Itse en ole juurikaan keskittynyt retoriseen puoleen kirjoittamisessa. Silti on selvää, että jokainen elementti on läsnä. Ja tässä kohden on tärkeintä huomata, että tyylini korostaa, jopa ylikorostaa, pathosta. Joka ikinen kerta kun sadattelen tai kerron puujalkavitsin tai lähestyn asiaa omien emootioiden reflektion kautta, kysymys on pateettisesta reaktiosta. Voidaan jopa sanoa että blogini tekstit oikeuttavat pathoksen käyttäen logosta välineenä. Arvostuksen ja soveltamisen välillä on siis jopa ristiriitaa.
 |
| En minä mitään ylilyö. Kyllä minä ihan naamaan tähtään. Ja selän takaa potkin munille! |
Olisi kuitenkin väärin luokitella minua tyylipuhtaaksi vittuilijaksi tai demagogiksi tai nuoreksi vihaiseksi mieheksi. Olen enemmänkin emotionaalisesti epästabiili keski-ikää lähestyvä mies. Ja nähdäkseni blogin eetos on sen mallinen että "vaativan totuttelun" jälkeen sen kenties voi huomatakin. Jonkinlainen, luultavasti hyvin epämääräinen ja vääristynyt, käsitys reiluudesta tuntuu olevan se, mikä eetoksestani kumpuaa. Kuten ihminen jolle olen ollut toistuvasti vittupää on asian ilmaissut "Olen ollut iloinen siitä, että meillä on ollut reilut välit. (Reilu on minun arvoasteikollani aika korkealla.)"
Skeptismi ja skientismi puutteenalaisiksi ; tunteet, estetiikka ja merkitys.
Tämä on tuottanut luonnollisesti vaikeuksia. Ihmisten on hirvittävän hankalaa luokitella minua skeptikoksi. Syynä on se, että pathos -piirteeni sopisivat uskonnolliseen fundamentalismiin tai poliittiseen mellakointiin. Klassisesti on ajateltu että skeptikot olisivat jopa emootiottomia.
Itse asiassa olen varsin konkreettinen esimerkki jolla voidaan demonstroida ihmisten vastenmielisyyttä "skientistejä" kohtaan. Heidän vaaditaan olevan tunteettomia, kylmiä ja tylsiä. Sillä mitä tapahtuu välittömästi jos skeptikolla on logoksen päällä tunnevaraus? Sama mikä tapahtuu ateisteille ja uskontokriitikoille. Henkenä on, että on oltava tunteeton psykopaatti vaikka näkemystä kauneudesta tai on tunnustettava olevansa väärässä ja ryhdyttävä uskovaiseksi.
Tämänlainen suhtautuminen saa minut vihaiseksi (no, mikäpä ei saisi). Ja kun valittaminen on välittämistä. Ja välittäminen merkitystä, ollaan tiellä jossa estetiikka ja moraali ovat hyvinkin keskeisiä lähestyttäviä. Siksipä ei ole syytä pitää suuttumusta argumenttina, vaan tehdä argumentti joka oikeuttaa suuttumisen. (Hei, tämähän alkaa kuulostamaan juuri tämän blogin omimmalta tehtävältä!)
Kahden (lähes saman) argumentin anatomia.
Nimittäin se, että jos harjoittaa tieteellistä maailmankuvaa, niin kauneus ja hyvyys menettäisivät jotenkin merkityksensä. Skeptismin ja uskontokritiikin kohauspisteestä löytyy kreationismi. Ja tuore "laajasti somessa levitetty" kyltistö kreationistien viesteistä evoluution kannattajille pitää esimerkiksi sisällään kyltin "How do you explain a sunset if there is no God." Ja tässä ei luultavasti ole kysymys siitä, että ilman Jumalaa ei voi selittää planeettojen mekaanisia ratoja auringon yli. Ilmiselvästi kysymys on kauneudesta. Siitä, että "Jumalan merkitystä" -filosofia yhdistetään uskontokritiikkiin ja tehdään siitä joskus jopa "Jumalan olemassaoloa" koskeva kysymys.
Tässä argumentin henki on se, että kauneus on "ilmiö" joka pitää "selittää". Ja että skientisti on siksi pulassa koska hän ei voi selittää jotain mitä teisti selittää helposti. Tätä voisi mallintaa ja kritisoida vaikka seuraavalla tavalla.
Itse asiassa tämäntyyppinen rakenne esiintyy kaikessa missä korostetaan sitä että tieteenfilosofialla on rajat. Näissä eniten ihmetystä tuo se, että miten teologia ratkaisee nämä ongelmat ja rajoitteet paremmin, kiertää tietämisesteet. Sillä usein ajatellaan suoraan, että vaikka tieteestä ei saada keinoja niin relevantit keinot löytyisivät teologian puolelta. Tätä askelta ei yleensä ottaen todisteta mitenkään.
Mutta tällä ei oikeastaan ole merkitystä. Sillä tieteenfilosofisena kysymyksenä etiikka on siitä mielenkiintoinen, että jos etiikka on tieteellisen metodin lähestymisen alla, niin (a) sekä "naivien epäkohteliaiden uskovaisten" malli jossa Jumala selittää estetiikan (b) että estetiikan ja Jumalan analogisuutta korostava mysteerimalli ovat helposti hylättäviä argumentteja. Molemmat argumentit kaatuvat täysin jos estetiikkaa voidaan lähestyä tieteellä.
Huomionarvoista onkin, että estetiikka rajataan tieteen ulkopuolelle tieteenfilosofisin argumentein. Teologit ja heitä vähemmän lukeneet uskovaiset molemmat tuppaavat viittaamaan tieteenfilosofiaan. He ovat siis astuneet aivan relevantin askeleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti tämä askel on yleensä turha. Sillä siinä skientismi määritetään loogiseksi positivismiksi. Tämä on toki sinänsä oikeansuuntainen temppu, että looginen positivismi on skientismiä. Se on vääränsuuntainen siinä mielessä, että kukaan ei kannata loogista positivismia, ja itse asiassa on aika ikävää lähestyä tiedettä toisen maailmansodan aikaisin käsittein, olettaen että tieteenfilosofia, siis se joka määrää skientismin ytimessä olevan tieteen, on edistynyt.
Loogiseen positivismiin sitoutumisessa ytimessä on dikotomia metafysiikan ja fysiikan välille. Samoin siinä korostetaan luonnollisen ja yliluonnollisen eroa. Sitä kautta mukaan voidaan saada jopa objektiivisen ja subjektiivisen käsitteiden sekoittaminen siten että subjektiivinen on sekä emootioita että objektiivisen vastapuoli. Ja lisäksi siinä helposti korostuu ajatus siitä että ollaan tekemässä uskomuksen oikeutus (justification of belief) kun taas tämä näkökulma on loogisen positivismin jälkeiselle tieteenfilosofialle, kuten fallibilismille, usein vieras.
1: Esimerkiksi Popperin falsifikaatiokriteeri vaatii vain empiiristä kumottavuutta, ei koko ilmiön mekaniikan täydellistä ymmärtämistä, ei sitä että ilmiö selittäisi aivan kaiken selitettävän aineiston, eikä se vaadi ilmiön havaitsemista. Esimerkiksi jos Jumalasi väittää, että maailma on kuusi tuhatta vuotta, ja se on eri ikäinen, voidaan sanoa että Jumalasi on - olipa sitten kuinka yliluonnollinen, näkymätön ja fysikaalisen universumin tuolla puolen - punnittu, mitattu ja köykäiseksi havaittu. Tämä kumoutuminen tarkoittaa sitä että Jumala voisi olla falsifioitavissa, eli se olisi ennen kumoutumistaan, voinut hyvinkin olla tieteellinen malli. Epäsuoria vaikutuksia ja yliluonnollisia agentteja voidaan tätä kautta tutkia. Selvästi jaottelu ei ole enää metafyysinen vs. fyysinen tai luonnollinen vs. yliluonnollinen -mallissa.
2; Jos mietitään tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä korostavia malleja, kuten Imre Lakatoksen filosofiaa, voidaan huomata, että vaatimuksia ilmiön luonteelta on hyvinkin vähän. Riittää että tutkimusta syntyy ja asiat ja ilmiöt selittyvät tämän tutkimusohjelman kautta.
3: Monet ovat jossain Popperin ja Lakatoksen välissä. Esimerkiksi Quinen holistinen käsiteverkkoihin keskittynyt malli pitää sisällään ajatuksen jossa Homeroksen jumalat voisivat olla selitysmalleja. Ns. havaintojen teoriapitoisuus on ilmiselviö eikä metafyysisyys ole sama kuin kumoamisen syy. Tehokkuus, se miten oppi hyödyttää muita tieteenaloja (ei se miten hyvin oma malli saadaan ristiriidattomasti loisimaan toisten teorioiden tuloksilla) ovat ratkaisevia.
Skientismi ei siis nykyään käytännössä koskaan väitä olevansa metafysiikatonta, mutta se ei väitä että kaikki metafysiikat olisivat yhtä hyviä ja relevantteja. Kuitenkin kun teologien ja uskovaisten puheessa tietyt jaottelut - kuten vaikka Quinen hylkäämä ajatus analyyttisien ja synteettisten käsitteiden oleellisesta eroavuudesta - puuttuvat, on tilanne helposti se, että kun minä tai joku muu vastaava skeptikko/skientisti/ateisti/fysikalisti/naturalisti/antitraditionalisti sanoo "päivää", vääntyy se tulkitsijan mielessä näiden hylättyjen dikotomiamallien mukaan.
On varmasti selvää että ateisti näyttää sivistymättömältä ja tyhmältä, jos hänen puheensa luokittelee ja tulkitsee kuin se olisi sanottu loogisen positivismin määritteissä.
1: Haastan ihmiset etsimään uusateistien omasta kirjallisuudesta heidän omat kuvauksensa omasta opistaan jotka ovat mallia "Minä, Dawkins, korostan että uusateismi nojaa loogisen positivismin perinteelle sen täydessä muodossaan." Olen lukenut - käytännössä häiritsevällä tai jopa pakkomielteisyyttä lähentelevällä tasolla liikaa - aiheesta, enkä ole koskaan törmännyt sellaiseen. Kenties sellainen siellä jossain on, mutta jos näin on, teidän tehtävänänne on kaivaa se viite esiin. En minä voi copy-pasteta joka ikistä kirjaa ja sanoa jäsennellen että "ei ollut tuossakaan rivillä". Samoin haastan kaikki jotka yhdistävät uusateismin vapaa-ajattelijuuteen, kommunismiin tai ranskan vallankumouksen, Sartren ateismiin ja Nietzschen yli-ihmisoppiin etsimään vastaavat viitteet joissa sidos tehdään. Ette löydä. Linkit ovat arvopuolella humanismiin ja tietopuolella empirismiin.
Empiirisesti estetiikkaa voidaan lähestyä. Jos ihmisiä käsketään viittaamaan kauniisiin tai rumiin asioihin, saadaan niistä jonkinlaisia yhteenvetoja. Tämä on deskriptiivinen malli jota voidaan yrittää mallintaa. Mallit voidaan asettaa falsifioivalle/ainakin Duhemin ja Quinen tapaan itsekriittiselle testille jossa yritetään ennustaa tulevien testiryhmien vastauksia estetiikkakysymyksiin mallin perusteella. Onko tämä metafysiikatonta? Ehdottomasti ei. Onko tällä väliä? Ei juurikaan.
On selvä, että Jumalan ja estetiikan välillä on epäanalogia. Ja se voidaan nähdä sitä kautta että kauneus liittyy attribuutteihin. Jumala taas on universumin ulkopuolella, tai sitten universumi voidaan nähdä jonkinlaisena Jumalan attribuuttina. Toisaalta estetiikka voidaan liittää aivotoimintaan. - Tässä asia on sama kuin evoluutioteorian estetiikassa ; Evoluutioteoria itsessään on "nihilistinen", kuten aivan kaikki maailmassa. Estetiikka on kun tämä teoria vuorovaikuttaa aivotoiminnan kanssa. Ihmisissä on emootiolaitteisto ja täysin aliluonnollinen ja fysikalistinen aivotoimintamalli jossa otetaan huomioon yhteisvaikutus teorian ja aivojen välillä tekee estetiikasta kaikkea muuta kuin tieteellisen tutkimuksen alaista.
1: Piuhoja vaan aivoihin ja eri alueita ärsyttämällä esteettisiä/epäesteettisiä ja muuten vaan emotionaalisia elämyksiä aiheuttamaan - tyylillä. Antonio Damasion kirjoista saa tähän iloisesti esimerkkejä.
Justification of belief -tason ajattelu liittää teorian helposti tulkintaan. Esimerkiski minun vittupäisyyden kautta voidaan huomata, että interaktiossa teoria tai kohtaamnen uskovaisen kanssa jossa ei muuten ole ikäviä tarkoitusperiä tulkitaan aivoapparaatissa tavalla joka saa merkityksiä. Kun sanotaan "ylilyönti" sanotaan itse asiassa että näen liian voimakkaasti merkityksiä tai merkityksiä joita ei edes ole. "Älä Saatanan Tuomo taas tahallasi vääristele" voisi joku sanoa, esteettisenä argumenttina. Tulkinta on minussa, ei teoriassa joka on osittain itsestäni riippumaton. Kombinaatio on kombinaatio ja yhteisvaikutus ei ole edes paatuneesta reduktionistista sama kuin yksi sen alaosista.
Itse asiassa tilanne on teologien kannalta mutkikas.
Sillä toisaalta he korostavat että skientismi ei ole oikea tapa hallita asiaa. Mutta kun mietitään miksi pohjimmiltaan otetaan kantaa koko esteettisyyskysymykseen, voimme ottaa esille ns. uskonnollisen kokemuksen. Päähenkenä on se, että ateistit eivät yleensä kyseenalaista uskonnollisen kokemuksen aitoutta, vaan sen viittauskohteen. (Toisin kuin teistit, joilla tuntuu olevan pahana tapana kieltää vastapuolen tunnetilat ja selittää että "kyllä sinä oikeasti vihaat Jumalaa etkä ole ateisti." Jonka jälkeen he ihmettelevät kun heitä itseään vihataan ja he tulkitsevat että kyseessä ei ole heidän vittupäisyytensä vaan ateismi-ideologiaan liittyvä piirre "militanttius".) Uskovaiselle tämä viitauskohde on loukkaavaa. (Vaikka virallisesti sofistikoituneella uskovalla kysymys ei ole Jumalan olemassaolon todistamisesta.) Siinä missä tietämäni ateistit voivat siis mennä hankkimaan transseja shamaanirummutuksesta ja silti selittää, että "transsi on vaan aivojen tila", on uskovaisen kohdalla tekemisen oikeutus vahvemmin sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Heille jos viittaus ei ole Jumalaan, se tuhoaa jotain tärkeää. ; Tämä johtaa siihen että olemassaolokysymyksestä tulee teisteille oleellisen tärkeä. Ateismi joka puuhastelisi skientismin kanssa estetiikan ulkopuolella ei tietysti herättäisi tunteita jos olemassaolokysymys ei ärsyttäisi kristittyjä ja muita teistejä.
"Irrelevantin kiinnostavuus" onkin ymmärrettävissä kun tiedostetaan että (a) olemassaolokysymys on subjektiivisen kokemuksen ytimessä, jonkinlainen autenttisuus katoaa "itsepetoksessa". Ateismi siis uhkaa tätä ydintä aidosti ja syvällisesti. (b) Uusateistit korostavat relevanttien ja irrelevanttien ytimeen tiedettä joka ottaa kantaa siihen mitä voidaan perustellusti sanoa olevaksi. Näin se on osittain päällekkäinen ontologian ja metafysiikan kanssa. Myös Dawkinsin maailmassa, kuten "the magic of reality" teoksensa korostaa, se miten maailma toimii ja ei toimi ovat tärkeitä arvokysymyksiä eksistentiaalisesti - etenkin esteettisellä tasolla. Metafysiikka taas on nähty teologien alueeksi ja he puolustavat tätä yhtä vahvasti kuin lupaansa soveltaa luonnontieteiden tuloksia jumalopillisissa tulkinnoissaan
Tämä johtaa siihen omituiseen tilanteeseen missä asia on teistin kannalta se, että jos Jumalaa ollaan kritisoimassa, on tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit auki, että on hirveä määrä erilaisia tulkintamalleja. Että on erimielisyyttä ja keskustelua eikä Jumalaa voida siksi mitenkään "rajata ulos relevanttien kysymysten maailmasta". Mutta kun sitten puhutaan Jumalan uskottavuudesta, niin löytyy tiukka ja ehdoton demarkaatioraja estetiikkaan välittömästi ja lopullisesti - ja tätä ei oikeastaan saisi edes kyseenalaistaa. Ja toisaalta kun väite on aivoapparaatissa, ateisti asettautuu reagoimaan ja kritisoimaan uskontoa kuin tämä olisi relevantti. Relevanssi haetaan sitten tosiasiatasolta ja korostamalla kirkkoinstituution, uskontoideologian ja uskovaisten ihmisten olemassaoloa. - Sekä sitä että vastavuoroisina ihmisinä moni välittää toisten tunteista ja mielipiteistä, kuten vakaumuksista. Ja tätä kautta mielipide on enemmän kuin "tosi tai epätosi". (Tosin tätä eivät tuppaa ateistit mainita ääneen yhtä vähän kuin sofistikoitunut teologi tunnustaa ahdistuvansa kun hänen uskonnollisen kokemuksensa autenttisuus kiistetään.)
Kaikki puheet maailmankuvista, kielipeleistä, ja muista vastaavista malleista eivät siis selvästi vastaa uskonelämisen käytäntöä. Olemisen ja pitämisen (is-ought) välille nähdään käsittämättömän vahva yhteys vaikka Humen giljotiiniin vetäen voidaan selittää että skientisti ei voisi hallita objektiivista etiikkaa tai objektiivista estetiikkaa. Tämän jälkeen kaikki eksistentiaaliset teemat siitä miten eksistenssi on ennen essenssiä ja miten uusateistit ovat väärässä kun puhuvat Jumalan olemassaolosta eivätkä uskomisen ihanuudesta ja hengellisen matkan tekemisestä. (Ne Jumalanvihaajat! Homo religiosus -ihmiskuvan mukaan oleellisimmasta ja tärkeimmästä ihmisluonnosta erkaaantuneet puoli-ihmisvammaiset! Meitä uskovaisia tahallaan kiusaavat ja meidän hengellisen vakaumuksen kieltäjät!)
Loppukaneetti.
Itse asiassa voidaan huomata että pahin vääristymä kaikessa skientismi-uskonto -keskustelussa on se, että
* Teologit puhuvat Jumalasta ja pitävät tarkasti huolta siitä että jos luonnontieteilijä astuu heidän erikoisalueelleen, pidetään tasovaatimusta yllä korostamalla miten "se Enqvist nyt käy filosofia 101:stä julkisuudessa". He itse kuitenkin ottavat osaa tieteenfilosofisiin kannanottoihin, ja tässä kohden pitäisi ymmärtää, joustaa ja opastaa. Tehdä työt heidän puolestaan eipilkallisesti, kunnioittamisen hengessä. Tai on militantti.
* Usein jaotellaan että uusateistit hylkäävät relevantin puhuessaan skientistisestä kulmasta. Että ohittavat Tillichin (joka tulee tässä konemaisesti mainita) ja uskonnollisen kokemuksen ja eksistentiaalisen puolen. Eivät kuitenkaan huomaa että tosiasiassa uusateistit ottavat esteettiseen puoleen kantaa toistuvasti. Kun Dawkins puhuu siitä että Jumala on irrelevantti kysymys, uskovainen loukkaantuu kun merkitys kielletään. Eikä tiedosta että tämä on vasta -argumentti siihen että uskonnolla on yksinoikeus estetiikkaan in first place. Kun konemainen hämmästely "miten selitätte etiikan" astuu esiin, ei ole ihme jos siihen kehittyy vasta-argumentti. (Se on sitä ateistina selviämistä. Että ensimmäinen reaktio on kliseenomainen kyseenalaistus. Uskovaisia pitäisi muka "ymmärtää" ja "suvaita" sitten. Miksi? Sehän lietsoo uskonnollista mielipiteistöä joka taas latistaa omaa elämää juuri näillä epäkunnioittavilla kliseekysymyksillä.) Ja kuten edelle esilletoin, tieteenfilosofia onkin hyvin oleellinen, kenties oleellisin mahdollinen, asia tässä argumentissa. Se iskee perustaviin argumentteihin jotka edustavat sekä "banaalia" että "sofistikoitunutta" uskovaisten lähestymistapaa.
* Skientismin huonous saadaan rakentamalla jonkinlainen olkiukko jossa ytimessä on looginen positivismi. Kun tieteenfilosofia on lähes sadan vuoden tasolla, ei pidä ihmetellä jos tulkinnoista tulee omituisia. Jostain syystä teologiassa pitäisi hyväksyä konteksti ja ajan viitekehys eikä esimerkiksi tulkita jokaista kristityn tekemää pakanan lähestymistä yrityksenä selvittää kääntyykö pakana vai pitääkö soveltaa miekkalähetystä inkvisiitiokiduttajien kanssa vakavahenkisesti teloittaen-keskustellen. (No, tällä tavalla minä kyllä tulkitsen silti. Ihan kostoksi, sen obskuurin reiluuden nimissä!)
Itse asiassa näkisinkin, että ei voida tehdä mitään oleellista eroa jossa "Jumalan merkitys" ja "Jumalan olemassaolokysymykset" voitaisiin täysin erottaa - tai että nämä voitaisiin pitää täysin erillään uusateistien argumenteista vaikka tämä onkin skientistinen. Merkitystä koskevat esteettiset argumentit kun ovat juuri sitä aineistoa johon skientisti ja ateisti joutuu vastaamaan. Voisin jopa sanoa että tämä dikotomia on uskovaisten reagointien valossa väärä. Jumalan merkitys, skientismin rajat ja Jumalan olemassaolo ovat yksi iso klimpistö jota on käsiteltävä holistisesti yhtenä kokonaisuutena. Tai se on sitten jätettävä käsittelemättä kokonaan koska se banaalistuu kasaksi irrelevantteja kysymyksiä.
Oleellista on, että jokainen estetiikkaa koskeva kysymys voidaan nähdä jonain joka esiintyy ateismikritiikissä "selitysaukkona" tai eksistentiaalisena "ihmisyyspuutteena" (jota pidetään sofistikoituneena mutta joka on tosiasiassa näistä kahdesta syvemmin haavoittava, se joka viiltää ja satuttaa "sillai syvältä".) Osa kun korostaa mysteeriä ja selittää että tiede ei voi tutkia ja että ihmisluonne halaa Jumalaa kuten kauneutta. Ja pitää tätä skientistien vammautumisena. Ja toinen menee vielä pidemmälle ja tulkitsee että viisas mysteerisyyttä korostava sanoo että ateisti ei voi selittää kauneutta ja että Jumalan kanssa maailman kauneus tuntuu järkeenkäyvältä ilmiselviöltä. (Sellaisella ihmeellisellä emotionaalisella tasolla jota ei kuitenkaan sitten saa selitettyä tieteelliseksi selitysmalliksi tai argumentiksi muotoiltua.) Jumalan merkitystä koskevat tematiikat pujahtavat tätä kautta skientisikeskusteluun ja redusoituvat perusaksioomiltaan tieteenfilosofisiksi kannanotoiksi. (Ja molemmat tiivistyvät vieläpä samaan aksioomaan, molemmat voidaan pyyhkiä ohi mitättömyyteen samalla argumentilla.) Ja siksi ei pidä ihmetellä jos/kun luonnontiedefiksoituneesta ateistiporukasta löytyy myös niitä vastauksia näihin haasteisiin. Ei pidä ihmetellä jos näiden argumenttien ymmärrys vaatii omista dikotomioista ja ennakkoluuloista luopumista. Toisaalta ei pidä ihmetellä jos uskovainen ei pidä näitä vaihtoehtoisia luokitelmia "riittävän esteettisinä kuvatakseen kauneutta". (Se on mieltymyskysymys jossa ei ole kyseessä teorian huonous vaan interaktio toisen aivokoneiston kanssa.)
Siks oon mä vihainen, koska minulla on emootiot. Jos kysyt miksi olen vihainen, kysyn miksi digikamera surisee kun sen painaa päälle vaikka surinaa ei ole ohjelmoitu itse kameraan. Se on riittävän mystinen vastaus ollakseen todella loukkaava. Se on korkeintaan vicious. Sillä olen kaikkeen ylläolevaan purkanut sellaisen määrän pathosta logoksen lomaan, että en oikeastaan enää jaksa käyttää sitä vihaa johon logos minut nyt kenties oikeuttaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti