myytinmurtajat-nyytinmurtajat

"Kypsyyden merkki: kyky vastustaa symboleita. Mutta ihmiskunta sen kuin nuortuu nuortumistaan."
(Milan Kundera)

Trollblogin "How I became a Troll" kuvastaa keskustelukenttää joka on ajanut henkilön trolliksi. "As I said, for the last 45 years, whenever I have tried to question these myths, the response has almost always been simply to repeat the myths without bothering to argue in their defense." Trollblogin pitäjä on konservatiivi jota huolettaa talous. Hänen aiheenaan on hänen liberaalina pitämänsä klassinen talousteoria, jota pidetään kuvailevana ja arvovapaana tieteenä. Kuitenkin talouden voidaan nähdä olevan muuta ; "Through the market, price supposedly aggregates the values of all individuals into an objective public value. This is not "normative" (and thus, in a pluralist world, biased and non-universal) because it's just a way of allowing the individuals in any group to establish a group value - economics itself is supposedly value-neutral. This is wrong at many levels. For example, the method of aggregation tacitly assumes or imposes specific sorts of values and suppresses others. The claim to universality (derivative from the claim to neutrality) is bogus - economics is a normative system which interprets value as price and suppresses all other approaches to value."

Pääasianani ei ole kuitenkaan talousteoria, vaan nostaa esiin se, että trollaaminen tuntuu olevan usein reaktio nimenomaan siihen että toinen vain toistaa omaa juttuaan. Näin keskustelua ei synny. Trollaaminen voidaan nähdä vastareaktiona joka tapahtuu silloin kun vastapuoli on ohittanut tason jossa siihen voidaan vaikuttaa argumentaation tai edes ironian keinoin. Tällöin jäljelle jää vain mahdollisuus epäkeskusteluun. Ja kun tämä kattaa yhteiskunnallisesti merkittävätkin aiheet, ei ole sellaista vaihtoehtoa kuin vain olla hiljaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää trollaaminen, jossa puhe ei enää kohdistu asian kannattajiin jotka ovatkin jo osoittaneet omalla käytöksellään olevansa käytännössä ns. "menetettyjä tapauksia". Trollaaminen on turhauma, jossa keskustelun mahdottomuus liittyy jotenkin siihen että aihepiiri kattaa aiheita jotka koetaan tärkeäksi. Kun ei voi puhua eikä vaieta, on pakko trollata. Trollblogin lausunnosta huomaa myös sen, että turhaumat ilmenevät tilanteessa jossa vastapuolen myytti tai idea vain "toistaa itsensä"/"kertoo itsensä uudestaan" aina joutuessaan kritiikin kohteeksi.

Feminismi ; Sovinisteina pidettyjen nyytinmurtamista toistomyytillä

Tämä näkyy hyvin monella kantilla. Esimerkiksi feminismi on tällä hetkellä omituisessa tilanteessa. "Koijärven pesänjakajissa" nimittäin ihmeteltiin tapaa jossa keskustelua väritetään muotoon "en ole feministi ... mutta". Ja siihen perään sitten kuitenkin annetaan tuki tasa-arvolle. Joka taas on feminismin määritelmä omalle toiminnalleen. Blogissa ihmetellään että "Miksi itsensä määrittely feministiksi on monille vihreille niin vaikeaa? Onko syy käsitteen nykyisissä konnotaatioissa, siihen ulkoapäin ripustetuissa negatiivisissa merkityksissä? Tai siinä valitettavassa varovaisuusperiaatteessa, että ääniä saa helpommin, kun ei ole turhan voimakkaasti jotain sellaista, mitä oletettu kansan enemmistö ei ole? Hyvä esimerkki negatiivisten konnotaatioiden tehosta on edellä mainittu Relanderin blogi, jossa allekirjoitetaan auliisti feminismin "alkuperäinen tavoite" siitä, että jokainen yksilö on oma päämääränsä ja itseisarvonsa, mutta halutaan silti välttää viimeiseen asti itsensä identifioimista feministiksi."

Feminismin ongelmana onkin juuri se, että sen periaatteet ovat yksi ja toiminta yleisesti ottaen on kaikenlaista. Feminismin sisällä on kaikenlaista sellaista liikehdintää jolle ei haluta antaa tukea. Feminismin äärilinjamat ovat hieman kuten fundamentalistit kirkon sisällä. Feministien kohdalla monet ihmiset ovat kuitenkin olleet fiksuja eivätkä ole antaneet feminismi -käsitteen toimia suojaverhona näille toimijoille ; Uskonnonhan kohdalla fundamentalistit riekkuvat mielellään ja kun vaikeuksia tulee, he menevät suojaan ison kokonaisuuden taakse, ja puhuvat yleisestä uskonnonvapaudesta ja kristillisyydestä. Vaikka samat ihmiset voivat moittia "tapauskovaisia" kovinkin sanoin, he kuitenkin mielellään viittaavat tarpeen tullen siihen miten "Suomi on kristillinen maa" ja että "valtaosa on kastettuja kristyjä". Tämänlaiselta toiminnalta voidaan katkaista siivet vain sillä että kristityt sanoisivat että "ei muuten ole!" eikä näille riekkujille annettaisi suojaa.

Itse asiassa feminismin kohdalla voidaan nähdä epäonnistumista juuri näissä feminismin tavoitteissa. Feminismi -identifikaatin alla liikkuva sosiologinen liikehdintä on toki monisyistä, mutta sitä voidaan tutkia tilastollisesti ja luokitella aivan samoin kuin on järkevää puhua vaikka luterilaisista ja katolisista vaikka kristinusko onkin määritelmänä hyvin monisyinen ja monisäikeinen. Voidaan sanoa että feminismi -identifikaattia on tarvinnut korostaa vian tietynlaissa tilanteissa. Ja nämä ovat jotain jota enemmistö ei ole jakanut. Näin konnotaatiot eivät ole pelkästään ulkopuolisia leimoja, vaan ne ovat reagointeja näihin toimintoihin. Kun joku irrottautuu feminismistä, hän irrottautuu näistä toiminnoista eikä sen sijaan vain heijatele jotain ulkopuolisen feminismiin aiheettomasti liittämää konnotaatiota.

Kun feminismin toiminnassa on paljon piirteitä jotka eivät suoraan sanoen ole kohdanneet sitä abstraktia ihannetta joka voidaan nähdä kyllä kauniiksi, on erottautuminen nimilapusta tehdä ja pitää asiasisällöt itsellä. Ja tämä irrottautuminen tehdään helposti nimenomaan sanomalla "en ole feministi mutta."

Feminismi voidaankin nähdä liikkeenä joka suojaa tappiolle jääneitä joukkojaan ja yrittää ajaa heidän poliittisia intressejä suojautumalla. Itseidentifioimisen oikeus halutaan riistää, jolloin ei saa päättää arvoistaan ja siitä millä itseään kutsuu. Käytännössä retoriikka on tässä sitä että asia kierretään (a) selittämällä feminismin monipuolisuudesta ja määrittelemisen vaikeudesta - jolloin sen pitäisi järjen mukaan menettää oikeus vedota siihen että tasa-arvoisuus olisi feminismin syvin luonne koska se nimenomaan olisi silloin jotain joka määrittelee feminismin (b) tai sitten vain selitetään siitä että feminismi on väritetty negatiivisesti ulkopuolelta.

Nämä kiertotiet ovat tarpeen jotta voidaan toistaa feminismin myytti siitä että se ei ole naisasiaa vaan tasa-arvoa. Näin käytäntö voidaan erottaa ; Riekkujat ovat "epäoleellisia, ei feminismiä voida määrittää heidän kauttaan" eikä riekkujia tarvitse siksi laittaa ruotuunkaan. Näin ollen näkisin että Relander tekee nimenomaan oikein erottautuessaan feministeistä "mutta" -lisämääritteellä. Ja niin muuten teen itsekin. Feminismi on jo aikapäivät sitten ajautunut sellaiseen tilaan jossa antifeminismi ja profeminismi ovat sanoina menettäneet merkityksensä, ne eivät enää liity mihinkään joten luonnollisesti mikään ikäväkään ei voi osuvasti kuvata feminismiä ja näin koko liike on kritiikki-immunisoitunut. Valitettavasti tämä ei tarkoita sitä että liike selviää kaikesta vastustuksestaan. Pikemminkin se kertoo totaalisesta ja erittäin syvällisestä epäonnistumisesta. Feminismi on silmissäni pelkkä trollauksen kohde.

Hengellisyys : Myytin toiston puolustaminen myyttikritiikin leimaamisella.

"Kirjoitan lapsille, koska he eivät odota että heidän rakastamansa kirjailija pelastaisi ihmiskunnan. Lapsia kun ovat, he käsittävät, ettei se ole heidän vallassaan. Vain aikuiset sortuvat moisiin lapsellisiin kuvitelmiin."
(I.B. Singer)

Ylläoleva aloitus on kenties tarpeen, sillä tämän jälkeen moitteen alle nousee se toinen yleinen linjama. On aika katsoa kulttuurimme kolmanneksi suurinta Myyttiä. Kun talous ja tasa-arvo on jo tiputettu on aika ottaa esille se yhä pienenevä ja pienenevä myytti jota kohdellaan hieman kuten Pyhän Kolminaisuuden Pyhää Henkeä. Se on Raamatussa pienimmässä osassa, jää epäselvemmäksi ja toiminnaltaan ja merkitykseltään kyseenalaisimmaksi. Mutta sen kritisoimiseen suhtaudutaan yleensä ottaen tiukimmin. Tämä on tietysti ns. "hengellisyys". Jopa uskontokritiikki on nykyään suvaittua, kunhan muistaa olla hengellinen. (Kun muistetaan että Jumala on yksi hengellisyyden keskeisimmistä osista ja Pyhä Henki on osa tätä, käytän tavallaan vertauksena asiaa joka kuuluu joukkoon. Jos tämä tuntuu omituiselta, niin suosittelen että palaat miettimään kolminaisuutta jossa kolme on yksi. Kaikenlaista sitä on)

"Mythopoeiassa" kuvataan sitä miten elokuvissa ja tarinoissa olevien tarinoiden arvostus ei ole tasaista. Kirjoittaja ei omien sanojensa mukaan kykene irrottautumaan muodosta. "En pidä Shyamalan elokuvistakaan, joissa viime minuuteilla käännetään asetelma päälaelleen, tavallisesti kaikki mystinen pois pyyhkäisten. Se on kiinnostavan tarinan turhentamista ja mysteerin leikkaamista. Tällainen loppuratkaisu, jossa lukijalta / katsojalta vedetään matto jalkojen alta, ei yksinkertaisesti ole narratiivisesti tyydyttävä." Lisäksi sankariltakin vaaditaan tietynlaista roolia. Tätä hän kutsuu ongelmaksi "Ongelmani siis on, etten näemmä pysty nauttimaan hyvistä kirjoista tai arvostamaan niiden oivallista kerrontaa. Jos tarinasta puuttuu sankari, joka periksiantamattomuudellaan selviytyy ongelmistaan tai ainakin kamppailee kunnolla (tragedia sinänsä on jees), ei tarina tunnu minusta onnistuneelta. Luusereiden tai tavisten toilailujen seuraaminen ei kerta kaikkiaan kiinnosta, vaikka se olisikin tehty maailmankirjallisuuden klassikoiden puitteissa." asenteelle löytyy jopa jonkinlainen selityskin : "Selitykseni tähän on, että olen muussannut aivoni "hollywoodismilla". "Vaikeuksien kautta voittoon" on periamerikkalainen tarina, jota jenkkien mediakoneiston suuret rattaat (elokuvat, genrekirjallisuus, pelit, musiikki) ovat puskeneet kaikista tuuteista päähäni neljännesvuosisadan verran. Henkeni on lopulta antanut periksi, eikä nyt löydä enää iloaa muusta, aivan kuten roskaruuan keskellä elänyt nuori on kyvytön nauttimaan todellisten ruokakulttuurien herkuista."

En usko että "Mythopoeian" kirjoittaja olisi mitenkään olennaisesti huonompi kuin ne kriitikot joiden kykyä nousta omien arvostusten ulkopuolelle hän ihailee. Uskoisin että syynä on yleisempi asennetila. Olen karkeasti ottaen jakanut ihmiset kahtia "hengellisiin" ja "filosofisiin". Hengelliset ihmiset voidat edustaa mitä tahansa maailmankatsomusta, mutta heistä olennaista on reflektoia syvästi tiettyä maailmankuvaa. He tuntevat Shyamalanin elokuvat hajottaviksi ja särkeviksi koska se ensin ajaa syventämään tiettyyn maailmankuvaan ja lopuksi rikkoo myytin ja tästä seuraa kognitiivinen dissonanssi. "Filosofisesti" ajattelevat pitävät asioiden punnitsemisesta ja heille tämänlaiset kiertelyt tuovat esille kaikkea mielenkiintoista.

Ilmiselvänä filosofistina esimerkiksi itse koen kaikki tarinat joissa on klassinen sankari ja tietty syvennettävä maailmankuva tylsinä. Jos tarinassa on klassinen sankari, se on pömpöösi. Jos siinä on selkeä sanoma se on manipulatorinen ideologiaohjaaja. Jos elokuvassa on arvokeskustelua, se kuljettaa minun silmissäni aina ja auttamattomasti kertojan intressejä joita kertoja yrittää saada suostuteltua minulle. Kaikki mikä "Mythopoeian" kirjoittajalle luo turvallisuudentunnetta luo minulle ahdistusta. Olen yhtä lukkiutunut kuin hänkin, mutta eripäin.

En ole sitä mieltä että näistä toinen olisi parempi. Kysymys on kauniisti siitä "arvostaako enemmän mysteerin tietämistä vai yllätysriskejä sisältävää harkintaa". (Sanat eivät käy aivan 1:1, mutta olkoot.) Valtaosa hengellisyyden puolustuksesta nykyaikana vaikuttaa kovin leppoisalta. Siinä korostetaan sitä, että mielikuvituksessa on jotain hengellistä. Esimerkiksi fantasia- ja roolipelikulttuurissa esiintyy kannanottoja joissa myytti nähdään pelkästään avartavana, jonain joka avaa mielen "voi olla näinkin" -asenteelle. Ja että myyttien kritisoiminen on "positivismia" joka taas on ladattu konnotaatioilla jotka väittävät tämänlaisen oelvan sinänsä ahdistavaa ja automaattisesti latistavaa. (Kaikki näkökulmat ovat yhtä hyviä paitsi.)

Kuitenkin esimerkiksi Shyamalanin elokuvien kohdalla nämä ihmiset ahdistuvat koska vaihtoehto että pelottava yliluonnolliselta vaikuttava hahmo "voi olla" vain eiparanormaalin maailman rakennelma on jotain joka kielletään. Eri vaihtoehtojen sallimisesta ei selvästi ole kysymys, koska paranormaali myytti koetaan kohottavana kun taas naturalistinen myytti nähdään roskana tai latistavana. Kysymys on siis "oikeaoppisesta maailmankuvasta" jota naturalismin nähdään uhkaavan. Eikä mistään sen kummemmasta. Kysymys on arvottmista jossa tuomitaan teeskentelemällä avomielistä. Tämä anomaalisuudelta vaikuttava poikkeustila ansaitseekin erityistarkastelua. (Koska se ei ole anomalia vaan vihje pääsäännöstä joka eroaa ns. "virallisesta totuudesta".)

"The Willage":n tarina - esimerkki leimaamiskielen soveltamisesta.

Koen että Shyamalanin loppuratkaisu esimerkiksi "The Willage" -elokuvassa oli nimenomaan rakentava. En koe että loppuratkaisu latistaa. Kirjoitin tästä Shyamalanin elokuvasta arviointia aikaisemmin, jolloin korostin että tarinan ydin on juuri siinä että joskus myytti pitää murtaa jotta myytin puolustamia arvoja voidaan kunnioittaa ; Että joskus tilanne on sellainen että on vapauduttava myytistä voidakseen nauttia siitä hyvästä mitä edustamaan myytti on rakennettu ; Kun tarina on siinä että kyläläisillä on ihanne, jota he haluvata välittää seuraavalle sukupolvelle, ja estääkseen pakenemasta tavalliseen elämään he ylläpitävät idylliä luomalla myyttisen vartijan joka vahtii ihmisiä ja estää heitä poistumasta, ja vasta elokuvan lopulta tämä paljastuu hämäykseksi, ei kysymys ole mistään "huonosta tarinasta". Tarinan loppuratkaisu vain paljastaa maailman tietynlaiseksi ja olisi varsin omituita tuomita elokuva vain siksi että se lopulta edustaa tiettyä maailmankuvaa. Se, että hirviö olisi ollut paranormaali ei olisi tehnyt elokuvasta automaattisesti kypsää vain siksi että joku voisi miettiä että "voisi olla".

Tosiasiassahan elokuva pakotti miettimään hirviötä joka tapauksessa. Elokuvan koko alkupuoli oli esittelyä hirviölle. Tästä saatiin mieleen skeema jonka loppu johtaa vain vapautumiseen tästä käsitteestä. Sartrekin muistutti että kun länsimaisessa kulttuurissa opetetaan Jumala ihmisille jo lapsesta asti, heidän muistissaan on Jumalaan liittyvä tarinasto. Ja ateisti joutuu siksi olemaan irtautumissuhteessa tähän.

Tämä irtautumissuhde voidaan nähdä paitsi myytin murtumisena, myös vapautumisena ; Kun lapsille opetetaan joulupukkikäsite, sen murtumista ei pidetä joulupukin merkityksen romahtamisena. Aikuisetkin kuljettavat joulupukkimyyttiä tarinastossaan eivätkä näe sitä arvottomana vaikka ovat vuosikymmeniä uskoneet joulupukin olevan pelkkä tarina. Lasten huijaamiselle olisi mahdotonta nähdä arvoa itsessään. Joulupukin myytin arvo onkin siinä että hän edustaa tiettyjä arvoja. Näin ollen Shyamalaninkaan "The Willage" -elokuva loppuratkaisuineen vain muuttaa myytin luonteen, ei niitä arvoja joita se puolustaa.

Näin ollen kyseinen elokuva voidaankin nähdä tarinana jossa alussa esitetään kylän arvot. Ne tunnetaan ja hirviö estää poistumsien alueelta. Se, että hirviö nähdään tässä vaiheessa uhkana kyläyhteisölle ei muuta sitä asiaa että kylällä on juurikin ne arvot joita puolustamaan hirviö on rakennettu. Hirviön paljastuminen humpuukiksi korkeintaan kyseenalaistaa ylänvanhimpien arvojen puolustamiseksi rakentamat keinot. Hirviö näyttäytyykin kokonaisuutena arvoja puolustamaan rakennettuna valtakoneistona, jonka vaara on konkreettinen oikeastaan vasta sitten kun ei halua noudattaa näitä arvoja. Jos kannatat vapaaehtoisesti kylän arvoja etkä halua poistua sieltä, hirviö ei ole konkreettinen uhka. Valtakoneiston hampaisiin joutuu vasta kun niitä vastaan yrittää rikkomaan. Koko hirviön ydin on "vapaa valinta ehdoilla." Ja sen syvin voima on mysteerin kyseenalaistamattomuus. Kun hirviö kyseenalaistuu, se menettää voimansa ja sitten se ei enää olekaan mahtinsa ja pelottavuutensa kautta "korotettu ihminen"/"enemmän kuin ihminen" vaan halveksunnan kautta "alennettu ihminen"/"vähemmän kuin ihminen". Ilman petoa ihminen ei ole "osa jotain suurempaa" eli jonkun valtakoneiston alla, vaan vapautunut ja itsensä kokoisessa maailmassa. (Tässä mielessä en ihmettele jos kyseinen elokuva tuntuu uskovaiselle turhauttavalta useammastakin kuin yhdestä syystä. Paitsi että he harvemmin ovat yrittäneet irtautua uskonnon pauloista ja heilutteleveat siksi turvanaan myyttiä nimeltä uskonnonvapaus.)

Miksi näin sanot - miksi näin teet?

Usein myyttejä käytetään keskustelussa jonain joka on vain tarinankerronnallista. Sen yhteys tosimaailmaan siis yritetään pitää etäällä. Kuitenkin kun tarinat murtavat paranormaalin, ratkaisevat mysteerin, katsotaan että tämä ei olisi "oikealla tavalla tarinan sisäinen maailma". Eli myyttiä voitaisiin sittenkin kritisoida muutakin kautta kuin sisäisen logiikkansa kautta. Voidaan jopa sanoa että myytinmurtamistarina on sekin mysteerinselviämismyytti, jonkalaisia voidaan kertoa vaikkapa taikatemppujen paljastamisesta. (Jonka moni kokee senkin ahdistavaksi, jos on "hengellinen".)

Pohjimmiltaan tilanne on se, mistä moitin aikanani transsendentin käsitettä. Transsendenttia ei ole sidottu tosiasioihin kovinkaan syvästi ja sen määritteleminen propositionaalisesti kielletään "filosofisella tasolla". Kuitenkin käytännössä makaaberin transsendenttiutta ei oikein kyetä näkemään. (Vaikka se on itselleni luontevinta.) Ja transsendenttiin liitetään kuitenkin aina Totuus ja todistaminen jotenkin sellaisella ihmeellisellä tavalla, jossa tämänpuolisesta kautta tehty kritiikki nähdään ikonoklasmina. Skeptikkona touhutessani olen huomannut että myytin päälle rakennettu Pyhys johtaa usein siihen että Pyhä oikeuttaa maailmanselityksiin ja maailmankuvan rakentamiseen tavalla jossa syntyy teorioita maailman ja yhteiskunnan toimimisesta. Ja näihin väitteisin kohdistettu kritiikki ja falsifiointi koetaan väistämättä aina pyhäinhäväistyksenä ja persoonaan käyvänä loukkauksena. Ja ymmärrän jopa miksi näin helposti ajatellaan. Kuitenkin samalla ei voi olla ihmettelemättä että miksi näin on ; Jos Pyhä on Pyhää, ei siihen mielikuvissa liitetyn ilmiön tutkiminen itsessään tee mitään itse myytille. Teoriassa kritiikin pitäisi olla irrelevanttia, koska myyttiä pidetään itsearvokkaana ; Usein hengellisyyttä puolustetaan siten että se olisi tieteen kanssa rinnakkainen järjestelmä eikä liitoksissa toisiinsa. Jos Pyhä on ihmisen uskon hypyn pohjalta tehtyä heittäytymistä joka ei ole liitoksissa fysikaaliseen maailmana, ei ikonoklasmi tosiasiapohjalta ole mahdollista.

Kuitenkin tosiasiassa ihmisillä Pyhä ei ole koskaan irrallaan tosiasiatasosta. Pyhän kannattajilla on Totuusfiksaatio ja Pyhää käytetään väistämättä ja käytännössä poikkeuksetta jonkinlaisena valtakoneistona. Pyhän arvo on de facto siinä että se kuljettaa intressejä ja kaikki transsendentit ja tarinankerronnallisuustasot ovat useimmiten vain tämän tosiasian kiistämistä. Tämä kupla puhkeaa skeptikoiden kohdalla, koska heidän tutkimuksensa selvästi onnistuvat horjuttamaan Pyhää ja loukkaamana myyttien ystäviä pelkästään koskettelemalla objektiivista tosiasiatasoa jolla ei virallisen totuuden mukaan ole mitään tekemistä koko myyttien kanssa ja joiden kautta ei kuulemma voida falsifioida Pyhää.

Yllättävän paljon se kuitenkin näyttää loukkavan jos joku tekee tämänlaisia tutkimuksia ja jos joku tekee erilaisen uskon hypyn vaikka Jumalan olemassaolokysymyksessä. Ja tämä kertoo siitä että tosiasiassa ihmisillä on tieteellisiä väitteitä maailmasta, arjesta, elämästä ja yhteiskunnasta esittävä maailmankuva jonka horjuttaminen tuottaa kognitiivista dissonanssia ja jota halutaan välttää määrittelemällä joitain myyttejä Pyhiksi ja vaatimalla näille kriitiikki -immuniutta joko suoraan tai kätkemällä tämä nolostuttava intressi puhumalla mahdollisten kritiikin "väärästä näkökulmasta johtuvasta irrelevanttiudesta" aka. tämän puolustettavan maailmankuvan kautta rakennetun oikeaoppisuuden kautta harhaoppiseksi määritellyltä.

Kuitenkin samalla sitä ihmetyttää että onko todellakin niin että esimerkiksi ilmastotiede on latistanut maailmaa kun on paljastanut salamoiden toimintaperiaatteen ja vienyt uskottavuutta Thorin ja Zeuksen kaltaisilta ukkosenjumala -hahmoilta? Että onko latistavaa puhua fysiikasta kun voisi puhua samanaikaisesti ylevöittävästi taivaankannella kulkevista rattaista ja peikkojen väkivaltaisesta listimisestä? ; Itse koen että nimenomaan tieto ilmakehän toiminnasta on sykähdyttävää ja että nimenomaan tämänkaltainen tieto on meidät vapauttanut. Vapauttanut Zeus/Thor -taikauskoihin liitetyistä sosiopoliittisista liikehdinnöistä, kuten esimerkiksi viikinkien soturikulttuurista. Ja tiedostan että tämä on minun myyttini. Miksi sitä siis pidetään jotenkin halveksuttavana ja latistavana jos se kerran on myytti joita muutoin aina niin kovasti arvostetaan?

Loppukaneetti

Tämänkaltaisia kritiikkejä on tietysti helppo esittää. Itse asiassa tässä blogauksessa on tuskin ollut miltään kohdilta merkittävästi uutta asiaa jota joku muu ei olisi jo sanonut muualla, toistuvasti ja paremmin. Niiden kaikkien ongelmana on se, että ne ovat perustaltaan turhia. Sillä ne eivät aikaansaa asennemuutosta. Se, mitä näiden myyttien esilletuomisesta ja kritisoimisesta seuraa, on jotain jota näiden myyttien kannattajat mielellään kutsuvat nimellä keskustelu. Se koostuu siitä että he jollain tavalla toistavat oman myyttinsä. Siksi onkin niin, että en näe keskustelemista aidosti edes mahdolliseksi. (Tätä on yritetty kyllä.) Kun argumentaatio, ironia ja muu ei auta, ollaan oikeasti siinä tilanteessa että jokainen hengellisyys on trollauksen arvoinen.

---

Kirjoittajasta on mukavaa kirjoittaa 3 erillistä blogausta ja nivoa ne väenväkisin yhteen koska ei jaksa kirjoittaa useampia kuin 1 blogausta. Hän myös leikkaa pizzansa vain neljään osaan koska ei jaksaisi syödä kuutta palaa.