Anteeksi että olette niin herkkiä

Lemmenlukot ovat suomessa melko uusi perinne. Olen suhtautunut niihin periaatteessa aivan suopeasti. Olen pitänyt niitä pääosiltaan pieninä ja harmittomina esineinä. Lisäksi minua viehättää se, miten lukkoja on laitettu virallisiin siltoihin lupaa kyselemättä. Tämä on itsessään pieni poliittisen tilan ottaminen omille symboleille ja muistuttaa että ihmiset vapaaehtoisesti ja instituutioden ja lupien ulkopuolellakin haluavat rakastaa ja osoittaa tämän arvon jollain tavalla.

Tästä on kuitenkin tullut kohkaamista. Tampereella taiteilijaryhmä keräsi lemmenlukkoja ja sulatti niitä yhteen kimpaleeksi. Tästä tehtiin sitten teos näyttelyyn. Aluksi anonyyminä esiintyneet taiteilijat laittoivat lopulta nimensä julkisuuteen. Tästä seurasi muun muassa tappouhkauksia ja omalaatuisin nonpoligy pitkään aikaan. "Tarkoituksenamme ei ollut väheksyä tai loukata kenenkään rakkautta. Tämän takia olemme yllättyneitä tapauksen herättämän rakkaus- ja taidekeskustelun vihamielisyydestä. Pahoittelemme, jos joku lukkonsa laittanut henkilö on loukkaantunut teoksesta. Tapaus on poikinut vilkasta keskustelua, rikosilmoituksen ja jopa tappouhkauksia taiteilijoille sekä näyttelyn kuraattorille." Anteeksipyyntö on toki omituinen ja tiivistyy siihen että "ihmettelemme että loukkaannuitte". Mutta siinäkin oli puolet liikaa.

Olen itse rinnastanut mielessäni rakkauslukot samantapaiseen kaupunkikulttuuriin kuin graffitit. Ja päätynyt samantapaiseen asenteeseen kuin graffititaiteilija. Hänen mielestään kyseessä on ilkivallantekoon ja roskaamiseen rinnastettava ilmiö. Eli aivan kuten graffititkin ovat paitsi taiteelline ilmaus, myös töhrimistä ja vandalismia. Sama ilmiö näyttäytyy yksinkertaisesti eri ihmisille eri tavalla.

Ja graffitien kohdalla olen ymmärtänyt nimenomaan niiden lyhytaikaisuuden osaksi koko graffitin ideaa. Katoavaisuus on oleellisena osana. Merkitys on kenties lyhytaikaista, mutta se on merkitystä. Entisen haihduttua on sitten julkisessa tilassa tilaa toiselle kiroilulle ja vastustuksen symbolille. Tuoreus muistuttaa että "emme ole poissa".

Lemmenlukkojen irrottaminen on loukannut monia. Nähdäkseni tässä suuttumuksessa on oikeutuksena lähinnä kolme pääteemaa:
1: Lukot on jätetty tarkoituksella. Intentio tekee niistä itsestään taideteoksen. Näin poistaminen on ikonoklasmia. En itse oikeastaan ymmärrä tätä perustelua, koska myös polkupyöriä jätetään telineisiin vuosiksi ja niitä kerätään pois. Niistä ei tehdä meteliä. Kierrätyskappaleet on mielestäni päinvastoin hyvä tehdä taiteeksi. Jos joku tekisi hylätyistä pyöristä taideteoksia, näkisin sen peräti hyvänä.
2: Lukkojen omistusoikeuden nähdään jotenkin liittyvän lukkoon. Juridisesti esineet on hylätty. Ja itse asiassa hylkääminen voidaan nähdä jopa sitä kautta, että on selvää että lukon laittaja ei ole koskaan poistamassa kyseistä lukkoa. Siksipä monissa kaupungeissa onkin huolestuttu siitä miten sillat ruostuvat lukkojen kohdalta ja lukkoja käydään vaivihkaa poistamassa. Tästä poistamisesta ei tule meteliä. Itse korostan tässä jälleen kierrätystaiteen yleisyyttä ja tavallisuutta ja ekologisuutta ja muutenkin hienoutta.
3: Lukot nähdään ikuisen rakkauden symboleina ja lukkojen poisto jotenkin rikkoo tämän symbolin. Tässä selityksessä on vahva subjektiivis-emotionaalinen merkitys. Tässä ongelmaksi tulee monitulkintaisuus. Osa voi aivan oikeasti tulkita lemmenlukon kahlitsevana aivan kuin graffitikin voidaan nähdä eri tavoin. Tekijän intentio on tässä oikeastaan irrelevantti, koska taidekokemus on usein nimenomaan katsojan silmässä. Taideteoksen tekijäjoukko ei ole nähdäkseni varsinaisesti halunnut tahrata rakkautta itsessään. Sen sijaan se on tarttunut siihen miten lukolla on silläkin vahvaa symboliikkaa. Se liittyy kahlitsemiseen ja vangitsemiseen ja varkaudelta suojaamiseen. Lemmenlukko onkin nähtävissä myös mustasukkaisen kahlinnan symboliksi. Lisäksi teos voi olla kannanotto "ikuisen rakkauden illuusiota vastaan". Kaikki eivät näe rakkautta arvokkaana jos ja vain jos se on ikuista ja pysyvää. Lemmenlukkojen irrottaminen kaupungin toimesta tavallaan jo vahvistaa tätä väliaikaisuuden merkitystä. Sitä että vaikka intentio lukon laittaessa on kova, niin tosimaailma ajaa rakastavat joskus erilleen. Väliaikainen ja katova ei kuitenkaan ole samaa kuin roska tai maahanriipiminen.

Yksinkertaisesti ; Vilpittömän mielen juridinen määritelmä menee "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää". Lukkojen laittajien olisi vähintään pitänyt tietää että lukot jotka laittaa ilman erityistä taideteoksen pystytyslupaa julkisiin siltoihin voidaan poistaa sieltä aivan yhtä ilman lupia kuin ne on siihen laitettukin. Ei pidä hämmästyä ja ihmetellä jos jotain tapahtuu.

Pääasiani on kuitenkin se, että usein lukkoteoksen kriitikko tuntuu kuitenkin kokevan lukon rikkomisen ja sulattamisen olevan aggressio jotain herttaista kohtaan. Ihmiset ovat saaneet mukavia fiiliksiä kun ovat katsoneet lemmenlukkoja. Se muistuttaa siitä että maailmassa on rakkautta. Tämä muistuttaa siitä että valtaosalla ihmisistä taidekäsitys liittyy nimenomaan siihen että asiat ovat kauniita, mukavia. Ja hampaattomia. Usein taiteessa on kuitenkin kysymys nimenomaan riipimisestä. Taide paitsi heijastaa vallassaolevia dogmeja rakentamalla niille ikoneja, myös riipii niitä maahan ja osoittaa niiden onttouden. Klassinen taidesensuuri on itse asiassa juuri vedonnut tähän. Moni nykyajan klassikko on ollut kunnon väkevää taidetta aikanaan juuri siksi että siihen aikaan ei voitu ymmärtää että sellaista saisi kuvata. Seksuaalisuus ja alastomuus on vääntynyt loukkaantuvien suussa pornografisuudeksi ja tapainturmellukseksi. Natsi-Saksassa montaa taidesuuntausta pidettiin degeneroituneena tavalla joka tuo mieleen Soinin puheet "postmodernista tekotaiteesta".

Näin ollen kun ensin kuulin lemmenlukkojen keruusta ja sulattamisesta, pidin sitä lähinnä huonoa makua osoittavaksi tempuksi. Kuitenkin kun kommentteja ja metelöintiä aiheesta alkoi ilmenemään yllättävän laajasti, kävi ilmiselvästi esille se, että taiteilijat olivat oikeasti onnistuneet tarkkanäköisesti huomaamaan erään aikamme symbolin ja riipineen esille sen takana olevan dogman. Symboli on iskeytynyt ihmisiin niin kovasti että siitä on tullut vahva symboli. Muutaman euron epämääräinen metallinpala on muuttunut ikuiseksi rakkaudeksi. Tässä transsubstantiaatiossa ollaan todellakin sekulaarin pyhän äärellä. Korostan tässä sekulaaria pyhää eritoten siksi että moni uskontokritiikkiin positiivisesti suhtautuva on pitänyt lemmenlukkotempausta röyhkeänä.

Itse en kykene näkemään asiassa suurtakaan eroa. Toki on selvää että uskontokritiikissäkin on oltava jarrut. Ei ole soveliasta mennä riistämään ristiä kirkon katolta (minäkin jätin Johanneksenkirkon katon aivan ehjäksi vaikka siellä kävinkin) ja sulattamaan tätä. Mutta jos uskovaiset kylväisivät pieniä ristejä merkeiksi, olisi varmaa että niitä myös riivittäisiin alas. Itse asiassa kun olen katsonut uskovaisten posterien levittämistä, niitä usein revitään alas. Vaikka ne ovatkin intentionaaliseti esillelaitettuja ja edustavat hempeitä arvoja asettajalle ja moni saa niistä mukavan fiiliksen kun näkee ne. Näissä kohden ihmiset kuitenkin noin yleisesti ymmärtävät että katu on julkinen(poliittinen) tila. Ja että tämä tarkoittaa sitä että jos sinne tekee jotain kaikille näkyvää on selvää että sille tulee vastareaktioita. Uskovaiset itse tulkitsevatkin että se, että joku jaksaa suivaantua jeesuslapusta ja vaikka käyttää tarjotun traktaatin sätkäpaperina, se kertoo että uskonnolla on vielä merkitystä. (He ovat oikeassa merkityksestä, mutta eivät sen sisällöstä ; Useimmat eivät vihaa Jumalaa tai pidä uskontoa itsessään merkityksellisenä, merkitys tulee valtakoneistoista joita kohdistetaan esimerkiksi ihmisiin itseensä.)

Tämän vuoksi se, että ihmiset pitävät ruostuvaa metallinpalaa elämää suurempana kysymyksenä, jopa tappouhkauksen lähettämisen arvoisena eli ihmishenkeä arvokkaampana, kuvastaa symbolisuutta kaksijakoisesti:
1: Ensimmäisessä kulmassa ytimessä on Milan Kunderan näkemys symboleista. Hänelle kypsyys on sitä että kestää symboleiden voimaa. Näin ollen ihminen joka suuttuu lukon rikkimenosta kuin se olisi itse ilmiötä koskeva teko, edustaa lapsekasta näkemystä asiasta. Se, että tajuaa että se on vain lukko on osoitus siitä että symbolilla ei ole mahtia. Ikonoklasmi paljastaa tätä kautta symbolin takaa dogman. Dogman rikkominen loukkaa monia, mutta symbolisuuden tajuttua dogmaan voi kenties suhtautua vapaammin ja kypsemmin.
2: Toisessa kulmassa on taistelu nihilismiä vastaan. Kun lukonpoisto herättää tunteita, tajuaa että maailmassa on vielä merkityksiä. Lukkotempauskesta suuttujat käyttivät toki usein postmodernia kulttuurirelativistista kieltä. Puhutaan ihmisten tunteista ja merkityksistä. Samalla kuitenkin on pakko ottaa kanta siihen että nämä tulkinnat ovat olennaisempia kuin taiteilijoiden ja muiden vastaavien kriittisten tahojen tulkinnat. Tällöin asetutaan asemaan jossa toiset arvot ovat merkityksellisempiä, eli maailma ei olisikaan arvovapaata. Itse koen nimenomaan tämän eheyttävänä. Itse asiassa tässä sympatiantunne nostaa merkitystä, eli ikonoklastin ei tarvitse olla tunteeton psykopaatti voidakseen nauttia tästä kulmasta. Itse asiassa mitä voimakkaammat tunteet ja niiden kestäminen (eli ihmisen yleinen emotionaalinen vahvuus) on sitä vahvemmat fibat juuri tästä tulee.

En siis itse asiassa näe lukkoteoksen kritiikkiäkään huonona asiana. Päin vastoin, se on hyvä. Ihmiset ovat avautuneet ja kertoneet taiteen tekemistä tunnelmista. Ne ovat voineet olla negatiivisia, mutta maailmassa on myös paskoja fiiliksiä. (Rehellisesti sanoen itse koen niitä enemmän kuin niitä toisia.) Taiteen ja elämän ei pidä olla pelkkää kitshiä ja kivaa. Eikä yhteiskunnan pidä suojata vittuuntumiselta. Jos tuo elämän herkän asian julkisuuteen, ei pidä ihmetellä jos saa kritiikkiä ja moitetta.

Näin ollen vaikka aluksi pidinkin lemmenlukkotaidetta pelkkänä epäkohteliaisuutena ja tarkoitushakuisena kusipäisyytenä, sen vastareaktiot nostivat selkeästi esiin sen, että kyseessä on sittenkin arvokas taideteos. - Kenties jopa vuoden merkityksellisin Suomalainen teos!

Se herätti monenlaisia tunteita, paljasti ja nosti esiin vähän tiedostetun symbolin ja sen takana olevan syvän liikehdinnän, herätti ihmiset dogmaattisesta unesta. Se antoi toivoa ihmiskunnasta joka ei olekaan vaipunut tunteettomaan pikkunautinnollishaluiseen hedonismiin vaan joka kykenee pitämään jotain asioita hyvin tärkeinä ja äärimmäisen syvinä. Keskustelussa noustiin vihdoin ulos yleisesti hyssyttelyilmapiiristä jossa oikein mitään ei saa moittia tai sensuroida koska se olisi vainoa. - Ja ihmiset todellakin kykenivät tekemään tämän ilman Jumaluuksia ja vastaavia, mikä on kovasti minunkaltaisen ihmisen mieleen ; Jumalasymbolin ikonoklasmi ei todellakaan tarkoita arvotyhjiötä. Ja jopa kaikkia kantoja punnitseva pintatason suvaitsevaisuusihmiset osaavat suuttua ja jumalauta että he osaavat suuttua kunnolla! (Ja samalla se muistutti että taiteen tekemisen ei tarvitse olla kallista. Ja että taidetta voi tehdä kierrättämällä.)

Minulta kysyttiin jopa että miksi se, että ihmisiä sattuu olisi hyvä asia ja että mitä tämä rakentaa ja että mikä on hyöty tästä. En ymmärrä hyödyn yhdistämistä taiteeseen. Mutta se, että ihmisiin vielä sattuu on arvokas asia. Ja se, että ihmiset rakentelevat selkäni takana julkisia dogmeja joiden kritisointi nostaa tappomielialaa ilmoille on itsessään taistelemisen arvoinen asia. Itse asiassa olen valmis menemään niin pitkälle, että jos joku postittaa minulle rautasahan, menen poistamaan lemmenlukkoja Helsingin silloista. Lupaan valokuvata ne ja tehdä niistä jotain. Jos jotakuta ajatus tästä loukkaa, niin pyydän jo etukäteen anteeksi siitä että olette niin herkkiä! Jos päättelette että minua on hyvä tästä syystä vaikka pikkaisen hakata, niin en olisi vilpittömällä mielellä jos väittäisin että tämänlaista ei voisi seurata. Tämä olisi kenties kuitenkin osa sitä itse projektia. (Sattuu kuin sadomasokistia joka on sekä sadisti että masokisti ; Pääasia että sattuu.) Jos ihminen sekoittaa metallinpalaan sellaisia symbolisia merkityksiä että sen rinnalla voidaan hylätä ihmisen ruumiillinen koskemattomuus, on tässä performanssissa selvät huipputaidetempauksen (pun intended) ainekset ilmassa!

---

Kirjoittaja ei kykene hyväksymään selitystä jonka mukaan lemmenlukkojen yhteensulatus teki rakkaudesta kestävän sijasta yhtä massaa. Sillä jos näin tehtiinkin, se ei mitenkään voi tehdä sitä vahvemmin kuin alkuperäinen lemmenlukko. Sillä kritiikki ja suurisuuntainen ilmiö kertovat etta kyseinen rituaali on klisee, se on muuttunut instituutioksi joka on sitten manannut itselleen dogman suojeluksekseen. Jos minä kritisoisin sitä että joku keräsii vihkisormuksia ja sulattaisi näitä, vetoaisin johonkin muuhun kuin siihen että vihkisormus oli niinkuin tosi yksilöllistä. Ei ole. Vihkisormus kuten lemmenlukkokin on mielikuvituksetonta, maksimaalisen epäluovaa. Keksikää jotain muuta suojaksenne!