Lumous murtuu (eihän siinä ollutkaan mitään ihmeellistä!)

Ihme ja ihmettely esiintyvät usein miltei toistensa synonyymeinä, ainakin mielikuvina. Taikatemppujen ystävissä on ihmisiä joista taikatemppujen selittäminen on kauheaa, koska se sanoo että taiassa ei olisi sen jälkeen mitään ihmeellistä. Lumous murtuisi selityksen myötä. Samoin moni on kovasti vastahankainen miettimään esimerkiksi selityksiä paranormaaleille ilmiöille tai ihmeparannuksille jopa silloin kun tavoitteena olisi nimenomaan vahvistaa asioita

Esimerkiksi kun rukousparannustehoista lähtee keskustelemaan ei ole oikeastaan väliä kertooko rukoilijasaaraajalle olevansa vastustava skeptikko vai henkilö joka haluaisi tehostaa ilmiötä. Normaalina tarinana on se, että rukousparantaja on vain välittäjä ja tätä kautta hän ei voisi vaikuttaa asiaan. Mutta asiaa ollaans selkeästi sen verran haluttomia tutkimaan että olisi mukavaa tietää mihin tieto tästä perustuu. Onhan mahdollista että jos rukoilijan hurskaus jotenkin liittyy asiaan, niin silloin parantaja voisi tehostaa onnistumisprosenttiaan toimimalla tietyllä tavalla. (Valitettavasti reagointi rukousparantelun onnistumisprosenteista on lähinnä selittelyä siitä miksi paranemista ei tapahdu placeboa tehokkaammin.)

Nietzschellä oli hieman samantapainen suhtautuminen ihmisiin. Etenkin taiteilijoihin. Hänestä ihmisten kohdalla psykologismi oli kammottavaa. ~ Vaikka hän puhui vallantahdosta hyvinkin paljon, olisi hän ollut taatusti pettynyt siihen nykyään muodissa olevaan postmodernismiin jossa keskiössä on ideologiat ja intressit ja joita tuetaan psykologialla, esimerkiksi psykoanalyysillä. Hänestä tämänlainen olisi leimaavaa. Nietzscheä olisi siksi häirinnyt äärettömän paljon esimerkiksi se, että joku olisi ottanut käsiinsä Oscar Wilden tuotannon ja käsitellyt sitä pelkästään sen kautta että kyseinen räväkkä sanataituri oli homoseksuaali. Nietzsche olisi kokenut että tämä olisi ikään kuin aseistariisunut ja tehnyt taiteilijan kontrolloiduksi ; Kun taiteelle löytyy psykologinen konteksti, tulkitsija sanoisi Nietzschestä aukiselittäessään sanoisi että "eihän tuossa ollutkaan mitään ihmeellistä".

Nietzschelle ihminen oli pohjimmiltaan selittämätön arvoitus jonka aukikirjoittaminen murtaisi lumouksen.

Tämänlaisen ajattelutavan ottaminen esimerkiksi elokuvien arvosteluun on hyvin erikoinen, koska on vaikeaa sanoa voidaanko tätä tehdä ollenkaan. Hahmoja on nimittäin lähes väitämättä käsiteltävä jonkinlaisen psykologisen teeman kautta. Juoniselostus vaatii helposti esimerkiksi motiiveihin viittaamista.

Elokuvan moneen kertaan katsominen on ongelmallista koska on vaikeaa sanoa onko se näyte halusta ikuiseen paluuseen, tai onko se kannanotto siihen että elokuva on toisella kerralla katsojalle erilainen koska katsoja on muuttunut ja käyttää vaihtelevaa ja erilaista näkökulmaa. Vai murtuuko lumous ensimmäisellä katselukerralla ja toinen kerta on vain epäesteettistä ja banaalia hallintaa.