentista. Se johtaa siihen että kaikki ratkaisut korkeintaan metauttavat ongelman. Moraali määritetään erilaisin premissein jonkinlaiseksi. Aina voidaan kysyä onko todellakin näin. Siksi ei pidä hämmästyä miksi William Lane Craigin ratkaisut euthyfronin ongelman ja objektiivisen moraalin ratkaisemiseksi eivät ole ratkaisuja vaan ongelman metauttajia. Oletus peitetään uusilla oletuksilla. Ja olisi kenties siistimpää vain suoraan olettaa asia ilman näitä saivartelevia mutkistamisia.

Tässä prosessissa on kuitenkin ymmärrettävää miksi uskonnollisten objektiivisten moraalien ongelmana on ollut äärimmäinen moraalirelativistisuus. Jokaisessa uskonnossa on vain oletettu että juuri heidän Jumalansa ratkaisee ongelman. Samalla voi ymmärtää miksi muiden uskontojen vastaukset tuntuvat riittämättömiltä. Ja ennen kaikkea selittyy miksi Sam Harrisin moraalin objektivointiyritys ei tyydytä uskovaisia ja he ovat argumentin luettuaan sitä mieltä että ateismi johtaa nihilismiin ja arvotyhjiöön. Argumentti joka metauttaa ongelman uusiin premisseihin ei ole tyydyttävä.

Voidaan siis sanoa että Humen giljotiini on vahva periaate joka on jollain omituisella tasolla epäongelma. Tämä tuskin pahastuttaisi Humea itseään. Sillä hän yritti kaikkea muuta kuin pyyhkiä moraalia epäobjektiiviseksi. Hän yritti tomerruttaa ihmisiä. Hume nosti esiin induktion ongelman ja Humen giljotiinin esiin siinä hengessä että ne eivät vie uskottavuutta moraalilta tai empirialta. Hän halusi osoittaa, että puutteet eivät ole ongelma näiden uskottavuudelle. Eli moraalia että tiedettä voitaisiin lähestyä epätäydellisyyksistä huolimatta.

Epätäydellisyys ei estä keskustelemista.
Toisaalta oletuksellisuuteen liittyy helposti
maailmankuvallista valtaa, esimerkiksi siten
että sillä yritetään oikeuttaa yksi maailmankatsomus
yli muiden. Ja tätä ei tehdä välttämättä reilusti.

Tässä hengessä Hume tuskin olisi hirvittävän vihainen Charles Taylorille. Charles Taylorin mukaan tietyt tosiasiaväitteet nimittäin vaikuttavat oleellisesti moraalisiin arvioihin. Eli jos aiheena on arvokeskustelu, tosiasiat vaikuttavat siihen miten asioiden pitää olla. Ja kun katsomme miten objektiivisia moraaleita ratkaistaan, selviää että moraalin tausta ON jotain (tai määritelty joksikin) siitä todellakin seuraa miten asioiden pitäisi olla.

Otan tässä avuksi Jyväskylän yliopiston kautta julkistetun Arto Laitisen käsittelyn Charles Taylorin filosofiasta. Taylor kannattaa pluralismia, jonka ytimessä on ajatus siitä että ihmiset tekevät vahvoja arvioita arvoista ja moraalisuudesta. Perustana on se, että ihmisillä on intentioita jotka värittävät asioita. "Such understandings concerning meanings, values and norms are often implicit in the emotions, know-how and pre-understandings of the agent. Values and norms are to be understood in this engaged manner: they are not mere projections of sentiments or ideas, nor are they Platonic Ideas somewhere beyond the everyday lifeworld. They are aspects of the world." Taustatieto on siksi oleellista ja Taylorin mukaan moraalissa onkin aina kysymys tietyistä moraalioletuksista. "He accepts that moral theory always needs some moral sources or constitutive goods, such as God, or the Platonic idea of the Good, or Nature, or the capacities of autonomous reason." Ajatus vihjaa siihen, että Taylorin dialogisessa pluralismissa arvokeskustelu pitää aina sisällään näitä oletuksia. Ja se tukee hyvin ajatusta siitä miten sekä uskovaiset että ateistien Sam Harris puuhaavat tosiasioiden määrittelyllä ja ennakkotiedoillaan määritellessään moraalia.

Ja Jumalalla Torppa ei tarkoita
Ainoaa Tosi Jumalaa, Skyrimin
Clavicus Vileä. Ei, vaikka hän
näyttääkin seuraavan tämän
älykkään, ovelan ja charmantin
puijaamisen Jumalan oppia.

Toki Suomen kreationistit ovat ihailleet Puolimatkaa joka korostaa pluralismia. Ja heidän suussaan teksti on vääntynyt muotoon jonka voi löytää vaikkapa Arno Kotron blogikommenttiin eksyneestä Mikael Torpasta. "Olen täysin eri mieltä tästä sillä maailmankatsomukselliset kysymykset ovat aina uskomuksiin perustuvia. Identiteetin ja asenteiden ja arvojen pohjalla on syvimmillään se miten ihminen ymmärtää elämänluonteen. Se minkä päälle ihmisen identiteetti, asenteet ja arvot kasvavat. Tämän kaiken pohja on jokaisella ihmisellä siinä miten ihminen selittää ja tulkitsee elämänluonteen sen mistä, miten ja miksi elämä on olemassa. Jokaisen ihmisen maailmankatsomuksella on pohja ja tämä pohja on jokaisella uskomuksiin perustuva. Filosofi Charles Taylorin mukaan tosiasioita ei ole mahdollista käsitteellistää neutraalisti ottamatta kantaa Jumalaan. Jokainen tutkija olipa hän ateisti tai agnostikko ottaa tiedettä tehdessään kantaa Jumalaan koska kysymys Jumalasta määrittää perustavalla tasolla kaikkien tosiasioiden käsitteellistämistä. Taylorin puolustaman dialogisen pluralismin mukaan tutkijan uskonnollisilla (teistisillä, ateistisilla, agnostisilla) vakaumuksilla on vaikutusta siihen miten hän tieteessä tulkitsee tosiasia-aineistoa." ... "Keskustelussa maailmankatsomuksista on syvimmillään kyse siitä onko Jumala Luoja ja elämänantaja ja omistaako Jumala ihmiset vai onko ihminen vain sattumalta kehittynyt ja näin oikeutettu keksimään omat sääntönsä. Keskustelu maailmankatsomuksista on itseasiassa väittelyä siitä mikä maailmankatsomus on oikea. Jotkut ihmiset vaativat että keskustelussa elämänkatsomuksesta ei saa käyttää Raamattua. He sanovat ettei "uskoa" saa sotkea tosiasioiden sekaan. He sanovat että tosiasiat ovat neutraaleja. Kuitenkaan ei ole olemassakaan neutraaleja "faktoja" vaan faktatkin ovat tulkintoja. Kaikki ihmiset tulkitsevat tosiasioita - "faktoja". Se miten ihmiset tulkitsevat tosiasia-aineistoa riippuu siitä minkälainen ennakko-oletus eli minkälainen maailmankatsomus ihmisellä on."

Selvästi Taylor ei aja tätä mitä Torppa hänen väittää ajavan. Torppa on sekoittanut asioita hyvin syvällisesti. Taylor ei puhu pelkästään Jumalasta, vaan laajemmin oletus platonisesta ideamaailmasta tai vaikka ihmisen autonomisuudestakin ovat hänelle riittäviä. Kysymyksen ei siis tarvitse olla vain Jumalasta. Sinulla täytyy olla jotain taustanäkemyksiä - vaikka oletus siitä että moraali on ihmisen lajinmukaista käytöstä - ei että tämän taustanäkemyksen täytyy olla teistinen, ateistinen tai agnostinen. Jumala on vain yksi tapa hoitaa asia, ja teismikysymys on enemmänkin yksi vaihtoehto kuin jokin välttämätön vaihtoehto.

Sen sijaan teismissä ja kysymyksessä arvotyhjiöstä on kysymys objektiivisesta moraalista joka tavoitetaan. Silloin selitetään, aivan toisin kuin Taylor, että moraaliset tematiikat eivät ole oikeasti pohjimmiltaan maailmankuvallisia oletuksia. Eli moraali voidaan todella selvittää tosiasioiden pohjalta. Taisto siitä mikä on oikea maailmankatsomus saavutettaisiin siis keskustelun kautta.

On aika kutsua paikalle maailmankuvallisiin vainoihin
erikoistunut illuminatin whaambulance. Se on ohjelmoitu
ajamaan lämpöhakuiseti päin turhanpäiväistä marttyyrikitinää.

En ihmettele mistä Torppa on tulkintansa rakentanut. Sillä tiedän mistä tämä näkemys kumpuaa. Lähestymistapa kun on ehtaa Puolimatkaa. Puolimatkan filosofiassa kun on myös warrant -ajattelu ja luottamus ihmisen kykyyn kognitiivisesti päätellä nimenomaan tosiasiat. Faktat warrant -maailmassa ovat tulkintoja korkeintaan väliaikaisesti. Ongelmiin löytyy ratkaisut koska ihminen voi luottaa niihin aisteihin joita Jumala on hänelle antanut. Ja kun mukana tulee sensus divinitatis, Jumala-aisti, niin kysymys Jumalan olemassaolostakaan ei ole mikään mieltymysasia. Tässä maailmassa väittely siitä mikä maailmankatsomus on oikea voidaan tehdä. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että arvot ja tosiasiat eivät ole mitään maailmankuvallisia tulkintoja ja konstruktioita. Ja jos näin on, ei voida sanoa että jonkin kysymyksen poisrajaaminen olisi sama kuin keskustelukentän epäreilu rajaaminen! ; Olenkin toistuvasti moittinut Puolimatkaa siitä että hän tasapainoilee relativismin ja loogista positivismia lähestyvän skientismin oikeuttavalla warrant-varmuus -ajattelun väliä edestakaisin aina sitä mukaa mikä on hänen omalle agendalleen parasta kulloisenakin nanosekuntina.

Jos reilun keskustelun ehdot olisivatkin Taylorilla pätevät ja reilut, Puolimatka viittaa häneen oikeuttajana ja auktoriteettina tuomatta reiluutta mukaan keskusteluun. Ja tämä on se kaikista syvin ongelma. Reilukin filosofi johon vedotaan olisi vedottava oikein ja sovellettava oikein. Muuten reiluutta ei tavoiteta. Ja luulen että Puolimatka ei tunnistaisi reiluutta edes silloin kun se hakkaisi häntä naamaan tiiliskivellä.

Warrant ja Taylorin oletusttaustainen arvokeskustelu jossa tosiasiat ovat maailmankuvallisia eivät ole kovin hyvin yhteensovitettavissa. Se, mitä Puolimatka itse asiassa tekee on klassisessa apologetiikassa tunnettu ilmiö jota minä pidän asennevammana. Sen räikein esimerkki löytyy C.S. Lewisiltä. Hän selitti että järki on hyvä apuväline Jumalaa lähestyttäessä. Mutta jos ja vain jos tulokset osoittivat kohti Jumalaa. Jos joku keksi vakuuttavan argumentin jonka mukaan Jumalaa ei ole, syynä oli Lewisin mukaan se, että tavalliset ihmiset pitävät neroja hölmöinä. Jumala joka on kaikista suurin järki ylittää helposti rajallisen järjen ja niin joku voi nähdä Jumalan hölmöyden kautta.

Lewis määritteli keskustelukentän, jossa henki oli "kruuna, minä voitan - klaava sinä häviät". Mutta hän toisaalta olikin fantasiaan ja kyynisyyteen taipuvainen asennevammainen ihmisperse. (Ts. ihminen johon tunnen syvää samastumista, pahassa ja ennen kaikkea pahassa.)

Puolimatkalla pluralismi ja sananvapaus ovat esillä Lewisin hengessä. Jopa koomisella tasolla.
1: Vapaa keskustelu on esillä käytännössä vain kun hän nostaa esille vainokorttia. "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" on käytännössä nurinakirja siitä miten muut akateemiset ihmset eivät ottaneet häntä vakavasti, ja miten julkisuudessa ihmset tekivät päätelmiä ja ääneen lausuttuja lausuntoja jotka olivat Puolimatkan kantaa vastaan. Sillä akateeminen vapaus tarkoittaa sitä että Puolimatka määrittää keskustelukentän niin että se sanelee mitkä asiat ovat reiluja ja mitkä eivät. (Tämä ei yllätä kun muistetaan miten hän mielellään kuvaa monia keskustelukenttiä epäreiluksi ja tietyin maailmankuvin rajoitetuiksi. Mutta korostaa että uskonnonopetus kouluissamme on aivan ehdottomasti asiallista ja reilua. Sillä reiluus on ja ei ole maailmankuvallista, aina sen mukaan tuleeko siitä valtaa uskovaisille sananjulistajille vai ei.)
2: Surullista onkin se, että Puolimatka ei huomaa että vaikka hän moittii naturalismia Plantingan evolutiivisella argumentilla naturalismia vastaan, niin esimerkiksi Quinen filosofiassa tämänlaatuiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia jotka esiolettavat tieteen. Puolimatka kuitenkin olettaa että naturalismi on näin käsitelty ja teismi olisi ainut rationaalisen ihmisen vaihtoehto ja että ateismi on hölmöläisille. (Se siitä ajatuksesta jossa pitäisi keskustella eri maailmankuvista. Vapaus bashata ateismia ilman että tämä olisi muuta kuin faktuaalistasoista. Vastapoolin näkemykset ovat sitten aina rajoittuneita ja epäreiluja ja maailmankuvallisia koska kukaan ei mitenkään voi post hoc -ajatella että Jumala ei kuulu tiedeverkkoon saati että warrant olisi hölmöihin ongelmiin johtava pseudo-haaste. Tai että Plantingan Jumala ei tosiasiassa selviä samoista haasteista joilla hän ateisteja yrittää kurmottaa. Ja että itse asiassa koko argumentti toimii jos ja vain jos teistien maailmankuva yritetään salakuljettaa naturalismin premisseihin. Eli maailmankuvan sisäinen epäkoherenssi saadaan aikaan sillä, että siihen tuodaan ulkopuolisia maailmankuvallisia vaatimuksia, eli toisin sanoen Puolimatkan omia valituspuheista oppimamme mukaan keskustellaan epäreilusti ja vainoten!

Kokonaisuutta kaunistaa tietysti sekin, että Taylorin argumentti itsessään koostuu oletuksista. Torppa esittää asian kuin faktan, tiukan väistämättömän tosiasian. Tämä on mielenkiintoista, koska esimerkiksi jo aiemmin tässä blogauksessani viittaamani Taylorin filosofiaa käsittelevä työ sanoo aivan suoraan, että "It is possible to distinguish three steps in Taylor's argument: 1) the claims for the inevitability of strong evaluation, 2) pluralist value realist interpretation of strong evaluations, 3) the attempts to back up value realism with the notion of ontological constitutive goods/moral sources. I think these steps are logically separable, and I hope to drive a wedge be tween the last two steps in particular." Toisin sanoen jos naturalismi perustuu tiettyihin perusoletuksiin ja tämä on rajoittavaa, niin myös Taylorin diskursiivisessa pluralismissa on samoja piirteitä joten senkin asettaminen mittatikuksi on maailmankuvallista keskustelun sävyttämistä. Siis perimmiltään intressien sävyttämää, maailmankuvallista ja epäreilua.