Vaahterenmäen Eemeli deluusioissa

Mikään ei herätä kiinnostustani kuin sanapari "synkeä päätösosa". Tämän houkuttaman päädyinkin "Matkalle Mikä-Mikä -Maahan". Jossa käsiteltiin Anna -sarjaa. (Ei sarjaa Anna -nimisiä tyttöystäviä joita allekirjoittaneella on ollut, koska nimi on yleinen sukupolvessani.) Siellä kirjoitettiin tärkeä huomio "Anna" -sarjan optimismista. "Yksi keskeinen piirre hänen myyttisyyttään on nimenomaan se, että kovia kokenut orpo lapsi, jota on riepoteltu paikasta toiseen ja joka on jäänyt vaille rakkautta, tupsahtaa yhtäkkiä keskelle Avonleaa Marillan ja Matthew`n kasvattilapseksi, on yhtä hymyä ja aurinkoa ja menestyy elämässä. Realistisessa kehyksessä samanlaisesta taustasta nouseva lapsi luultavasti kärsisi kärsisi monista psyykkisistä ongelmista eikä lainkaan pystyisi kiintymään niin turvallisesti uusiin kasvattivanhempiinsa. (No joo, en muista kuka kirjallisuudentutkija se oli, joka on diagnosoinut Annalla maanisdepressiivisyyden.) "

Tämä on juuri sitä materiaalia joka on Jari Sarasvuon päässä moralismista. Optimistisesta ideaalista saattaa tulla velvollisuus. Tähän liittyy vaikkapa Daily Mailissa esiintynyt lausunto jonka mukaan depressio on vain trendikästä, ja että ihmisten tarvitsee vain luopua asenteistaan. Masennuksesta ja traumatisoitumisesta kuitenkin tiedetään sen verran että tämänlainen ajattelu on, paitsi väärin, jopa vaarallisesti väärin. Anna on siis ihanne, jota ei pidä soveltaa liiaksi käytäntöön. ; Anna olisi miellyttänyt äärimmäisesti Nietzscheä. Hänen ihannehahmonsa, yli-ihminen, oli nimenomaan iloinen. Esimerkiksi kirjassaan "Hyvän ja Pahan tuolla puolen" Nietzsche korosti että modernin ihmisen moraalisysteemi rakentui iloisena olemiseen. Nietzsche korosti filosofiassaan myös Apollonisen ja Dionyysisen puolen jännitteeseen, jossa korostui se että "maailman luonteella" ei ole kovin suurta merkitystä. Nietzschelle todellisuuden mallintaminen ei ollut kovin relevanttia ihmisyyden kannalta. Kaiken kaikkiaan "olla hyvä" korvaantui sillä että "oli luova ja iloinen", epäonnistumisista huolimatta, haihattelua ei tässä kielletty. Tämä taas vaati Nietzschellä nimen omaan sitä että luovuus, aito onnellisuus ja tuska olivat yhteenkiedottuja. Ja näin Anna edustaisi äärimmäistä optimistista kuvaa, jossa kaunaisuus ja ressentiment puuttuu. Nietzschen ihannemaailmassa ali-ihmisten kohtelussa keskeistä oli se, että heitä ei vihata vaan säälitään.

Tätä kulmaa peilaten on hyvä huomata, että Nietzschen ihannekuva on epäterve. Mutta ei sillä tavalla jolla sitä tavallisesti moititaan. Julman diktaattorin sijaan epäterveys syntyy juuri siitä ällistyksestä joka esimerkiksi itselleni syntyy romantiikan piiriin laskettavissa teoksissa. Etenkin Annan kaltaisissa tyttökirjoissa. Se on se tunne joka saa kirjallisuudentutkijan medikalisoimaan fantasiahahmojen iloisuutta mielenterveyshäiriöksi.

Anna ei kuitenkaan ole pahin. Valitettavasti en tiedä mikä on. Mutta tiedän sen olevan olemassa. Ala-asteella nimittäin kävimme luokan kanssa elokuvissa, jonkinlaisella luokkaretken tapaisella. Kävimme katsomassa jostain kuuluisasta tyttökirjasta tehtyä elokuvaa. Sen sankari oli punapäinen tyttö. (Tämä lienee tärkeää, sillä tyttökirjoissa, kuten animessakin, hiustenväri on persoonallisuuden piirre.) Koko elokuvan ajan, lapsena, minua ihmetytti se miksi tämä tyttö valehteli koko ajan. Ihmettelin miksi hän elokuvan yhdessä vaiheessa jopa hyppäsi katolta sateenvarjon kanssa. Siihen aikaan minun oli vaikea ymmärtää miksi elokuvaa ei tehdä hyveellisistä hahmoista vaan laitetaan tyhmä valehtelija pääosaan.

Elokuva on, näin jälkikäteen lapsuuden kertanäkemiseen perustuvien - eli luultavasti vääristyneiden - arvioiden perusteella ollut se, miten iloinen ja optimistinen tyttö värittää tapahtumat fantasiaksi. Miten sadunomaisuus tulee kaikkeen mitä hän tekee ja miten fantasiassa on aina totuutta vaan viitteeksi, mutta kuitenkin mukana. Ja miten optimismi ei romahda epäonnistumisiin, kuten siihen että teloo itseään katolta pudotessaan.

Tietyssä mielessä skeptinen minäni yhä ihmettelee miksi sankariksi laitetaan tämänlainen deluusioissa oleva Vaahteranmäen Eemeli. Ja miksi kukaan ei loukkaannu siitä että tyttöihin liitetään tämänlainen epätosi fantasioihti ja haihattelu ikään kuin hyveenä. Ikään kuin kyky nähdä kauneutta tosiasioissa olisi jotenkin maskuliininen ja paha ominaisuus. (No, "reduktio" on toki monille synonyymi "on väärässä, ristiinnaulitse" -ilmauksen kanssa.) Nähdäkseni skientismin hyve on juuri siinä että sen kautta voidaan selvittää että katolta hypätessä kuolee (eksaktilla laskettavalla tavalla.) Ja jos haluaa todella hypätä katolta sateenvarjon kanssa JA LENTÄÄ OIKEASTI tarvitsee taskulaskimen jolla selviää miten suuri sateenvarjon tulee olla jotta se on laskuvarjo. Ja miten kestävät vahvikkeet siihen täytyy laittaa jotta se myös kestää hyppäyksen sanotaan 30 kiloa painavalta punapäältä. (Punapäisyys luonnollisesti ei vaikuta laskelmiin. Eikä persoonallisuustyyppi.) Mielessäni katoilta hyppiminen ilman tietoa - se todellakin tekee mieli redusoida mielenterveyshäiriöksi. Eikä siksi että olisin suisidaalisuutta vastaan (en ole), vaan siksi että on itse asiassa ikävää kun iloinen ihminen kuolee.

Mutta kuitenkin (Kaikki silmät ovat mustia).

Ylläoleva on ymmärrettävää. Siinä on kuitenkin liioittelun makua. Optimismi voi olla väärin poikkeuksellisille mielille, mutta tämä ei tee optimismista kaiken kaikkiaan väärää. Näin ollen Nietzsche ei välttämättä vaadi patologista mieltä. Vain epätavalliset vaikeudet nostavat esteitä.

On oleellista huomata että mielenterveys ei usein redusoidu kovinkaan hyvin ulkoisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi itse olen kuuluisa siitä, että V -käyräni on suhteellisen tasainen. (Kertoimet kovat.) Minua, noin karkeasti sanoen, saattaa vituttaa olosuhteista huolimatta. Joskus olosuhteet ovat hyvät ja joskus ne oikeuttavat vitutukseen. Vitutukseni on näistä oikeutuksista huolimatta. Olen siis jonkinlainen Käänteis-Anna. (Joskin värjään joskus hiukseni punaiseksi ja minulla on luonnostaan jossain kohdin jonkin verran punaista karvaa, esimerkiksi parrassa.)

On helppoa selittää ulkoisella sisäistä, ja tämä ei ole täysin eiosuvaa. Tiedetään kidutuksen ja traumatisoitumisen vaikutuksista mieleen. Voidaan jopa tehdä arvioita menneisyydestäni ja sen tapahtumahistoriasta joka johtaa siihen että olen aina vittuuntunut. Nämä ovat jossain määrin päteviä. Mutta ne on helppo vetää liian pitkälle.

Tässä on kenties asiallista viitata Carnapiin. Carnap muistetaan nykyään lähinnä korppiparadoksista (sen jossa kaikki korpit ovat mustia), ja siitä miten hänen induktiota koskeva looginen mallinsa on jäänyt ajastaan jälkeen. Mutta tämän kuuluisan epäonnistumisen lisäksi hän teki jotain oikeinkin. Hän teki jaottelun joka on mielestäni yhä äärimmäisen relevantti. Kun haetaan apua loogikolta voidaan kenties ymmärtää syvästi myös Annaa, muutenkin kuin psykopatologisena näytteenä. ; Puhuessaan empiirisestä todennettavuudesta, Carnap nimittäin jaotteli merkityksen useampaan alatyyppiin. Empiirinen todennettavuus oli tärkeä ehto, mutta se oli vain kognitiivisen mielekkyyden ehto. Samalla Carnap ei väittänyt etteikö lauseella voi olla esim. ekspressiivistä, emotiivista tai motivoivaa merkitystä joka ei ole riippuvainen tästä kognitiivisesta mielekkyydestä. Kognitiivisesti merkityksettömällä pseudolauseella voi olla deklaratiivisen lauseen kieliopillinen muoto, jonka psykologisena vaikutuksena on tunne sen “ymmärtämisestä” ja “merkityksellisyydestä”, mutta tätä subjektiivista vaikutelmaa ei tule pitää todisteena sen kognitiivisesta mielekkyydestä. Carnap vertasi metafysiikkaa runouteen. Kielenkäyttö molemmissa heijasteli psykologiaa ja siihen liittyvää elämänasennetta. Mystinen tunne ei ole sama kuin empiirisesti mielekäs propositio.

Ja ihmisten elämä menee tällä tavalla, oikeasti. Tämä voi heijastua niinkin pienestä ja pinnallisesta asiasta kuin sisustus. Tiedän erään ihmisen jolla on äärimmäisen arvaamaton mutta kookas "pimeä puoli". Hänen kotinsa on kuitenkin äärimmäisen pieni ja sievä. Pidin tätä valheellisuutena, kunnes tajusin että ihminen tunsi itsensä, tiedosti ongelmansa, ja yritti taistella sitä vastaan. Kylvämällä pimeän puolensa antiteesiä sitä yritettiin pitää kurissa. Tässä ei toki välttämättä onnistuta, mutta jo yritys on arvokas. (Siitä huolimatta että itse harrastan käänteistä sisustusmallia. Minun pimeä puoleni tulee esiin suunnilleen ensimmäisenä ja se muu on sitten työläs kaivuuasia. Joku voisi kutsua tätä suojaamiseksi ja joku rehellisyydeksi.)

Ja tässä kohden romantiikka voi auttaa ymmärtämään ateismia.

Ateismin kohdalla selitys menee usein siten että uskovaisilla on pelastus ja siitä julistaminen joka ikään kuin antaisi oikeutuksen kohkaamiselle. Ateistilla ei ole tämänlaisia asioita joten se nähdään rikkovana ja repivänä. Nähdään että ateisti joka sanoo vakaumuksensa ääneen olisi kuin ihminen joka haluaa häiritä muiden henkistä matkaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä kun Jumalaan liitetään mielikuvia elämän tarkoituksesta, merkityksestä, armosta, turvasta ja lohdusta, ajatellaan ateismin vievän nämä kaikki.
1: Tässä on kuitenkin tehty se virhe että tosiasiassa nämä piirteet on liitetty Jumalaan, ne eivät ole jotain joka on Jumalassa ja vain Jumalassa. Ateistit selittävät nämä asiat muilla tavoin. Näitä nähdessään kristitty voi pahastua kun "reduktio" on "vastenmielistä". Tämä kertoo kuitenkin lähinnä kristityn omista premisseistä kuin ateistien koherenttiudesta. Asia vertautuu siihen että onhan ateististakin kaikki uskovaisten premissit automaattisesti "taikauskoa" ja "naurettavaa" mutta tämä ei vielä itsessään sano muuta kuin että ateisti soveltaa ad hominemia ja horse laughia puheeseensa. ; Ateismi on teismin kanssa automaattisessa antiteesissä vain yhdessä propositiossa, siinä onko Jumala olemassa vai ei. Ja jos katsotaan monia eksistentiaalisenmakuisia teismin suuntauksia, antiteesiä ei ole välttämättä edes tässä. Osassa teismissä kun ei välitetä siitä onko Jumala vai ei, vaan miten Jumala sovittuu elämiseen.

Em. ateismikritiikissä perustason ajatuksena on se, että olemassaolo olisi merkitysten lähde. Ja tässä ajatellaan että olemassaoleva Jumala merkitsee, mutta olemassaolematon ei. Kuitenkin, kuten itsekin olen kirjoittanut, on olemassa Sartrelainen tapa jossa olemassaolemattomuudella on väliä. Siinä muistutetaan siitä, että olemassaolemattomaksi käsittämiselläkin on eksistentiaalinen arvo. Ateisti kohtaa Jumalan kuoleman kuten omaisenkin kuoleman, ei sen ajatuksen kautta että omainen todella olisi olemassa, vaan sitä kautta että hänellä on käsitys mitä tarkoittaa jos omainen olisi olemassa. Sartre oli tässä mielessä "Jumalakäsitteen vanki" ; Hän korosti että kristinuskoon kasvanut ei tosiasiassa voi vaihtaa uskontoa, koska jos hänestä tulee buddhalainen, buddhalaisuus rakennetaan vertailuna kristinuskoon. Samoin ateistille teismi on referenssipiste.
1: Tieteenfilosofisesti, ainakin Popperin kannalta, olemassaolemattomuus on jopa jossain määrin objektiivisempaa tietoa kuin tieto olemassaolosta. Syynä on induktion epäsymmertinen suhde deduktioon. En tiedä miksi "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tyyliset lauseet on monista perusteltu argumentti, paitsi niissä tapauksissa missä tarjottuna väitteenä on falsifioimattomissa oleva kritiikki-immunisoitu väite.

Kuitenkin tämä Sartrelainen kanta tuntuu väärältä. Modernina aikana on helpompaa törmätä ns. igteismiin. He ovat, kenties kotikasvatuksensa vuoksi, saaneet referenssipisteen jossa Jumalalla ei ole väliä. Tässä Jumala on epätoden ja toden tuolla puolella, epäkiinnostava. Nämä ihmiset ovat jäsentäneet maailman muuta kautta ja itseäni - jonkin verran vasten tahtoani mutta sitäkin pakkomielteisemmin - mukanaan vetävä teologinen saivartelu ei innosta heitä ollenkaan. Selvästi heille uskonnottomuus merkitsee, uskonto on instituutio jonka valtarakenteita voidaan kritisoida vaikka teologia ei kiinnosta. Samoin vastaan voi tulla ateisteja joille Jumala ei ole referenssipiste, vaan ateismi. Ja heillekin omasta asiastaan puhuminen on tärkeää.

Ja tässä syynä onkin enemmän se, että kristitty elää jonkinlaisessa utopiassa jossa vaaditaan ihmisiltä tiettyä tunnetta tietyssä olotilassa. Hän tulee, vähän Sarasvuon henkeen, selittämään miten toisten eksistentiaalisten kokemusten tulee olla. Ja jos toinen on erimielinen tästä, niin teologi jostain syystä "tietää aina paremmin". Paremmin kuin toinen ihminen itse. Ajatustenlukukyky ja kaikkitietoisuus ei siis ole vain ainoastaan Jumalan ominaisuus, vaan tämä on myös Hänen seuraajillaan automaattisena lisävarusteena.

Toisaalta tuntuu erikoiselta että etenkin lopullisen kuoleman tunnustaminen olisi sidoksissa onnellisuuteen - ellei sitten ole suisidaalinen. Mutta kenties tässä tehdään vääriä oletuksia. Sellaisia liioitteluja joita itse tein kun sekoitin fantasiaan taipuvaisen punatukkaisen persoonallisuuden tyhmyydeksi ja valehteluksi. Totuuden siemen, mutta ei riittävästi jotta kokonaisuus olisi eksistentiaalisella tasolla käsitettävä, ymmärrettävä. ; Ja tämä johtuu siitä että heidän kohdallaan on aivan väärin tehdä väitteitä joissa Carnapin kognitiivisen mielekkyyden puute tekisi siitä ekspressiivisesti merkityksetöntä. Tämä ei vaadi yliluonnollisia elementtejä, ainoastaan aliluonnollista aivotoimintaa, joten ateisti ei ole edes maailmankuvallisesti ristiriitainen jos hän uskoo että hänellä on subjektiivisia emootioita.
1: Ja heille tunteita voidaan lähestyä empiirisesti "Love without proof - it's stalking." Sam Harris sitoo "moraalinen maisema" -teoksessaan uusateismin oppia lajinmukaiseen käytökseen jossa on tilastollisia yleistyksiä joita on totuttu käyttämään "traumatisoitumisten" kaltaisten käsitteiden yhteydessä siellä höpömmässä humanistisellakin puolellaa.

Itse asiassa kun mietitään asian luonnetta Carnapilaisittain esille tulee toinenkin, mielenkiintoinen, seikka. Nimittäin se, että hänen logiikassaan "kyllä" ja "ei" ovat yhtä arvokkaita. Karkeasti ottaen Carnapin argumentti voidaan vääntää kaltaistani fundamentalistiagnostikkoa viehättävään malliin ;  Jos väite Jumalan olemassaolosta on kognitiivisesti merkityksetön pseudolause, on myös sen negaatio eli ateismi. Ja jos lause Jumalasta on kognitiivisesti merkityksellinen lause, myös ateismi on. Se, että puhuu teismistä merkityksellisenä ja ateismista eimerkityksellisenä vaatii siis "merkityksen" sisällön vaihtamista lennosta. Ateistien kohdalla puhuttaisiin vain kognitiivisesta merkityksestä ja teismin kohdalla sallittaisiin muutkin.

Tässä unohtuu että jos teismi antaa yhdenlaista merkitystä, niin samoin antaa ateismikin. Ei siis ole mitään merkitystä joka olisi teismin yksinoikeus. Kognitiivisen merkityksen liittäminen on yhtä kornia kuin väittäisi että joku ei voi olla onnellinen vain siksi että on orpo. Tai että sievä sisustus olisi itsepetosta eikä itsekontrollia. Tai että minä en voi olla kyyninen paska vain siksi että minulla on ihan oikeasti kaikki asiat ulkoisesti vähintään melko hyvin ellei paremmin.

Tosin Carnap tekee "The Philosophy of Rudolf Carnap":in mukaan Carnap jakoi asiat suunnilleen samalla tavalla kuin uusateistitkin. Jumala voi tietyissä mielin täyttää empiristiset vaatimukset. "Neurath emphasized the difference between the magic of primeval periods and later metaphysics. Magic was this-worldly and empirical; metaphysics, on the other hand, was transcendent and nonempirical. Neurath regarded theology as a transition phenomenon; in its primitive form it was magical, but later it became more and more metaphysical, although it preserved some of its original formulations." ... "I pointed out that the word “God”, in its mythical use, has a clear, empirical meaning. In its metaphysical use, on the other hand, its old empirical meaning vanishes; since no new meaning is supplied, the term “God” becomes meaningless."

Tämä jaottelu on saanut tietysti moitteita siitä että se koskee vain hyvin harvojen kannattamia Jumalia. Rauno Räsäsen blogauksessa peilataan tätä asennetta hyvin klassisesti : "Hartin mukaan sellaista J/jumalaa, jonka olemassaolo uusateistien [esim. Dawkins ja Dennet] mielestä on erittäin epätodennäköistä, ei ole eikä edes voi olla olemassa, ja sen vuoksi he eivät tule kumonneeksi muuta kuin omat väärinkäsityksensä. Kreationistien tavoin uusateistit ovat ymmärtäneet J/jumalan demiurgiksi eli jonkinlaiseksi käsityöläiseksi tai kellosepäksi [Intelligent Designer], joka on suunnitellut maailman luonnonlakien [tai ikuisten ideoiden] mukaisesti. Hartille transsendentti Jumala ei kuitenkaan ole ideoista/luonnonlaeista riippuvainen muttei myöskään ristiriidassa niiden kanssa. 'Hän' ei ole ‘empiirinen syy’, ‘käsitteellinen olio’ tai ‘erisnimi-persoona’ vaan kaikessa ikuisesti ‘läsnä oleva’ olemassaolon, tietoisuuden ja kauneuden/rakkauden perusta [ja siinä mielessä myös alkuperä eikä vain tietty fysikaalinen syy]. Sellaisen Jumalan voi kokea, mutta ‘häntä’ on mahdoton verifioida empiirisesti tai kieltää loogisesti, vaikka tietenkään ‘häneen’ ei tarvitse uskoa."

Uusateisteista tällä ei ole väliä koska nämä eivät ole relevantteja Jumalia ja että se mitä uusateistit pitävät relevanttina ei ole teistien määriteltävissä, koska jokainen maailmankuva on ehyt sisäisesti, eikä vaatimuksena ole se, että toisista maailmankuvista asetetaan niille ehdot. Siksi he voivat olla niin skientistejä kuin huvittaa ja pitää tiettyjä Jumalanäkemyksiä turhina.

Omaan silmääni Hartin tapa lähestyä asiaa on siitä erikoinen että se moittii uusateismia banaaliksi, mutta se on itsessään banaali. Itse kuitenkin korostaisin että Jumala -käsitteen vaihtelevuus tekee siitä liikkuvan maalin. Moving the Goalposts ei ole hyvä strategia jos haluaa vaikuttaa järkevältä, se lähinnä kritiikki-immunisoi aiheen, ja tämänlaisen halpamaisen kikkailun jälkeen on typerää vaatia osuvaa ja kumoavaa kritiikkiä.
1: Jos falsifoitavuudella ei ole väliä ei pidä vaatia vastapuolta falsifioimaan sitä. Jos falsifioitavuudella on väliä, käsitteestä pitää tehdä falsifioitava tai unohtaa se typeränä käsitteenä. Vaihtoehtoja ei ole, eikä asiaa pelasta se, että oman maailmankuvan ehtoja syötää vastapuolelle ja nauraa ristiriidoista joita syntyy jonkin muun kuin sisäisen epäkoherenssin kautta.

Psykologisesti ymmärrettävä voi olla vaikka hyppelisi katolta sateenvarjojen kanssa. - Minua ei rehellisesti sanoen muiden psykopatologiassa rypeminen kiinnosta. Minulla on mielenterveyshäiriöitä, absurdeja mielipiteitä ja luonnehäiriöitä koottuna itselle ihan monenkin elämän tarpeiksi. (Tasolla ja persoonallisuudella jota ei voisi selittää edes hiustenvärillä. Joka ei yleisesti ottaen ole punainen.)