Nonexistant

""Of course atheism is a religion. They believe in "nothing"."
"That's right. Atheist have faith that our God doesn't exist."
"So the fact that you christians do not believe in Allah means you have two religions?"..."One faith for the Christian God and one faith for not believing in the Muslim god?"
"God doesn't like smart alecks!""
(nettisarjakuva)

"Paholaisen asianajajan" blogin facebookryhmässä (jossa trollailen säännöllisesti) keskusteltiin siitä miten ateismia opetetaan kouluissa. Uskonnonopetuksen kerrotaan antavan yleissivistävää yleiskuvaa erilaisista maailmankatsomuksista.

Kun kysymys nostettiin esiin, huomasin ensimmäisenä sen mikä ei ole muutoin tullut mieleen. Kouluissa opetetaan buddhalaisuutta, hindulaisuutta ja muita vastaavia uskontoja. Muistan että koulussamme käytiin hieman jopa luonnonuskontoja. Mutta ateismia ei ole käsitelty ollenkaan niillä kursseilla joilla kävin. Ja tämä on sinällään mielenkiintoista, koska kuulun niihin ihmisiin jotka kävivät jokaisen uskonnonkurssin joka oli mahdollista. (Koska olin siinä vaiheessa vielä kristitty ja rehellisesti sanoen harkitsin vähän aikaa jopa pastorin uraa.) Toisin sanoen ainakin minun lukiossani ateismi oli hieman kuten 1970 -luvulla kouluja käyneet muistelivat. Että ateismia ei edes ole olemassa. Itse olen toki optimistisempi ja ajattelen että tämä voi johtua siitäkin että uskonnonopettajat ovat hyviä ja alati rehellisiä ihmisiä ja ovat ymmärtäneet että ateismi ei olisi uskonto, joten sen paikka ei olisi uskonnontunneillakaan.

Yleiskuva ateismin opettamisesta onkin jotain joka näytti yhdistävän kaikkia aikoja. Nykynuoret ja vähän vanhemmatkin ovat eläneet uskonnonopetusmaailmassa jossa käsitellään tasapuolisesti kaikkia yleisiä ja vähän harvinaisempiakin uskontoja paitsi ateismia.

Ryhmässä esiintuotiin kuitenkin sitä, miten uskonnonkirjat esittelevät lyhyesti ateismia. Esimerkiksi esiin nostettiin "Uusi ankkuri - kristinuskon käsikirja", joka opettaa sivulla 25 että "Sillä [ateismi] tarkoitetaan oppia, jossa jumalan olemassaolo kielletään eri syistä. Ateistisessa ajattelussa jumaluus koetaan niin tärkeäksi, että siihen on välttämättä otettava kantaa. - Sekä ateismi että deismi ovat suuntauksia, jotka sanovat jotakin jumalasta. Tämän vuoksi myös näitä käsitteitä voidaan pitää uskonnollisina." Tätä kirjaa oltiin käytetty oppikirjana. Ja kirja on tehty vuonna 1999, eli sitä on pakosti käytetty kouluissa tällä vuosituhannella.

Kirja opettaa käytännössä ateismista vain sen, että se olisi antiteismiä, uskonnonvastustamista. Eli ateismissa olisi kysymys uskontovihasta tai aktiivisesta uskonnonvastustamisesta. Tämä on tietysti ateistejen silmissä aikamoisen omituinen ja väärä väite. Ja tämänlaisten huonosti reflektoitujen näkemysten taakse voi nähdä oikeastaan vain sen, että uskonnonkirjoja tekevät ovat monesti aika vakaumuksellisia eikä heitä oikeastaan kiinnosta se, mitä ateistit sanovat ja ajattelevat oikeasti.

Kirjan näkemys on valheellisen homo religiosus -ihmiskuvaa levittävä näkemys joka antaa helposti mielikuvan siitä että uskonto on niin tärkeää että ateistikaan ei elä ilman sitä vaan uskonto on hänenkin elämänsä kannalta olennainen tekijä ja vaikuttaja. Tämä on sinänsä huolestuttavaa että kun ateistista opitaan kirjoista vain vähän, käytännössä yksi asia, ja se on tämä, ei ole ihmetyttävää että ateismi nähdään automaattisesti epäsosiaalisena, loukkaavana ja militanttina.

Kuitenkin kirjan ansioksi on sanottava tämä kuvaus sopii hieman Sartren eksistentialistiseen ateismiin. Sartren mukaan kulttuuri värittää uskontokuvansa ja että kun ihmiselle opetetaan käsite, tämä on hänen mielessään. Näin ollen esimerkiksi länsimainen ihminen joka kääntyy hindulaisuuteen on sidottu taustakulttuuriinsa ja hän jäsentää hindulaiset jumalat länsimaisen jumalatematiikan malleilla. Näin ollen todellinen kulttuurivaihto ei olisi Sartresta edes mahdollista. Näin olle ateismi olisi pakosti irtautumista ja kieltämistä teismiin, aktiivista jumalakäsitteen kiistoa.

Uusateistiseen kuvaan tämä kirjan esitys ei tietysti sovi ollenkaan. Siinä teemana on usein nimenomaan uskontokeskustelusta irtautuminen. Esimerkiksi Hitchensin "Religion poisons everything" -teema on toki kielellisesti värikäs ja provokatiivinen ilmaus joka saattaa ymmärrettävästi tuntua uskontovihalta jossa uskonnon nähdään olevan saastuttava ja vastustettava. Kuitenkin kun huomaa, että hän puhuu kielenkäytön sävyttymisestä jossa poliittinen ratkaisu ei enää ole faktakysymys vaan olisi aina otettava kantaa uskontokysymyksiin jopa yhteiskunnallisissa asioissa, ei ole vaikeaa huomata että uskontovihan sijasta tämäkin on lähinnä jotain jossa uskonnollisella kielellä nähdään olevan tarpeeton ylivalta kaikessa puheessa ja että uskonto ja sen käsitteet tungetaan mukaan aivan kaikkeen ja itse asiassa uusateistit haluttaisivat että asioista voitaisiin joskus keskustella muustakin kulmasta. ; Vaatimus on pikemminkin se, että asioista voitaisiin keskustella ilman uskontoa. Edes joskus.

Uusateismi ei siksi olekaan antiteismiä vaan teismistä irtautumista. Tämä on jotain joka rikkoo homo religiosus -ihmiskuvaa vastaan. Tämä on jotain jossa ateismi ei tarkoita uskontovihaa, vaan sitä että uskonto on enemmänkin herttisen irrelevanttia - korkeintaan hupaisaa ajankulua lapsenmielisille aikuisille.

Toki uusateismin vastustus on hyvin uskontoa joka paikkaan hierovaa joten tätä ei ole sallittu. Mutta toisaalta uusateismin nousu on sen verran uusi ilmiö, että vuonna '99 sen käsittelyn vaatiminen olisi kohtuutonta. Kirja on siis tältä osin vakavasti jälkeenjäänyt. Toivottavasti uskonnonopettajat ovat sen verran tiedostavia että eivät suostu käyttämään tämänlaisia missään koskaan ikinä. Kenties siksi he eivät suostukaan opettamaan ateismia koulussa nykypäivänäkään.