Otsikon kysymys on kaksintaisteluun liittyvä klassikko. Se on tietyllä tavalla myös retorinen kysymys johon on, luonnollisesti, vain yksi eettisesti vahva ja perusteltu vastaus. Se on myös nimenomaan se kysymys jonka haastettu saa.
Haastaja joutuu ottamaan huomioon lähinnä suuttumuksensa ja siihen liittyvän sosiaalisen hierarkian ; Kaksintaistelu on, noin karkeasti sanoen, kahden herrasmiehen välinen taistelu. Tämä on oleellista. Sillä usein väkivalta on hierarkista. Jos vastapuoli pelaa valtahierarkialla, on kenties assassinaatio oikeampi ratkaisu. Kaksintaistelussa, sen ihannemuodossa, ei sen sijaan hypätä puskista vaan se käydään "tasaisella".
Siksi kun saa haasteen, haastaja tavallaan tunnustaa sinut vertaisekseen. Se on siis tavallaan vähän kuin kunnianosoitus. Kaksintaistelusta kieltäytyminen on siksi jotain jota on pidetty pelkuruutena (pelkää henkensä puolesta) tai harvemmin loukkauksena (ei pidä haastajaa herrasmiehenä). Molemmissa tapauksissa haastajan kieltäytyminen johtaa helposti siihen, että hänen ei katsota toimineen herrasmiesmäisesti. ; Kun kaksintaistelut olivat "normi" vaikka ne olivat laittomia, saattoi käydä niin että upseeri ei voinut edetä urallaan koska oli kieltäytynyt kaksintaistelusta. Eli voidakseen tehdä työnsä ja pitää maineensa piti rikkoa lakia. (Lakia ja käytänteitä ei saa sekoittaa toisiinsa.)
Siksi kenties tärkein kysymys johon joutuu vastaamaan on "miekat vai pistoolit"?
Useimmat lähestyvät tätä strategisesti. Siinä hengessä että halutaan elää kaksintaistelun jälkeenkin. Jopa Fiore dei Liberi muistuttaa että on turvallisempaa taistella kokemattomia nuorukaisia tai vanhoja ukkoja vastaan. Koska haastajalla on kyky arvioida sitä ketä haastaa, on tietysti hyvä että nimenomaan haastettu vastaa kysymykseen siitä millä asein taistelu käydään. Sillä muutoin riittäisi että opettelisi oikein hyväksi miekkailijaksi ja haastaisi kaikki miekkailuperustaiseen kaksintaisteluun. Haastettu voi sen sijaan pelata omilla vahvuuksillaan ja haastajaa jarruttelee se, että hän joutuu todennäköisesti taistelemaan omilla heikkousalueillaan.
Ei esimerkiksi ole kovin vaikeaa arvata että välttelisin tuliaseita viimeiseen asti. ; Toki paras strategia ei ole katsoa omia vahvuuksia. Sillä kaksintaistelussa taito joka ratkaisee ei ole absoluuttinen taito vaan relatiivinen taito. Jos joku hyvä miekkamies haastaa minut, on melko varmaa että valitsen pistoolit. Sillä vaikka en ole kummoinen ampuja, olen silti varmasti parempi ampuja suhteessa heihin kuin miekkailija. (Jopa siinä tapauksessa että toinen olisi kohtuullinen ampuja. Moni on taidoillaan ikään kuin ihan eri eksponenttejen kanssa pelaava.)
Mutta mukana on myös eksistentiaalista suhtautumista. Esimerkiksi itse pidän ampuma-aseita banaaleina. Ja pidän niitä banaaleina siksi, että ne ovat kliinisiä. Monen ajatus on varmasti juuri päinvastainen. Pistooli on siisti ja teknologiaa, kun miekka on sotkuinen ja iänikuinen. Mutta tässä minulla onkin vahvana rinnastuksena itse etäisyys. ; Kiusaamisessa töniminen ei ole yhtä loukkaavaa kuin se, että hieman kauempaa heitetään pikkukivillä. Sillä halveksunnassa ei ole kysymys suorasta damagesta. Etäisyys ja kliinisyys viittaa siihen, että toinen nähdään ikään kuin jotenkin kontaminoivana.
Itse olen asenteiltani "jopa puukkomies". Kaksintaistelutilanteessa tilanne on henkilökohtainen ja on ihastuttavaa tuntea kuinka toinen menee rikki. Se on epämääräisellä tavalla eihalveksuvaa. Ruumiinrakenteeni ei tosin ole tähän ihanteellinen. Sillä nyrkkisääntönä on se, että mitä lyhyempi välimatka, sitä enemmän painia ja vääntämistä tulee mukaan. Ja vaikka tekniikka riittää pitkälle, on tässä painosta hyötyä. (Fantasiaelokuvissa tikarimies on aina se laiha ja ketterä kaveri, ja tämä hieman ihmetyttää.) Se, että sanoisin haasteessa "pistooli" olisi siis kenties jo itsessään loukkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti