Oma kantani pytinkiin on se, että se on jo tehty. On myöhäistä valittaa kun talo on pystyssä. Hiljaisuuden kappeli ei ole ongelma, se on olotila. Lisäksi se, että jonnekin rakennetaan pieni kirkko ei ole kovin vakava asia. Asun ison Keravan kirkon vieressä. Kuulen sen soitantoja sunnuntaisin, sopivasti siihen aikaan kun kaltaiseni yökyöpelit hyypiöt vielä uneksivat. Hiljaisuuden Kappeli ei lisää katumelua. Lisäksi kappeli on toiminnaltaan juuri sitä johon kannustan. Se on erillinen tila jonne voi mennä jos haluaa uskontoa. Jos ei halua, voi kävellä ohi. Kappeli ei stalkkaa ja utele henkilökohtaisia. (Tai ole epäuskoinen jos kerrot tuntevasi Jeesuksen henkilökohtaisesti ja harrastavasi tämän kanssa kiihkeää homoseksiä säännöllisesti.)
Itse asiassa kävimme tänään "PA -miitissä" (skeptikkohörhöjen tapaaminen) tutustumassa tähän uuteen nähtävyyteen. Jos minä saan siitä blogauksen se ei ole läpeensä huono asia.
Kampin kappelin muotoilua on kehuttu. Ulkopuolelta se on puinen ovaalinmuotoinen rakennus joka levenee ylöspäin. Tämä tuo mieleeni vahvasti Nooan arkin. Ajatus sopii luonnollisesti kappeliin, joka voidaan kristillisessä symboliikassa nähdä vaikkapa maailman aaltoihin hukkuva pelastavaksi suojaksi ; Tätä voisi sanoa venekirkoksi.
Sisätiloissa itse kappeli on normaali kristillinen laitos. Puhujanpönttö joka on varustettu metallisella, ristillä joka kertoo että tila on nimenomaan kristillinen. Penkit ovat klassista kirkkomuotoilua, eli rivimallisia pitkiä penkkejä joiden istumismukavuus on suunniteltu siten että jos kesken kirkonmenoja uhkaa nukahtaa tai taipuu taaksepäin, niin selkänoja taatusti painaa ikävästi siten että tästä uinahduksesta herää. Tämä pitää kirkkotilat asiaankuuluvana.
Hiljaisuuden kappelin kappeliosa on siitä mielenkiintoinen, että se ei oikeastaan ole hiljainen. Puuseinät tekevät kaikuja. Pieni tila, sileät seinät ja pyöreä muoto tekevät efektin jossa pienikin äännähdys kuuluu, kaikuu ja monistuu seinistä useita kertoja. Tämä on itse asiassa omituinen piirre, joka tuntuu koskevan kaikkia kirkkoja. Jokainen kirkko jossa olen elämäni aikana vieraillut on akustuselta ominaisuudelta rakennettu enemmänkin maksimoimaan äänien kuuluvuus, kuin tarjoamaan mahdollisuuden aitoon hiljaisuuteen. Oven avatessa kappelin ulkopuoliset äänet tulevat tilaan ja kaikuvat tilassa, joten tila on käytönnössä äänetön jos siellä ei ole kävijöitä. Kun vilkkaan Kampin keskelle rakennetaan tämänlainen kaikukammio, on erikoista kutsua sitä nimenomaan "hiljaisuuden kappeliksi". Mutta toisaalta myös Kalliolaiset hipsterit osaavat olla ironisia tavalla jonka jokainen Helsinkiläinen tajuaa. Näin kaikukappelikin on kenties "sillai ironisen trendikkäästi jämähtänyt 80/90 -luvulle." Tämä miellyttää varmasti joitakuita.
Toki tämä toimii paremmin kuin se mitä itse olisin tehnyt. Jos minun nimittäin käskettäisiin tehdä hiljaisuuden kappeli, niin olisin rakentanut siitä kaiuttoman tilan. Sellaisen joissa tehdään esimerkiksi tieteellistä tutkimusta. Kun ihminen tulisi hiljaiseen huoneeseen, hän saisi hiljaisuutta. Näissä ongelmana on se, että ihminen kärsii kaiuttomassa tilassa yllättävän paljon. Kaiuton tila on ihmiselle stressaava ja esimerkiksi sellaisissa työskentelevien ihmisten työrupeamien pituuden miettiminen on tärkeää. Moni tietysti ajattelee että hiljaisuus on rauhoittavaa, mutta tosiasiassa juuri kaiut tuntuvatkin kuuluvan kirkkokokemukseen, jopa olennaisesti. Kirkossa ja Hiljaisuuden Kappelissa ihminen pääsee nauttimaan omasta melustaan.
Ensivaikutelmani oli että kappeli oli kristillinen kappeli. Siellä kävijä tietää missä on, eikä mitään erehtymisen vaaraa ole. Se ei kenties ole niin uskontoneutraali kuin mitä on mainostettu, mutta toisaalta maamme on kuitenkin luterilaisen kirkon läpitunkemaa, joten valtaosa kappelin vierailijoista on varmasti kristittyjä muutenkin. Kokemus oli kliseinen mutta ei negatiivinen. (En ymmärrä "designiä" joten en osaa arvioida sitä onko ovaali tyylikäs, kekseliäs, innovatiivinen ja tiesmitä vai ei. Ei se ruma kuitenkaan ole.)
Sitten kuitenkin vilkaisin hieman kappelin prosyyriä. Se kehui valaistusta. En yleensä kohota silmiäni taivaaseen (häikäisyvaikutus on kesäaikaan sen verran vakava) mutta kun mainos kertoi että suoran valon sijasta valo ohjautuu heijastuksien kautta epäsuorasti ja pehmeästi, kohotin silmäni kattoon. Muutoinhan kohoavat ja laajenevat seinät varmasti ohjaavatkin normaalin ihmisen katseen ikään kuin automaattisesti kohti taivaita. Tämä on hyvä keino saattaa mieli kohti Jumalaa. (Tätä tematiikkaa on käytetty klassisesti kirkkorakennuksissa.) Kun katsoin taivasta kohti, niin mitä näin siellä? Alla oleva kuva näyttää puolet katosta. Se toinen puoli näyttää samalta.
Kun keskelle kaupunkia rakennutettiin hieman omituisia kikkoja käyttäen rakennelma, on ikään kuin asiaankuuluvaa että siellä on jättimäinen "kirkkovene". Sellaista kyllä katsoo tälläinen maallistunut ja kieroutunutkin mielellään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti