Utilitarismin puolesta puhuu ainakin se, että se tuntuu olevan väistämätöntä. : Epätäydellisessä maailmassa vastaan tulee ns. Arrown paradoksi (Arrow’s Impossibility Theorem) joka käsittelee sekä taloustiedettä että politiikkaa. Se osoittaa että jos vastakkain on useita tavoiteltavia hyviä asioita, ei ole täydellistä tulosta vaan lopputulos on aina kompromissi.
Toisaalta utilitarististyyppinen rakenne johon kuuluu yksilöiden uhraamista voi olla jopa väistämätöntä altruistiselle käytökselle. Eli voidaksemme toimia ylipäätään yhdessä ja yhteisönä meillä olisi oltava jonkinlainen "tavoite oikeuttaa keinot" -toimintastrategia. Ainakin evoluutiolaskelmissa on usein arvioitu altruismia ja yhteistyötä kannattavuusarvioin. Sukulaisuus helpottaa toteutumista, mutta myös lajienväliseen yhteistyöhön liittyy kehitystä joka ei ole ryhmävalintaa eikä sukulaisten tukemista. Tämä liittyy esimerkiksi tuoreeseen Science Dailyn artikkeliin. Hyönteisten välisessä yhteistyössä ei ole aina kysymys sukulaisuudesta. Christopher Hauert onkin havainnut että altruismi voi kehittyä ja että jos eisukulaisten välinen ryhmä kehittää yhteistyön ilman ryhmävalintaa, on siinä oleellinen vapaamatkustajien rankaiseminen. Ja että tämä vapaamatkustajien rankaiseminen voi kehittyä.
1: Ja että tämä kehitys ei vaadi sukulaisuutta tai ryhmävalintaa. Ja tässä onkin hyvä muistaa, että tämänlaiset ovat tarpeen koska vaikka nyt ryhmävalinta joskus toimisikin, vertaisrangaistuksen pitää syntyä pohjimmiltaan jotenkin yksilövalinnan kautta. Rankaisu maksaa, mutta se myös maksaa vaivan, joten se on adaptiivista.
Utilitarismi voidaan vetää historiallisesti vankkaan teologiseen perinteeseen. Leibniz esitti pahan ongelmaan ratkaisuksi ns. paras mahdollisista maailmoista -lähestymistavan, jossa kärsimys oikeutetaan sillä että asioiden muuttaminen millään tavalla tarkoittaisi sitä että kärsimystä olisi enemmän. Jumala kaikkivaltiaana on tietysti valinnut parhaan maailman joka voisi olla olemassa. Voisimme kuvitella laadukkaampia ja mukavampia asioita, mutta näitä ei voisi olla olemassa. Leibniz ei siis ollut optimisti vaan hän kannatti optimoimista. Näiden kahden välillä oleva ero on huikea.
Tietyssä määrin voidaan jopa sanoa että juuri pahan ongelman kautta on hyvin vaikeaa olla kristitty olematta jonkin sortin utilitaristi ; Kärsimys on olemassa, kristitty ei taatusti anna tosiasioiden haitata sitä että Jumala on olemassa, joten Jumalan ultimaattinen rakkausluonto ja kaikkivoipaisuus on jotenkin pakko selittää. Ja käytännössä kaikissa näissä ratkaisuissa jotenkin oikeutetaan pahaksi koettu kärsimys suuremman hyvän puolesta.
Yhteishyvän sisällä oleva väistämätön paha.
Mutta on hyvä miettiä mitä utilitarismin soveltaminen tarkoittaa. Otan aiheeksi rokottamisen. "Takkiraudassa" oltiin kovin pessimistisellä mielellä liikenteessä. Mahdollisesti rokotuksen vaikutuksesta oli saatu jälkivaivaksi ns. jäätynyt olkapää. Jokin joka on Takkiraudan kaltaiselle purjehtijalle - tai kaltaiselleni miekkamiehelle - hyvin kamala asia. (Siinä viedään yhtä oleellinen asia kuin monille on näkökyky. Ellei pahempaa.) Tässä kohden on hyvä huomata, että rokotteiden puolustaminen ei perustu siihen että rokotteiden sivuvaikutuksia kiistettäisiin lähtökohtaisesti. (Esimerkkiksi yhteys narkolepsiaan myönnettiin heti kun siihen liittyvä data oli esillä. Wakefieldin väitteet rokotteiden ja autismin yhteydestä taas ovat huijausta, eikä niitä sen vuoksi hyväksytä.) Rokotteisiin liittyvässä keskustelussa on vahvasti kysymys siitä että jos pelastetaan monen ihmisen terveys, on pari narkolepsiaa hyväksyttävä riski.
Influenssarokotus otettaisiin vaikka tiedettäisiin ennalta narkolepsiayhteys. Nyt ei tiedetty, mutta testeissä onkin kysymys havaittavuusrajoista. Tiedettiin että merkittävän suuruista haittaa ei voi olla. Tuntematon uhka on aina mahdollinen, mutta suuruusluokka saadaan esille. Jos riski on valtava se näkyy pienemmissä otoksissa. ; Rokoteohjelmia arvioidaan siis tilastollisesti. Näin ollen "Takkiraudan" tyyppinen post hoc -asenne on utilitaristisesta näkökulmasta tyhjää vinkumista. Sen logiikka rinnastuu jälkiviisauteen jota voi verrata lottovoittaja -ajatuskokeeseen. Joku viisas voi laskea loton voiton odotusarvon ja päätyä siihen tulokseen että lotto on tyhmyysverotusta ihmisille jotka ovat huonoja matematiikassa. Jos tämän viisaan naapuri pelaa ja sattuu voittaa hän voi heilutella pankkitilinsä isoa saldoa tämän viisaan naaman edessä ja ilkkua. Pelaamisen viisaus arvioidaan tilanteena kun pelilappu vedetään läpi, se antaa parhaan tiedon, ei absoluuttista lopputulosta. Ja naapurin ilkkuminen on tältä osin syvästi virheellistä ; Hänhän on voittanut tosiasioista huolimatta eikä niiden ansiosta.
Kuitenkin samalla on todella ikävää sanoa joka ikiselle narkolepsian rokotuksesta saaneelle että he olisivat vain hävinneet tosiasioista huolimatta. Teknisesti tämä on toki aivan totta. Syynä on reiluuden käsite. Utilitarismissa on kysymys jonkinlaisesta lotosta, jossa viattomien uhraaminen on täysin sallittua. ; Yhdistettynä talousteoriaan utilitarismi voi päätyä jopa uusliberaaliin ajatteluun jossa tunnustetaan että jokaisella pitää olla mahdollisuus onnellisuuden tavoitteluun, mutta jossa tiedetään että onnellisuuden saavuttamista ei luvata kuin harvoille. Kaikilla on mahdollisuus yrittää, ja voitot päätyvät harvoille.
Utilitarismissa onkin usein "ylhäältä päin katsova" Jumalaperspektiivi. Politiikassa ja teologiassa näkökulma on tietysti aivan pätevä. Ihmisten kanssa pyöriessä se näyttää jotenkin vääristyneeltä. Ex ante (tapahtumaa ennen) ja ex post (tapahtuman jälkeen) -ajattelussa on usein valtava psykologinen ero. Ja Jumalaperspektiivi/THL -perspektiivi ennakoi tilastollisesti.
Politiikka ja kohtaaminen ; Toisen ihmisten käsittelyä Jumalaperspektiivistä?
Poliittisessa mielessä tämä näkyy aivan kaikessa, esimerkiksi autoteiden suunnittelussa. Kun tehdään autoteitä, hirvikolareiden mahdollisuus otetaan huomioon. Valtio voi tehdä säästöjä joiden sivutuotteena on kuolema ; jos arviona on että kymmenessä vuodessa yksi tai kaksi kuolee hirvikolarissa, säästö voidaan nähdä perusteltuna. Mutta jos valtio käskisi että yhteishyvän edessä yksilöt Mikko Mallikas ja Aku Ankka on arvottu ammuttavaksi ja heidän omaisuutensa valtion kassaan siirrettävä, tätä pidettäisiin pahana vaikka kysymys olisi yhtä monesta ihmisestä ja samasta säästetystöä summasta. ; Ja jos asia viedään vielä pidemmälle, jokainen auto lisää auto-onnettomuuksien määrää. Mutta koska kuolemat ovat tilastollisia ne ovat utilitaristisessa arviossa ja ihmisten psykologiassa reiluja. Sillä uhrit eivät ole tiettyjä. Kaikilla on mahdollisuus. (Mahdollisuus murskautua nopeasti liikkuvan metallikasan alla liiskaksi kivuliaasti ja vastaanpanemattomasti.)
Tässä mielessä on hyvä muistaa Takkiraudan "machiavellismiä kenties ylikorostavasta" kulmasta. Hän näkee että yhteiskunta on väkivaltakoneisto. "Jo muinaiset roomalaiset totesivat, että jokainen valtio on iso rikollisorganisaatio. Valtion auktoriteetti ei perustu Jumalaan, ei kansalliseen yhtenäisyyteen, ei myyttiin eikä kansan antamaan mandaattiin. Valtion auktoriteetti perustuu vain ja ainoastaan väkivaltaan. Niccoló Machiavellin mukaan valtion ensisijainen tehtävä on luoda etuoikeuksia vallanpitäjille ja tästä seuraa että jokaisen vallanpitäjän tavoite on pysyä vallassa. Valtio on siis pohjimmiltaan rikollisorganisaatio, jolla on oma maa-alue." Tätä on luonnollisesti pakko liennyttää muutaman asteen verran.
Ensinnäkin Machiavellikin kirjoitti teoksen vankeudessa, ilmeisesti liehitelläkseen vallanpitäjiä oikeuttamalla heidän harjoittamansa vallankäytön. Hän ei siis välttämättä kuvannut ihannevaltiota tai edes valtion toimintaa niin laajasti kuin joskus ajatellaan. Hän kuvasi yhtä hyvin poikkeuksellisen julmaa vaihetta sinänsä julmassa historiassa. Utilitarismissa väkivalta ei ole tavoite jolla ylläpidetään valtaa. Utilitarismissa väkivalta ei ole intentionaalista, sitä päin vastoin yritetään minimoida.
Lisäksi laajentaisin Machiavellismiä muuhunkin kuin vallan kolmijakoon tai valtion suoraan legitimoimiin väkivaltakoneistoihin. Toki itsekin komppaan hieman ajatusta siitä että "... jokainen valtio ylläpitää kahta väkivaltakoneistoa. Toinen väkivaltakoneisto on sisäinen, ja sitä kutsutaan poliisiksi. Toinen on ulkoinen, ja sitä kutsutaan armeijaksi. Kolmantena koneistona on oikeuslaitos. Oikeuslaitoksen ensisijainen tehtävä on legitimoida vallanpitäjien asema ja rangaista sen uhmaajia. Tästä syystä valtaan kohdistuvia rikoksista, kuten ylinopeudesta tai veronkavalluksesta, rangaistaan erityisen ankarasti. Vasta sen toissijainen tehtävä on riitojen ratkominen ja konfliktien selvittäminen." Mutta korostaisin että suurin valta ei ole oikeasti laissa vaan käytänteissä.
De jure -taso ja de facto -taso ovat hyvinkin erilaisia. Ja laki tyypillisesti häviää - etenkin demokratioissa ja anarkioissa. Tästä mainiona esimerkkinä on
1: Lapsuuteni ajan kiistelty lainmuutos lasten kurittamisesta. Laki kielsi, mutta asiaa katsottiin kasvatuksen eikä väkivallan kautta vielä pitkään. Meillä kasvatettiin myös vitsalla, eikä tämä pilannut elämääni. Kuitenkin on hyvä huomata, että koulussa opettajat tiesivät asiasta, asiasta keskusteltiin suoraan vanhempien kanssa. Laki olisi kenties vaatinut jotain mutta käytännössä sitä ei noudatettu. Asioita katsottiin sormien läpi. Nykyisin tilanne on muuttunut tältä osin. Oikeustietoisuus oli, ja minäkin osasin uhata lastenhoitoviranomaisilla kiukuttelujeni ja uhmaikieni yhteydessä.
2: Kun olin koulussa, uskonnonopetus oli vakaumuksetonta. Kuitenkin käytännössä monella uskonnonopettajalla oli vakaumus. Ja se "lipsahteli" osalla esiin hyvinkin säännöllisesti. Koulutettavilla lapsilla ei tuohon aikaan ollut pääsyä internettiin, eikä laintuntemus ollut vahva. Kun ei ole ns. oikeustietoisuutta on aivan sama mitä oikeudet ovat. Käytänteet marssivat tällöin esillä hyvinkin vahvasti ilman mitään ongelmia niille jotka ovat lakia vastaan rikkoneet.
Tässä on huomattava että suomalaiseen eetokseen ei ole kuulunut auktoriteettien seuraaminen. Tästä helposti seuraa ajatus että vallankäyttö ei kuvaisi Suomea. Mikäli tämä mielikuva on myös tosi (olettakaamme näin), emme seuraa helposti järjestelmää tai karismaattista Johtajaa. Mutta se ei silti estä sitä että meillä on yhteiskunnassa ns. "kristilliset arvot" joihin kuuluu esimerkiksi "luterilainen työmoraali". (Joka on oikeasti väärinkäsitys, Luther oli ilon asialla kuten Jolkkonen tietää aivan oikein. Tämä ihanne on huonosta nimestään huolimatta tosi ja se riittää.) Ahkeruus on toki hyve, mutta puurtamiskulttuuri on stressaavaa. Tästä saa kuvaa vaikka tämänpäiväisestä "Metron" kolumnista. "Suomalaisessa kulttuurissa ahkeraa työntekoa on kautta historian pidetty ihanteena. Luterilaisten arvojen noudattaminen on kuitenkin jossain vaiheessa mennyt yli. Moni työssäkäyvä ajattelee, että on tärkeää suorittaa työura ikiliikkujan lailla, eläkkeellä sitten on aikaa nauttia elämästä." Jarruttaminen on vaikeaa jos ns. downshiftaamista paheksutaan.
Arhi Kuittinen viittaakin tässä mielestäni oikein. Hän kuvaa kulttuuriamme saksalaisena moralismina. "Hoitokulttuurimme on vieläkin käskevä ja nuhteleva normikulttuuri. 1800-luvun saksalaista tabu-kulttuuria. Hyvän kansalaisen, työkykyisen, synti-tabukuttuurille pelokkaksi ja tottelevaiseksi muokattu, kelpaavan muotti-kansalaisen valvontaa ja ohjeistusta; Miksi ei itsemurhaaja näe mahdollisuuksiaan kilpailla ja menestyä ja näyttää muille kelpaavuuttaan?" Itsemurhaa lähestytään pärjäämiskulmasta, joka kertoo siitä miten syvään uurrettu ahkeruus-pärjäämis-yrittäminen on arvostuksessa. Tässä tietenkin sekoitetaan yrittämisen ja onnistumisen suhde, ne väitetään samoiksi. Kalvinistiseen tyyliin ajatus onkin se, että kaikille annetaan mahdollisuus yrittää, ja sitten unohdetaan epäonnistumisen mahdollisuus niin, että loppujen lopuksi nähdään että jos yrittää riittävästi niin onnistuu. Näin ollen ne jotka yrittävät ja epäonnistuvat eivät ole yritäneet oikeasti ja riittävästi, joten heitä ei ikään kuin lasketa. Tämä on kritiikki-immunisoimista.
Normikulttuureihin taas liittyy usein latistamista. Esimerkiksi ateistejen moittiminen voidaan nähdä moralistisena kulttuurina jossa ajatellaan että ateismi johtaa moraaliseen rappioon. Siksi vastustaminen on oikeutettua, kokonaisuuden kannalta. Utilitarismin henki johtaakin asenteisiin jossa kiusaaminen muuttuu moraaliseksi argumentiksi. Siksi ei pidä ihmetellä jos joku aivan vilpittömin kasvoin kertoo että ei pidä kiusaamisesta, mutta että homoseksuaalien ei pidä antaa adoptoida koska heidän lapsiaan kiusattaisiin. Viattoman uhrin uhraaminen kun kuuluu oleellisena osana utilitaristista eetosta ja taustalogiikkaa.
Ja ei, en ole tässä "vain vanhoillisia konservatiiveja vastaan". Sillä vastapuolella vastaan tulee syvää moralisoivaa paheksuntaa. Tämä ei ole toki uskonnollisesta jargonista ponnistavaa, mutta molempia yhdistää utilitarismin henki jossa yhteistyö ja alamaisuusasenne johtavat siihen että ihmisten puolesta tiedetään paremmin, ja poikkeaminen on uhka. (Ja siinä missä rokotteiden kohdalla kuolemat lisääntyvät, arvojen kohdalla ei ole odotettavissa yhtä tiukkaa tappiota, joka yhtä laajasti hyväksyttäisiin eitoivottuna haittana läpi eri maailmankuvien ja maailmankatsomusten.) Arvokeskustelussa ei poliittisella tasolla ole useinkaan kysymys siitä puretaanko utilitaristinen holhouskulttuuri vaan kysymys on siitä kuka holhoaa ketäkin ja kenen arvoilla. Purkamisen kannalla ei näytä olevan kukaan.
1: En siis tavallaan ihmettele miksi joku Pasi Turunen paniikkivaahtoaa homoseksuaalisuuskysymysken kohdalla. Hän tietää että valta on murtunut, ja toiset ovat valmiita tekemään hänelle sen mitä hän on itse harjoittanut muille. Tietämäni mukaan joissain kirkoissa esimerkiksi työhönotossa on alettu suosimaan liberaaleja arvoja kannattavia pappeja koska naispappeuskysymys ja homous nähdään töiden hoitamista vaikeuttavana ja vanhoilliset papit arvoineen ongelmana. Jos se mitä mieltä olet muuttaa työpaikan saamista, on jossain jotain omituista. Vain se että monet vanhoilliset papit eivät arvoihinsa vedoten suostu tekemään töitään on se joka tekee ratkaisusta missään määrin hyväksyttävää. Tämän kulman ulkopuolella ... not so much.
Kuittinen laittaa asenteen yhteen itsemurhakulttuuriin. Tässä on vaikeaa sanoa mikä on syy ja seuraus. Kulttuurissamme on paljon itsemurhia, moralistinen latistava eetos. Osa näkee että itsemurhia pitää paheksua juuri siksi että niitä tapahtuu paljon. Eli moralismi vähentää itsemurhia verrattuna vaihtoehtoonsa. Toisaalta ne voidaan nähdä saman ilmiön eri puolina. Moralistis-paheksuvassa asenteessa yhteiskunta tekee olosuhteet joissa itsemurhariski kasvaa, ja tätä sitten yritään hillitä lisämoralisoimalla.
Jos minulta kysytään, niin itsemurhat selittyvät varmasti osittain kulttuurilla. Ja tässä mielessä taustalla tuskin on pahaa intentionaalista agendaa. Moralisoiva kulttuuri vain noudattaa utilitarismin logiikkaa. Yksilötasolla tällä Jumalaperpektiivissä oikeudenmukaiselta näyttävällä tasolla ei ole sitten oikein mitään väliä. Karkeasti ottaen jos ennen "kerettiläisiä" (ajan henkeen sopimattomia) poltettiin roviolla, nykyään ollaan moraalisempia kun "kerettiläisiä" tallataan ja latistetaan niin että he kuolevat mieluummin kuin elävät ja tekevät itsemurhan.
Kuvassa "teloittajan miekka", jonka teksti "ich schone niemand" muistuttaa minua eräästä haudankaivajatuttavastani joka totesi saunan päätteeksi humalassa että "haudankaivaja ei säästä ketään!" Ammattiylpeys on hyvä vetää loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti