Heil Hipster

Jussi K. Niemelä moittii blogissaan Melenderin ja Hännikäisen kirjoittamaa "Liberalismin petos" -kirjaa. Niemelän tekstissä blogaukseni kannalta oleellista on se, että konservatiivien ihmiskuva on pessimistis-autoritäärinen. "Esseissään Hännikäinen osoittautuu ihmisvihaajaksi ja ruikuttaa lähes kaikesta mitä maa päällään kantaa. Tommi Melender puolestaan on Runeberg-palkintoehdokas parin vuoden takaa, esseekokoelmallaan Kuka nauttii eniten. Kyseisen teoksen punainen lanka on hukassa; Melenderiä voisi lähinnä luonnehtia kirjoittajaksi, joka ei viihdy helpon ja mukavan elämän keskellä. Rauhanomainen länsimainen hyvinvointiyhteiskunta on hänelle varsin surkea ympäristö, joka ei kiehdo, kiihota eikä innosta." Tämä kuvastaa hyvin voimakkaasti konservatiivien ihmiskuvaa ; Konservativismissa kahlitsematon vapaus nähdään ongelmana koska se tuo vääriäkin mielipiteitä esille.

Tai kuten mainittu liberalaivastainen kirja kertoo "...kansat joko joutuvat perikatoon tai särkevät demokraattisen yhdenvertaisuuteeskentelyn ajatusmaailman ja saattavat kansakunnan tunne- ja tahtoperäisen olemassaolon jälleen sopusointuun luonnon ikuisten lakien kanssa." Sama kirja toteaa "konservatiivi puolestaan korostaa ihmisen raadollisuutta, taipumusta ahneuteen, itsekkyyteen ja väkivaltaan: liian suuri vapaus on yksilölle vain haitaksi, sillä hän tarvitsee perinteiden ja instituutioiden ohjausta elääkseen yhteiskunnassa säädyllisesti ja ollakseen sortumatta raakaan egoismiin." Tämä huoli lienee syynä kiistakapulana olevaan, ja tieteellisesti havaittuun korrelaatioon, jossa konservatiivisuus liitetään pelokkuuteen. Jussi K. Niemelä huomauttaakin että "Nyt vain sattuu olemaan niin, että tieteellisesti asia on jälleen päivänselvä: konservatiivit ovat keskimäärin pelokkaampia kuin liberaalit." (Olen itsekin toki kirjoittanut tästä pelkostrategioinnista jonka liitin konservatiiviuden yhteyteen joskaan en ytimeen.)

Tässä kohden haluaisin kuitenkin korostaa sitä että en näkisi pelkokorrelaation myöntämistä patologisointina, koska kun viimeksi tarkistin, pelokkuus ei ole sairaus. Konservatiiviudessa on kysymys siitä että korostetaan ihmisten huonoja puolia ja liberaaliuden vapaus taas vaatii optimismia siitä että ihmiset eivät ole enimmäkseen aivan karmeita. Konservatiiviuden autoritaarisuus solahtaa luontevasti konservatiivin arvostusmaailmaan koska ihmsiet tarvitsevat suojelua. Vapaus on rajoitettua ; Karkeasti ottaen ihmiset saavat konservatiiviudessa tehdä merkityksettömiä valintoja kun taas tärkeät valinnat on annettava ohjatuksi. Tämä ei ole välttämättä automaattisesti epäeettinen ratkaisu, vaikka yhteiskunnassamme autoritäärisyys nähdään automaattisesti pahana hieman samaan tapaan kuin vähemmistöt pidetään usein automaattisesti hyvinä.

Politiikassa konservatiivisuus ilmeneekin pessimistisen ihmiskuvansa mukaisesti. Sen mukaan kokeilussa on riskejä. Liberaalimmat ovat taas usein kokeilumielisempiä. He miettivät edistystä ja heidän maalitaulunaan on utopia.

Viihteessä pakka kuitenkin tuntuu menevän nurinpäin. Konservatiivien sankarimalli on tyypillisesti nimenomaan hyveellinen sankari. Tätä perustellaan elähdyttämisellä ; Karuun maailmaan tarvitaan eskapistinen kupla joka kasvattaa hyvyyteen maailmassa jossa ihmiset sitä harvemmin toteuttavat. Liberaalit taas tuntuvat arvostavan enemmän antisankarityyppisiä sankareita. Tätä perustellaan hahmonen syvyydellä ja  inhimillisyydellä. - Etenkin moni vasemmistolainen katsoo että kaikki viihde on ideologista ja että konservatiivinen viihdemalli toteuttaa illuusion utopiasta ja passivoi siksi ihmisiä.

Tämä johtaa siihen että sekä konservatiiveilla että liberaaleilla on hieman ongelmallinen tapa argumentoida ; Usein yhteys vaikuttaa hyvinkin paljon. Esimerkiksi psykologian tutkimuksien kohdalla moni konservatiivi on pettynyt ; Heistä psykologian ihmiskuva on kauhean negatiivinen ja että se rakentaa pessimistisen antisankari-ihanteen. Esimerkiksi konservatiivinen "Syvemmältä" -blogi ilmaisee tämän asenteen seuraavalla tavalla "Järjeksi naamioitunut, todellisuudessa kaunasta ja kateudesta siinnyt myrkky hyökkäsi kaikkia yleviä tunteita kohtaan, ja niitti mitä kylvi. Suora seuraus kuvitelmasta, että antisankarit "realistisine" eli misantrooppisine ja valheellisine ihmiskuvineen olisivat oikeassa, syntyi laumoittain "järjen valoa" paukuttavia liikkeitä, jotka keskittyivät vihaamaan kaikkia ja kaikkea, mihin kannattajistaan ei ollut ja jotka olivat saaneet jotain itsekästä ja utilitaristista materialismia parempaa aikaan. Antisankarit vihaavat - vedoten siis tekopyhyyden vastustukseen, "järkeen ja realismiin" (eli todellisuudessa käyttävät niitä kaunansa, kateutensa, itsekkyytensä tmv. tuhoisan tunteen savuverhona) - muun muassa rakkautta valkoisia ihmisiä, kansallisuusaatetta, perheitä, toista sukupuolta, yhteisiä sankareita ja pyrkimystä parempaan. Antisankarit vihaavat itseään ja muita ja tekevät parhaansa vetääkseen kaikki muut elämään samaa helvettiä kanssaan."

Antisankaritarinoissa onkin niin kuten Koponen on huomannut : "Aina kun joku näyttää vähänkin sankarilliselta, hän joko osoittautuu korruptoituneeksi tai pääsee hengestään." Liberaalissa viihteessä sankaruus on se, joka tuhoutuu ensimmäisenä. Tämä on omituista koska sen ihmiskuva on muuten optimistinen, joten viihde tarjoaa inhimillisinä huonompia ja vähemmän ihanteellisia ihmisiä kuin se mitä liberaalit usein ihmiset esittävät. Konservatiiville ihmisiin liittyvä psykologia taas on usein tarinankerrontakannalta ongelmallista koska sitä voidaan soveltaa esimerkiksi sotaveteraaneihin ja muihin ihanteellisina nähtyihin ihmisiin. Konservatiivi pettyy tässä yhteydessä ja näin vaikka psykologian tulos tukisikin nimenomaan konservatiivista ihmiskuvaa, niitä vastaan on hyökättävä silloin kun niiden nähdään edustavan "liberaalien valloittamaa tiedemaailmaa". Tämä kokemus tapahtuu yleensä tarinankerronnan kohdalla.

Ongelmallisinta on tietysti se, että mediassa on likimain poikkeuksetta kysymys sekä tiedottamisesta että tarinankerronnasta. Jutut halutaan myyviksi ja kiehtoviksi vaikka faktuaalisuudesta ei halutakaan luopua. Näin ollen keskenään ristiriitaiset ihmiskuvat ja neuvottelustrategiat sekaantuvat mediassa puolin ja toisin. Molemmat puolet näyttävät toisen silmiin ristiriitaisilta ainakin tästä syystä. Mediassa kun halutaan korostaa ihanteita ja käytäntöä samanaikaisesti. Tämä johtaa esimerkiksi konservatiivien toiminnassa havaittaviin kaksoisstandardeihin jotka koskevat nimenomaan median hallintaa. (Niistä kuvaavia esimerkkejä saa esimerkiksi alkuun laittamastani Niemelän blogauksesta.)

Omakohtaisesti tämä linjanveto on tietysti hankala. Minua on vaikeaa sovittaa kovin hyvin liberaali-konservatiivi -akselille. ; Tämä on näkynyt elämänhistoriassani. Nuorempana minua pidettiin liberaalina, koska minulla oli mielipiteitä jotka olivat konservatiiveista vääriä. Mutta en silloin edes tiennyt mitä liberaalius tarkoittaa. Sitten minua pidettiin pseudoliberaalina koska minulla oli väärä konservatiivinen asenne eikä se sopinut postmodernin liberaaliuden asennemaailmaan. Vaikka en koskaan ollut identifioitunut liberaaliksi, sain tämänlaisen nimityksen joka on hieman omituinen koska en koe valehdelleeni liberaaliudestani. - Oikeasti olen vaikeasti määriteltävissä. Ihmiskuvani on pessimistinen ja olen siksi konservatiivi. Sankarikuvani ja näkemykseni viihteestä ja kulttuurista taas ovat hyvin liberaaleja.

Syitä on monia.
1: Modernistina olen melkomoisessa loukussa, koska liberaalit tuppaavat olemaan postmodernin ystäviä kun taas konservatiivit ovat asenteiltaan esimodernin maailman edustajia. Näin ollen esimerkiksi suhde tieteeseen ja asiantuntemukseen erottaa minut liberaaleista. Ja suhtautumiseni auktoriteetteihin, viihteeseen ja monet mielipiteeni ajavat minut etäälle konservatiiveista.
2: Pessimistinen ihmiskuvani on kuin suoraa konservatiivin opaskirjasta. (Hännikäinen vaikuttaa minun rinnallani hilpeältä ja myönteiseltä veikolta. Hän ruikuttaa ja leikkii uhristatuksella, minä "whinetän" kokonaisvaltaisemmin.) Mutta toisaalta haluan samaa "realismia" viihteeltä, joten sovin huonosti konservatiivien sankari-heeros -asenteeseen. Suhteeni autoritäärisyyteen on lisäksi vieläkin negatiivisempi kuin suhteeni ihmisiin. Tämän vuoksi en luota perinteisiin ja instituutioihin ihmisten pelastuksena ja ainoana toivona. Ihmsiet ovat minulle pienempi paha kahdesta pahasta, joten tämä kombo estää minua olemasta liberaali että konservatiivi.
3: Luokittelua hankaloittaa oikeastaan sekin, että konservatiivit edustavat käytännössä nostalgisointia, paluuta kulta-aikaan. Tästä on viihteessä rakennettu jopa utopia ; Se rakentaa nostalgiaa menneisyyttä kohtaan jota ei ole edes koskaan ollut olemassa. Liberaalit taas ajavat edistyksen nimeen. Itse olen vain muutosvastarintainen, suhtaudun yleensä innovaatioihinkin siten että en halua hankkia niitä ; Tablettitietokoneet ovat minulle tällä hetkellä "kivoja leluja joita en näe haluavani". En siis ole asennevammainen mutta en ryntää.
___3.1: Muutosvastarintaisena tosin katson kuitenkin edustavani konservatiivejen alkuperäistä ideaa paremmin kuin valtaosa konservatiiveista ; Katson että lain on heijasteltava vallitsevia arvoja, enkä siksi taistele esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoja vastaan. Sillä en näe lain purkavan mitään vallitsevaa, vaan se pikemminkin sopeuttaa yhteiskunnan jo vallitsevat käytänteet lakiin ja tarjoaa vain juridiset oikeudet jotka vastaaviin asioihin on muillekin tupattu liittää.

Ongelmani on siis hieman samantapainen kuin hipstereillä. Heitä pidetään liberaaliena. Kuitenkin he haikailevat menneisyyteen ja pukeutuvat menneeseen tyyliin. Kuitenkaan ihminen ei ole hipster jos hän pukeutuu 1700 -lukulaiseen aristokraattiseen tyyliin. 1980-1990 -luvut sen sijaan kuvaavat hipsteriyttä. Menneisyyteen haikailu on konservatiiviutta. Mutta toisaalta hipstereiden nostalgiaa vaivaa kuitenkin samalla sana "ironia". Hipsterit pukeutuvat kuin olisivat historiallisen pukeutumisen seurasta, mutta he tekevät tämän itsetarkoituksellisen ironisesti. Joka taas näyttää tarkoittavan mahdollisimman ajanmukaista pukeutumista. Lopputuloksesta ei ota pirukaan selvää.