Monet pitävät siitä että sankari on hyveellinen. Tällöin sankari edustaa hyvyyttä ja hänen vastavoimansa pahuutta. Moni pitää tämänlaista sankarihahmoa epäuskottavuutensa ja epärealistisuutensa vuoksi pinnallisena ja kiiltokuvamaisena sankarihahmona. Nämä ihmiset pitävät inhimillisestä sankarista, jota he perustelevat monipuolisuuden, kompleksisuuden ja syvyyden kaltaisilla nimikkeillä.
Kun katsotaan tätä sankarityyppiä, puhutaan usein antisankarista. Tällöin sankarissa on konnalle tyypillisiä piirteitä. Tämä sankarihahmo on hyvin käytetty ja se nousee esille jopa siellä missä huolimaton katsoja näkee vain sankarin.
1: Vaikka USA:n lännenelokuvien hyviä pidetään usein nimenomaan hyveellisinä ja jopa kiiltokuvamaisina ihannetta esittävinä hahmoina, on länkkärien standardihahmona aina jonkinlainen gunslinger. Klassisessa "musta hattu vs. valkoinen hattu" -tarinassa on jotain vastaan taistelua ja tämän tuhoamista. Klassisimmillaan elokuvan paha edustaa jotain hyvässä olevaa piirrettä. Näin pahan päihittäminen kuvastaa myös hyveellisen sankarin sisäisen kamppailun lopputulosta.
2: Perinteisessä poliisisarjoissakin on usein kyynistynyt hahmo. Hän on yleensä kokenut elämää ja tätä kautta hän on traumatisoitunut, pukeutumiseltaan huolettomampi ja kielenkäytöltään sarkasmin sävyttämä. Tämänlaiset sankarihahmot edustavat usein kokemuksen ja viisauden ääntä kirjaviisauden yli, ja he ovat hyvien puolella joten heidän antisankariluonteensa voi jäädä joskus huomaamatta. Rosoisuus on vain cool eikä merkki syvemmästä.
Itse jakaisin tämän antisankarityypin vielä erikseen pienempiin osiin. Voidaan esimerkiksi lähestyä englannin sanoilla "non-hero" ja "un-hero" - ensimmäinen etuliite "non"- viittaa puutteeseen ja "un" vastakohtaan, eli ensimmäisessä olisi kysymys sankaruuden puutteesta ja toisessa konnuuden piirteiden ilmituonnista.
Katkeroitunut antisankari
Kaikista yksinkertaisin antisankari on sankari joka on kohdannut pahan ja on siksi ambivalentti. Tämän seureauksena on seurannut yleensä joitain - kenties jopa kaikki - seuraavista piirteistä (a) Sankarin odotukset ovat karisseet, eli hän ei suhtaudu todellisuuteen optimistisesti (b) hän on kykenevä pahantekoon (c) hän on hankkinut heikkouden kuten alkoholiongelman tai homssuisen ulkonäön tai epäkohteliaan kielen. Tarkalleen ottaen nämä piirteet rakentavat hahmon joka livahtaa johonkin seuraavista kategorioista:
1: Antisankari on luuseri, jota maailma potkii ja joka ei oikein onnistu ja joka laukoo sarkastisia kommentteja.
2: Antisankari on osaava, mutta rikkoo lakia ja sääntöjä. Tällöin häntä kuvastaa usein jesuiittojen asenne, jossa päämäärä oikeuttaa keinot. Hän siis käyttää epäeettisiä keinoja tarpeen tullen jos se ajaa hyviä asioita.
3: Antisankari on paheellinen, jolloin hän voi tehdä hyviä asioita mutta välistä ajaa omia etujaan tilanteen puolesta. Katkeroituminen, kostonhimo ja muut likaiset asiat toimivat piehtarointikeskuksena.
4: Joskus antisankaruus näyttäytyy jopa hyveellisen sankarin äärimmäisenä kohotuksena. Tällöin sankaruutta käsitellään ikään kuin kommunistisen dialektisen ketjun kautta, jolloin naivi hyveellinen sankari on vielä alkioasteella, ja vasta kohdattuaan pahan ja selvittyään sen aiheuttamasta ambivalenssista syntyy vahvempi sankari joka on itse asiassa vielä hyveellisempi kuin se alun sankari.
Rehellisyyden nimissä tämä sankari on kaikkea muuta kuin kompleksi. Yllättävän moni ihminen sortuu illuusioon jossa hyveellien sankari muuttuu kompleksiseksi vain sillä että hän ei pukeudu normien mukaisesti, tai jos hänellä on alkoholiongelma. Tämänlainen koristelu on kuitenkin varsin alkeellisella tasolla. On oikeastaan väärin kutsua tämänlaista syvälliseksi ymmärrykseksi ihmisten kompleksisuudesta ja heukkouksista. Ja mielenkiintoiseksi tulkinnaksi se taipuu vain vaivoin. Kun ainut oikea ero, ainut irtiotto, tehdään keskivertoon, syntyy lähinnä eskapistista helposti pureksittavaa viihdettä. (Mikä on tosin hemmetin aliarvostettu ilmiö.)
Virheellinen sankari on hyvässä ja kohdannut pahan, joten on vaikeaa sanoa miten tämänlainen sankari olisi kompleksisempi kuin kiiltokuvasankarit ; Ainut ero on oikeastaan siinä että klassinen kiiltokuvasankari voidaan nähdä rakentavana ja kasvattavana kun taas tämänlainen "katkeroitunut antisankari" muistuttaa siitä että kyynikko on vain pettynyt romantikko. Antisankari tässä muodossa voidaan nähdä jopa siinä konservatiivien sävyssä johon viittasin aikaisemmin. Katkeroitunutta antisankaria on vaikeaa nähdä oikein muuna kuin lannistuneisuuden levittäjänä.
Trollautunut sankari
Sankaria voidaan rakentaa omalaatuisempaan suuntaan yleensä irrottamalla "katkeroitunutta antisankaria" siitä mitä Nietzsche kutsuisi ressentimentiksi. Ironisoiva sankari kykenee yleensä jollain vapautumaan negatiivisessa piehtaroimisesta. Näin ollen sankari vapautuu häijystä sarkasmistaan ja muuttuu sävyiltään, jos nyt ei totaalisesti sarkasmista vapautuneeksi, niin ainakin ironisemmaksi hahmoksi.
Nietzscheläisessä maailmassa tämä asenne edusti elämää kieltäviä voimia jotka lannistavat sen sijaan että ajaisivat eteenpäin. Tämän seurauksena sankarissa tapahtuu myös ensimmäinen askel "hyvän ja pahan toiselle puolen". Henkilö noudattaa omaa moraaliaan. Tällöin sankari on itse asiassa omalla tavallaan hyvinkin hyveellinen. Itse asiassa jos hyveet olisivat "vallitsevia hyveitä" hän voisi olla jopa kiiltokuvasankari. Mutta kun ne eivät ole, niin ne voivat esittää statementin esimerkiksi siitä, miten "jos nuo ovat todellakin koordinaattejamme hyvän ja pahan maailmassa, niin on todella korkea aika tehdä maailmasta parempi, ja aina heittää ne lokaan ja nousta niiden yläpuolelle." Tämän seurauksena se, mikä tästä sankarista helposti tulee mieleen on "jonkinlainen trolli".
Tämäntyyppisen sankarin yhdistäminen viihdemaailmaan voi olla vaikeaa, koska tämäntyyppisiä antisankareita on yllättävän vähän. Joten tätä on kenties paras kuvata esimerkillä. "House M.D." -televisiosarjan House on melko leimallisesti tämänlaisessa maailmassa tai sen partaalla oleva hahmo. - Hänen pessimisminsä on selvästi paikoin "katkeroituneen antisankarin" luokassa. Mutta olkaamme armeliaita tässä kohden, koska Nietzschen mukaan hyvän ja pahan tuolle puolelle pyrkivä joutuu ainaiseen kamppailuun, jossa ikään kuin vedetään tiikeriä hännästä. Maksimaalinen kokemus tuo tuskaa ja sankari on kestokykynsä rajalla. Rajan ylityttyä vastaan tulee ressentimentin ja kaunaisuudessa rypemisen kuilu.
Onkin oikeastaan merkittävää että House on ollut selvästi sisällöltään yllättävän väkevä. Olen nimittäin huomannut sarjan edetessä trendin jossa Housen alkutila nähdään yhä enenmmän ja vahvemmin vikana ja sairautena ja että sen diagnosoiminen ja parantaminen ovat oleellisia. Näin sarjaan saadaan edetessä enemmän sosiaalipornoa mutta toisaalta sarja myös etääntyy siitä Housesta jota ihmiset oppivat sarjan alkuvaiheessa rakastamaan.
Kuvaavaa onkin, että viimeisen tuotantokauden viimeisessä jaksossa House ilmenee täysin pyytettömänä hahmona. Lavastaessaan Holmes -tyylisesti kuolemansa voidakseen viettää aikaa syöpään kuolevan Tohtori
1: Tässä diagnosoimis-eheyttämis -teemassa on itse asiassa jotain joka viittaa vahvasti Nietzscheen. Hän nimittäin vihasi diagnooseja olivatpa ne sitten mielenterveydellisiä tai uskonnollisia syntileimoja. Hän näki ihmisten piirteiden luokittelussa vallankäyttöä jossa rakennettiin huonosta omastatunnosta perustila. ; Tässä on järkeä sen verran että "perisyntioppi" tai "psykopaatti" diagnoosina tekee yksilölle samaa ; Kertoo että ihmisen ominaispiirteenä on pahuus ja turmellus. Nietzsche näki tämänlaisen jonain joka helposti ellei väistämättä rakentaa huonossa omassatunnossa vellomista. Siksi kun Housea eheytetään psykologis-sosiaalisesta kulmasta useamman tuotantokauden aikana, häneltä viedään antisankaruus filosofisesti mielenkiintoisella tavalla.
Surreaali sankari
Eräänlaisen kehitysketjun huipentumaksi voidaan nähdä antisankari joka on surreaali hahmo. Näissä hahmoissa maailma voidaan korjata virheineen ilman penseyttä. Tämänlaisia sankareita on massakulttuurissa melko vähän. Mutta toisaalta sellaiseksi saadaan kulttuurissamme lähes ikoniksi noussut hahmo. "X -filesin" Fox Mulder. Pinnallisesti katsoen hän näyttää klassiselta yksinäiseltä sudelta, jolla on henkilökohtainen sisaren katoamiseen liittyvä kostoretki tai toivioretki. Kuitenkin Mulder on läpeensä ironisoitu. Ja Mulder myös ironisoi itsensä.
Fox Mulderin heikkoudetkin ovat jotain enemmän kuin heikkouksia ; Sarjan sisäpiirinvitsinä toimivat viittaukset Mulderin yksinäiseen elämään jossa ei ole naista tai seksiä, vaan pelkästään pornografiaa. Mulder onkin "ns. tunnettu runkkari". Sarja menee tässä jopa niin pitkälle, että jaksossa jossa miehellä on yliluonnollinen kyky ennustaa ihmisen kuolinsyy, Mulder ei saa kohtalokseen mitän sankarillista. Hän ei jää avaruusolentojen lasertuleen pelastaessaan Scullyn joka onnistuu tämän uhrauksen avulla välittämään todisteet hallituksen salaliitosta (että sen sisällön). Mulderin kohtaloksi kerrotaan "autoeroottinen tukehtuminen". Mulderin kohtaloksi tulee siis perverssiin masturbointiin liittyvä onnettomuus.
Pinnallisesti tämä klassinen heikkous olisi tulkittavissa naisvihaksi tai yksinäisen suden elämän ääriseuraukseksi. Nämä heikkoudet kuitenkin riistävät Mulderilta normaalin ja hyvän. Hänen elämästään on riistetty perhe (hyvin monessakin mielessä) ja seksuaalisuus. Nämä eivät kuitenkaan lannista Mulderia vaan ne päin vastoin tarjoavat hänen elämäänsä aikaa. Jonka hän käyttää seikkailunhaluiseen heittäytymiseen jossa kaivetaan vaarallista tietoa hallituksen salaliitoista. ; Nietzscheläisin käsittein Mulder sublimoi heikkoutensa. Puutteet eivät katkeroita häntä, vaan hänestä tulee vitsaileva huumorimies, jonka elämä rakentuu hänen pakkomielteisen tiedonhalunsa toteuttamiseen.
Kun katsoo X -filesiä, kysenne on asenteesta. Onko Fox Mulderin työ vaarallista, riskaabelia? Kyllä. Onko Mulder varma lähtökohdistaan ja ajatuksestaan avaruusolioista? Ei ole. Onko työ täynnä epäonnistumisia ja turhautumisia? Kyllä on. Saako Mulder tukea, saavutuksia ja kunniaa? Eipä oikeastaan saa. Antaako Mulder kolhujensa lannistaa itsensä? Ei anna. Voisiko Mulder elää millään muulla tavalla, voisiko hän vaihtaa elämäntapaansa tai muuttaa olosuhteita joista toimii? Ei voisi. Löytääkö hän koskaan sisarensa? Ei löydä.
Voidakseen kävellä on lopetettava konttaaminen.
On tavallista että elokuvia ja televisiosarjoja arvostelevat käsittelevät aihetta vahvasti "hyvän ja pahan tällä puolen". Näin ollen sankari on aina suhteessa klassiseen hyveelliseen sankariin - jopa silloin kun hahmo on antisankari. Tämä katsantokanta on toki yksi mahdollinen tapa seurata asioita. Jos elokuvassa on eettinen kannanotto - jota normaalisti on kutsuttu vaikkapa "tarinan opetukseksi", sanomaksi, kannanotoksi, statementiksi... - se on suorastaan välttämätön katsantokanta.
Ja tätä ihmiset näyttävät tarinalta kaipaavan. Itse asiassa vallitseva kaava on se, että kun ihminen menee elokuviin, hän haluaa juonen. Juoni on vain tehosteleikkiä jos siinä ei ole sanomaa. Tarina ilman moraalia on kristitylle arvojen puutetta ja siksi pinnallista. Vastemmistolainenkin voi kaivata tarinalta valloittavaa ja elähdyttävää ja voimaannuttavaa (psykologismista voimaansa saavaa) utooppista ihmiskuvaa. "Tarinalla on oltava opetus tai sillä ei ole merkitystä" on yleisin asenne narraatioon. Tämä asenne kattaa useimmat, ei väliä oletko kansanomainen vai oppinut, se vaikuttaa niin oikeiston kuin vasemmiston puolella. Asioita siis katsotaan selvästi hyvän ja pahan tältä puolen, ja jos elokuva ei suoraan jotain sano, siitä halutaan vähintään rakentaa tulkinta joka sitten on ehdottomasti "hyvän ja pahan tällä puolen".
Kuitenkin jos sankarin monisyisyyttä lisätään on ikään kuin pakko etääntyä klassisesta sankarista. Kyynistynyt sankari voidaan toki nähdä kritiikkisuhteessa todellisuuteen - joka vaatii hieman abstraktimpaa miettimistä kuin pistää hyveellinen sankari sanomaan asia suoraan ja alleviivaten. Trollautunut sankari esittää ratkaisuja yleisiin eettisiin periaatteisiin, joten tämä vaatii syvempää analyysiä kuin pelkkä kyynisen sankarin asenne joka kertoo lähinnä sen että "maailmassa on virhe". Mutta jos tilanne kääntyy itseironiaksi, sankaruus muuttuu omituiseksi ja suorastaan skitsofreeniseksi. Jos surreaalia antisankaria katsotaan pelkästään hyveellisen sankarin peilinä, tilanne metautuu ja tuloksena on pelkkää sotkua. Havainnoksi Fox Mulderista saadaan irti läinnä pinnallinen raapaiseva tulkinta ja luonnehdinta "runkkaava paranoidi." on havaintona tyhjä ja omituinen ja on vaikeaa sanoa kritisoiko se sankaruutta, maailmaa vai mitään. Klassisen "hyvän ja pahan täällä puolen" lopputuloksena on Tyhjä.
Näin ollen kiiltokuvamaisuus on jollain tavalla seuranamme. Ihmiset eivät kestä tarinoissa aitoa kompleksisuutta. Siksi olenkin oikeastaan alkanut suhtautumaan huvittuneisuudella kaikkiin niihin jotka arvostavat heikkoa ja viallista sankarihahmoa vain siksi että heikkous on heistä "syvyyttä" tai "monisärmäisyyttä". Niihin jotka suhtautuvat sankariin ihanteena ja ideaalina olen suopea koska heidän ihanteensa on suora ja teeskentelemätön. Heikkous sankarihahmoissa ei nimittäin usein ole "kompeksisuutta tai syvyyttä" vaan lähinnä jonkinlainen lähde jolla tarinaan saadaan sosiaalipornoa ja kauhistelua. Tämä on ihmisyyden syvyyden kannalta täysin verrattavissa efektileikkeihin. Räjähdykset ovat siistejä, ja sosiaaliporno viihdyttävää, mutta taiteellisen luovuuden tai yleisinhimillisen syvyyden kanssa (kaksi hyvin erilaista maalia syvällisyydelle) niillä on yleensä varsin vähän tekemistä.
Tämänkaltainen ongelma on usein seurauksena jos esimerkiksi sekulaari modernisti keskustelee ihmisen kanssa joka kannattaa ns. objektiivista moraalia. Objektiivisen moraalin kautta käsittelevä käsittelee asioita tyypillisesti vain sen kautta. Sen ulkopuolella ei ole etiikan mahdollisuuttakaan. Näin ollen valtaosa sanomasta jää huomaamatta. Ja keskustelukumppani kohtaa lähinnä kokemuksen jossa herää kysymyksiä siitä että onko keskustelussa mitään järkeä kun vastapuolella ei ole minkäänlaista kykyä tai halua (tai kumpaakaan) nousta keskustelemaan asiasta. Objektiivinen moraali näyttää tässä kulmassa yksinkertaiselta, pinnalliselta. Vaikka objektiivinen moraali viittaa itseensä mielellään syvällisenä, totuudellisena, kaikenkattavana ja älykkäänä, se ei vaikuta näissä keskusteuissa ollenkaan sellaiselta. - Sillä hyvän ja pahan kykenee näkemään sen ulkopuolelta, mutta hyvän ja pahan sisäpuolelta ei ilmeisesti hevin näe ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti