Vihan representaatio

Ylläoleva kuvapari koostuu kahdesta hyvin samanlaisesta osasesta. Ensimmäisen laitoin facebookprofiiliini. Toinen on muutoin samanlainen, mutta kalasymboli on vaihdettu darwin -kalaan. Kysymys on siitä, miten eri symbolit voivat mahdollisesti muuttaa näkemyksiä runsaasti.

Kristitty facebooktuttavani nimittäin loukkaantui tästä kyseisestä kuvasta. Hän näki, että se heijastelee tyhjäpäistä vihaa. Tarkalleen ottaen luokitus oli "taas näitä vihaisia ja tyhjäpäisiä julistuksia." Tämä on sinänsä mielenkiintoinen lausuma, koska kyseinen teksti ajaa pintatasolla uskonnonvapautta, jota vastaan kyseinen kommentoija ei itse ole. Kuitenkin samalla nousee esiin sekularismin tyypillisin ilmiö. Kun se nousee esille, on reaktio aina puhuminen vihasta.

Tietyllä tavalla ymmärrän kuvan aikaansaamat tunteet. Siinä on varsin aggressiivinen ote. Lisäksi kristilliset symbolit ovat tuplasti mukana. Pöydällä on risti. Ja kun kristillinen kala on erikseen juuri se symboli joka on kuumennettu lapsen polttomerkintää varten, on selvää että tämä vihjaa erityisesti ja erityisen voimakkaasti kristillisyyteen. Toki muihinkin uskontoihin suhtaudutaan kriittisesti, mutta vähemmän. Tämä kuvastaa tietyllä tavalla ateistista sekulaaria esitystä.

Tilanteen voi kokea muutenkin. Tätä varten vaihdoinkin jälkimmäiseen kuvaan darwinkalan. Tämä ei ole monen pikselin editointi (tai edes kovin hieno editointi) mutta se muistuttaa siitä, miten se voisi olla peräisin vaikka jonkun kreationistin aineistosta. Siinä voitaisiin vaikka vaatia evoluutio -opetuksen ajamista pois koulussa. Slogan "You Decide" voisi olla taustalla. Itse asiassa se ei olisi edes tavatonta.

Tässä tilanteessa, kun kysymys on "väärästä ideologiasta" ainakin oma reaktioni on voimakkaampi. Silloin kun mainos ajaa omaa asiaa, niin se on helppo nähdä tekstinä jossa on vain symbolinen kuva. Mutta kun se edustaa väärää kuvaa, näyttää kuva aggresisiiviselta ja leimaavalta. Tämä muistuttaa että vihassa on aina kaksi tasoa. On olemassa taso, jossa juliste tuo esiin levittäjänsä omaa näkökantaa. Ja loppuosa on sitä että vastustettava liittää oman ahdistuksensa levittäjän vihaksi.

Vihalla kasvattajien vastustaminen.

Tämä liittyy luonnollisesti hyvin voimakkaasti lasten kasvattamiseen. Facebooksivulleni kommentoinut kristitty sanoikin että kristinusko on hyvin samanlaista kuin moni muukin asia. "Kaikki lapset joutuvat tekemään paljon asioita siksi, että vanhemmat ovat jotain mieltä. Se ei ole itsessään huono asia vaan välttämättömyys, jos ei satu olemaan orpo. Ja jokainen lapsi hankkii itselleen maailmankatsomuksen ilman sen kummempaa yrittämistä. Jos vanhemmat eivät välitä sellaista niin se tulee kavereilta, televisiosta, lastenkirjoista, you name it. Vastuuntuntoiset vanhemmat yrittävät tietenkin tarjota lapselleen sitä minkä katsovat parhaaksi. Muuten he ovat joko tyhmiä tai ilkeitä." Tämä onkin osuvasti koko asian ytimessä. Käytännössä lapset ovat olosuhteiden pakosta jollain tavalla vanhempiensa maailmankuvan armoilla. Tämä on ehdottomasti valistushenkistä. Siinä yksinkertaisesti luotetaan ihmisiin. Vaihtoehtona olisi autoritäärisyys jossa ulkopuolinen taho määräisi. "Miten lapsi ei osallistuisi vanhempien ruokatottumuksiin? Sehän tarkoittaisi sitä, että olisi jokin ulkopuolinen taho joka määräisi lapsille tietyn ruokavalion. Jos ollaan johdonmukaisia, samanlaista ideologista sääntelyä pitäisi kohdistaa harrastuksiin, lapsille luettavaan kirjallisuuteen ja heidän katsomiinsa ohjelmiin ja niin edelleen. Toisin sanoen joku (valtio?) päättäisi yleisen ideologian jota lapsille tarjoittaisiin. Ei kuulosta hyvältä." Tämä ei varmasti kuulostakaan hyvältä, sillä koko ajatus uskonnonvapaudesta ja mielipiteenvapaudesta nojautuu ajatukselle että ihmiset ovat jossain määrin valistuneita eivätkä siksi tarvitse auktoriteettista ohjausta. Näin ollen se, että vanhemmat opettavat lapsilleen omia näkemyksiään solahtaa sujuvasti nimenomaan uskonnonvapauden piiriin.

Olen selkeästi negatiivinen ihminen, mutta vihaan auktoriteettejä. Eli en ole sinänsä luottavainen olento joka uskoisi ihmisten onnistumiseen ja älykkyyteen ja yleiseen valistuneisuuteen. Pidän auktoritääristen instituutoiden kuitenkin olevan juuri se jossa helposti kulminoituvat riskit, eli ne tuovat pahimman puolen ihmisyydestä. Siksi vapauteni on sitä että luotan ihmisiin vähän, mutta enemmän kuin instituutioihin. (Negatiivinen ihmiskuva voi toki rakentua ns. itsereflektiosta. Jos olet minä ja harjoitat tämälaista, seurauksia ei kannata ihmetellä.)

Kulma 1. Syvärakenne vs. Pintarakenne.

Nostin esiin sen, miten tosiasiassa nimenomaan ulkopuolinen oikeaoppisuus määrittää elämäämme hyvinkin paljon. Esimerkiksi että elokuviin määritetään ikärajat. Facebooktuttavani kommentoi tähän liittyen hyvin ; "Ihmisten valistuneisuuteen on pakko luottaa jossakin määrin, sillä jopa lainlaatijat ovat ihmisiä. Eikä kovin moni järjissään oleva tahtoisi kerätä kaikkia lapsia kasvatettavaksi "oikeaoppisiin" laitoksiin. Mutta olen samaa mieltä siinä, että ihmisten valistuneisuuteen ei pidä luottaa liiaksi. Siksi kannatan järjestäytynyttä yhteiskuntaa jossa on pelisääntöjä eli lakeja rajoittamassa ihmisten toimintaa. Kuten nuo ikärajat. Mutta lailla ei voi säädellä mitä tahansa tai parantaa ihmisiä itseään. Jälkimmäinen on pintatasolla valistuksen ja syvätasolla evankeliumin tehtävä, vaikka lopullisia tuloksia saadaankin vasta "rajan takana"."

Moni ihminen näkee ylläolevaan malliin, että yhteiskunta päättäisi tylsistä ja irrelevanteista asioita. Kuitenkin tosiasiassa ikärajat ovat hyvin merkityksellinen asia. Niitä laitetaan päälle nimenomaan siksi että lasta ikään kuin suojellaan koska tiedetään että ihmiset eivät tältä osin ole riittävän luotettavia. Ikärajat kohdistuvat nimenomaan harrastuksiin, siihen mitä he lukevat ja katsovat ja tekevät. Nykyaikana kun viihde näyttelee ajallisesti hyvin suurta osaa elämästä, tämä on itse asiassa merkittävä kontrollin kohde. Itse asissa valtio yleisesti ottaen perustelee kontrollinsa aina jotenkin ; Itse asiassa sekularistina olen sitä mieltä että ihmisellä tulee olla vapaus kunnes ja ellei yhteiskunnalla ole vahvoja perusteita niitä rajoittaa.

Näin ollen, vaikka onkin totta, että esimerkiksi maailmankuva liittyy vahvasti yhteiskunnan syvärakenteeseen, on tilanne itse asiassa juuri kuten Kaczynski (terroristi joka tunnetaan paremmin nimellä "Unabomber") esitti ; Hänen mukaansa yhteiskunnassa on nimenomaan irrelevantteja vapauksia. Yhteiskunta pitää relevantit (syvärakennetta koskevat) normit omassa hallussaan. Siksi jos yksilö haluaa tehdä jotain tärkeää ja vaikkapa väistää veroja, hän ei onnistu, koska se on yhteiskunnan lujinta ja ominta rakennetta. Se, mikä on yksilön mieliväri tai uskonnollinen vakaumus ovat sen sijaan useammin irrelevantteja - ellei kyseessä sitten ole valtiomuoto nimeltä teokratia jolloin uskonnosta on tehty oleellinen osa yhteiskunnan syvärakennetta. (Perusoletukseni on että nyky-yhteiskuntamme ei ole teokratia.)
1: Kaczynski tosin vihasi järjestelmää ja halusi tärkeät asiat yksilöille. Itse olen tästä hyvin erimielinen. Eli pidän huomiota oikeana, mutta toimintatapaa totaalisen vääränä. Nähdäkseni tärkeät asiat kuuluvat nimenomaan valtiolle. Niitä tärkeitä asioita tulee vain olla mahdollisimman vähän.

Tässä kohden on kenties hyvä muistuttaa siitä, että pidän esimerkiksi homeopatiaa nuhanhoidossa harmittomana vaikka se onkin pseudotiedettä. Ongelmia tulee vasta jos sillä yritetään hoitaa vakavia ongelmia ja toimiva lääketiede jää käyttämättä. Tietyissä maailmankuvissa tämänalainen lääkäreihin - "big pahrman" edustajina symbolisesti liitetty - syvä vastenmielisyys voi ajaa tämänlaiseen. Tähän tulee voida puuttua lainsäädännöllä. Ja säätelyyn on tarvetta vain siksi että tämä skenaario on mahdollinen, konkreettinen. En näe irrelevanttien kuvitteellisiin skenaarioihin valmistaiutumista oleellisena. Samoin facebookkeskustelussani olin valmis jopa rajoittamaan kasvissyöntiä lapsilla ehdoilla - jos ravinto on liian yksipuolista ja haittaa lapsen kehitystä. Jos ravintotutkijat onnistuvat säätämään kasvisruokavalion riittävän monipuolisesti - tai lievemmin ja realistisemmin - muuten ei näy ruoasta haittaa lapsen fyysiselle ja henkiselle kasvulle, niin en näe mitään erityistä syytä puuttua asiaan. ~ Lievemmissä asioissa nuhtelu riittää, ja esimeriksi ylipainosta ja anoreksiasta puhutaankin koulussa tällä tavalla. Tämäkin on ideologista puuttumista elämäntapaan, ja se esimerkiksi tuomitsee "mäkkärivanhempien" asenteen ruokaan. Uskonnon kohdalla on oltava kyse samasta.
1: Tässä olisi luultavasti hyvä asettaa suojelukin kontekstiin. Se, mitä tehdään itselle on nähtävä vähemmän pahana kuin se mikä tehdän toisille. Näin jokainen saisi itse määritellä oman arvonsa ja tekemänsä asian suhteessa tähän. Tupakoija joka lyhentää elämäänsä tietää että tupakka on epäterveellistä ja priorisoi elämänsä suhteessa siihen mitä tupakasta sitten ikinä saakin. - En tiedä mitä se on, sillä toisin kuin sadomasokismissa, tupakoinnissa en näe hirveän hyviä piirteitä. Siksi en polta, minulla on tämänlaiset prioriteetit. Tupakoijilla on toiset. - Tätä on vaikeaa nähdä totaalikiellon paikaksi. Tosin lainsäädäntö näyttää että tätä voi olla hyvä moittia laittamalla ikärajoja ja tekemällä tupakanostosta omituista siihen malliin mitä se nyt on. Tupakassa passivinen tupakointi on kuitenkin valtiommekin mukaan olennaisin piirre, joka näkyy erilaisin rajoittein. Eli päälinjatasolla valtio ajaa samaa linjaa kuin minä vaikka yksityistasolla onkin kalibroitu eri tavalla. - Mutta minä olenkin itsetuhoisuuden suuri puolestapuhuja olipa kyse eutanasiasta tai muusta itsemurhasta, tämä selittänee osan lievemmästä suhtautumisesta tupakkaan ja sadomasokismiin.

Koska ateistit etenkin suomessa näyttävät puuttuvan suvivirren laulamisen tapaisiin pikkuasioihin, on selvää että he hakevat tässä valtiollista säädöstä joka käsittelisi pintarakennetta. Tämä on siksi erikoinen pyyntö ja ensivilkaisulla ateistit näyttävät tunkevan irrelevantille alueelle, eli he ovat rajoittamassa nimenomaan oikeutettuja, oikeita, vapauksia. (Eivätkä sellaisia näennäisoikeuksia kuin oikeutta murhata joka on syvärakenteessa kielletty.) Tosin koska suvivirsi on itsessään pieni laulu, on selvää että sen oleminen esillä joustamattomana toistorituaalina ja perinteenä vihjaa että siinäkin on pintarakennekomento tehty. Olenkin argumentoinut tähän liittyen että suvivirsi on vain symboli yleisemmästä asiasta, ja että oikea kompromissi perustuisi siihen että "kaikki loaulaa" ja "kukaan ei laula" -vaihtoehdoille saadaan jokin kolmas tapa. Koska kysymys on symbolista, pintarakenne pitää ikään kuin viittaussuhdetta syvärakenteeseen. Suvivirsi on siksi merkityksellinen sekä uskovaisille että ateisteille. Tämä muistuttaa siitä että ei oikeasti ole olemassa mitään maailmankatsomusvapaata tapaa. Siksi jos uskovainen millään tavalla perustelee miksi suvivirsi on pakko laulaa.

Kulma 2 Symbolit ja Yksityiskohdat.

Uskovaiset puhuvat asiasta usein vanhemman kautta. Että lapsi on pakotettu elämään vanhempien normien mukaan. Ja että vaihtoehtona on yhteiskunta. Ateistien kannalta tämä ei liene oleellista, koska he katsovat asiaa aina lapsen kautta ; Tässä on tavallaan niin että vanhemman uskonnonvapaus on jollain tavalla lapselta pois.

On mielenkiintoista huomata, että ateistit tuntuvat käyttävän sitä, että he viittaavat yksittäisiin ulkoisiin rituaaleihin. Nämä sitten symbolisoivat uskovaisten yleistä asennetta. Tällä onkin se taipumus, että kun uskovainen keskustelee ateistin kanssa vaikkapa kasteesta, uskovainen puolustaa kastetta ja sitä miten se on pieni asia (ja jos uskoo muuta niin on taikauskoinen koska uskoo että vedellä on taikavoimaa), kun taas ateisti nostaa esille sen, miten kaste on yksi rituaali joka symbolisoi yleistä asennetta. Tämänlainen "yleisasenne" on tietysti helposti esoteerinen, jokin joka jää piiloon. On vaikeaa puolustautua kun syytetään tälläisestä yleisasenteesta jossa kaikki esilläolevat ovat vain yksityiskohtia.

Tässä kohden olen jakanut ateistit kahteen laariin. On niitä joille yksittäiset osallistuttavat rituaalit ovat yleinen esimerkki yleisilmiöstä nimeltä osallistuttavat rituaalit. Tällöin "symbolisten uskonnollisten rituaalien" ulkopuolella ei ole mitään. Näitä ateisteja arvostan. Sitten on niitä joille kristinusko itsessään on myrkkyä, jolloin puolustautumista ei voi tehdä ollenkaan koska koko ideologia on tuomittu. Näitä ateisteja en arvosta. En pidä heidän näkemyksiään edes keskustelemisen arvoisina. He ovat olemassa vain jotta minulla olisi jotain trollattavaa. ; Se, että jokin ilmiö tuomitaan suoraan "vihaksi" tai "vastustettavaksi" on itsessään väärin. Tämä johtaakin siihen että koko uskonnonvapauskeskustelussa on erityisen omituinen jännite.

Minun pintarakenne on parempi kuin sinun pintarakenne - sitäpaitsi on vain yksi pintarakenne.

Kristillinen facebooktuttuni perusteli hyvin kauniisti sitä että kristinusko on pintarakennetta ja siksi se kuuluu vapauden piikkiin. "Yritys lisätä uskonnonvapautta puuttumalla toisten uskonnonvapauteen omasta uskonnollisesta katsomuksestaan käsin on kyllä aika outo. Ei ole olemassa mitään katsomusneutraalia tapaa elää. Ei ole olemassa katsomusneutraaleja lapsia. Eikä kirkkoon kuuluminen itsessään tee pahaa lapselle, ainakaan ateistisesta näkökulmasta sen ei pitäisi tehdä. (Jos siis "ateisti" ei tarkoita kristinuskon vastustajaa.) Kun asioilla ei ole mitään absoluuttisia mittoja, ei pitäisi olla väliä sillä mihin kukakin uskoo jos uskoo; havaittavat faktat ratkaisevat. Uskonnolliset ihmiset ovat vissiin aika monen tutkimuksen mukaan keskimäärin terveempiä kuin ei-uskonnolliset - uskonnosta voi siis olla konkreettista hyötyä." Tässä aiemmassa lainauksessa uskonnollista toimintaa siis esitetään ikään kuin katsomusneutraalina tapana, tai ainakin jonain joka on niin erinomaista että vaikka jonkun vakaumus sanoo vastaan, niin tähän on osallistuttava.
1: En tiedä oliko viimeinen lause peräti kehotus kristillisen opetuksen lisäämiseen. En usko että näin on vaikka se on mahdollista ; Jos näin olisi, niin muutoin esille noussut ruokaan liittyvä voisi muuttua ikäväksi kun valtion pitäisi "pakottaa lapset lain voimalla omenakuurille". Kahvi, tupakka, suklaa ja sokeri eivät ole kieltolistalla vaikka niistä on haittaa eikä vitamiinivalmisteita säädetä laille vaikka niistä on hyötyä. Näin ollen hyväntahtoisuuden periaatteen kautta tulkiten uskon että kommentin tarkoitus ei ollut ajaa uskonnollisuuden lisäämiseen. ; Tosin ajatus siitä että ateismi olisi kuin tupakanpoltto on periaatteessa mielenkiitoinen. Uskonnon ja ateismin vaarallisuus kun nousee esiin toistuvasti, mutta niiden suuruusluokat unohtuvat helposti.

Tämä liittyy olennaisesti siihen, miten isäni suhtautui uskontoon aiemmin "Mutta en kyllä ymmärrä miksi minua voi aivan vapaasti yrittää käännyttää uskovaiseksi mutta minä en saisi vapaasti käännyttää ateistiksi. Uskon- ja mielipiteenvapaus. Kun tuon mielipiteeni julki niin se loukkaa uskovia mutta kun uskova tuo mielipiteensä julki hän vain kertoo omasta uskostaan ja tarkoittaa parastani. Kokemukseni mukaan (60-v) menee aina näin." Tämä on nimittäin uskonnottomana elämisen ytimessä ; Sinulla on kinaa siitä että menetkö oman vakaumuksesi vastaisesti kirkkoon koulussa? Menet. Ai, et halua laulaa uskonnollista virttä koska pidät sitä uskontona? Ei se mitään, sinähän laulat koska me kumoamme vakaumuksesi vääränä ja kerromme että sen laulamatta jättäminen olisi uskonnonvapauden rikkomista. Ai, et halua hautajaisiisi virrenveisuuta tai uskontoa ? No, ei yksi omaisen toivoma virsi varmaan ole liikaa? (Viimeisimmästä on omakohtaista kokemusta.) ; Ongelman ydin onkin oikeastaan siinä että uskonnottomien vanhemmillakaan ei ole samanlaisia oikeuksia. Esimerkiksi "Mitä uusateistit tarkoittavat?" -kirjassa on luku "Uskonnottoman vanhemman arki" jossa Pohjanmaan raamattuvyöhykkeellä yritetään saada lain määräämää ET:n opetusta. (s. 146) "Koulutoimenjohtaja ei vastannut kysymykseen siitä, miksi elämänkatsomustiedon opetus on laiminlyöty jo yli 20 vuoden ajan, vaikka tarvittava oppilasmäärä on täyttynyt. Yläasteen rehtori edes yritti; hänen mukaansa uskonnottomien perheiden vanhemmat ovat halunneet sijoittaa lapsensa evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen. Epäilemättä, koska ET -opetuksen vaihtoehtoa ei ole edes tarjottu."

Olen itse asiassa juuri sillä linjalla että pintarakenteen ja syvärakenteen erottelun hyväksymisestä seuraa paljon kaikkea omituista. Esimerkiksi juuri se, että arvovapaata tilaa ei ole. Ja että pintarakenne-ilmiötkin helposti ovat liitoksissa syvärakenteen toimintaan. Ja että tästä syntyy väistämättä konflikteja jos kysymys on monikulttuurisuudesta joka kannattaa uskonnonvapautta (monokulttuurissa uskonnonvapaus on oksymoroni, siellä on vain teokratia) Ongelma onkin oikeastaan siinä että jos ideologianeutraaliutta ei ole, uskonnonvapaus muuttuu helposti irrelevantiksi argumentiksi. Keskustelu siirtyy käytännössä siihen että kenen uskonto saa tilaa. Muun kieltäminen tarkoittaisi sitä että olisi uskontoneutraali tila. Uskonnonvapaus ei siis toteudu kovin helposti, koska uskontoneutraalisu itsessään on vaikeaa.

Tämän vuoksi on pakko ottaa esille se, että käytännössä miltei kaikki ateistien ja uskonnonvapautta vaativien argumentit kohdistuvat siihen että ateisti joutuu tekemään vakaumustaan vastaan, ei että uskonto tulisi totaalisesti sensuroida taloista ja puutarhasta. (Ja tämän ylimeneminen on minusta asiatonta ja typerää vaatiakaan). Näin ollen kotona rukoilu ei ole yleensä heidän kritiikkinsä alla ja toisaalta koulussa yhteisrukoilu on. Kastetoimitus itsessään on heille vain veden huljuttelua, mutta se, että jäsen liitetään samalla automaattisesti kirkon jäsenkirjoihin ei ole koska eroaminen kirkosta on aktiivinen toimenpide kun taas siihen kuuluminen on passiivinen toimenpide. Näin ollen vastakkain ei ole "uskontosensuristit vie uskonnon kotoa" ja uskonnon esittäminen nykytilassa. Yleisellä uskonnollisuudella ja uskonnonvapaudella ei voida puolustaa tätä pakottamiselementtiä, joka kritiikissä on aina läsnä.  - Ja jos uskontokritiikkiä ei osaa kontekstoida tähän, niin sitten on jo vikaa tulkitsijassa ; Ilmiö on sen verran vahvasti esilletuotu uskontokritiikissä, että vaihtoehtona on vain se, että uskontokritiikkiin ei ole tutustuttu. Jolloin siihen puuttuminen ja tulkitseminen vihaksi on väärin. Koska kritiikin peruslähtökohta on kritiikin kohteen tunteminen.

Itse menisin niin pitkälle, että väittäisin että uskontoneutraaliutta on. Meillä on töissä jopa poliittista neutraaliutta. Se tarkoittaa poissaoloa. Töissä ei kielletä uskonnollisuutta tai poliittisen mielipiteen omaamista, mutta tätä aihetta ei pidetä hyvänä esilletuotavana asiana koska se aikaansaa helposti konflikteja. - Se, mikä rikkoo, repii ja muuta vastaavaa on syytä jättää firman sisällä pikkujouluihin. Neutraalius tarkoittaa sitä että tila on tyhjä. Jos siinä on symboli, se ei ole uskonnollisesti neutraalia. Jos siinä tietoisesti revitään ja tuhotaan symboli, se on vastakkaisesti epäneutraalia. (Tosin ikonoklasmi on helposti voimakkaampaa. Lippu seinällä on kansallistunnon ja arvon esilletuomista mutta lipoun polttaminen on vielä tätä vahvempi symboli.). Väitän että vaikka kukaan yksilö ei ole uskontoneutraali, ja värittää asioita uskonnollisesti, mutta tila voi olla uskontoneutraali.

Tässä kohden onkin olennaista huomata, että uskonnonvapaus on kristityillä muuttunut käytännössä yksisuuntaiseksi tieksi. Uskontokritiikki on uskonnonvapautta vastaan taistelemista. Ateismin käännytystyö on vastaavaa, ateistejen bussikampanja koki Suomessakin kovaa kritiikkiä, jota uskovaiset käännyttäjät Helsingin asematunnelissa eivät saa. Uskovaiset ovatkin rakentaneet sekulaarista kielestä omituisen suojan - tosin myös ateistit ovat rikkoneet sekulaariuspyrintöjään vaatimalla sitä että uskovaiset poliitikot kertovat näkemyksistään nimenomaan uskonnollisen vakaumuksensa kautta.. Tässä mielessä uskonnonvapauden tilanne onkin se, että uskonnottoman uskonnonvapaus kiistetään. ~ Koska uskontoneutraalia elämää ei voi olla, on päätetty että se elämä voi sitten olla uskonnottomillekin kristillinen. On omituista että uskonnottomien estetään sanomasta omia näkemyksiään. Uskontokritiikkikin on katsomuksellinen näkemys eikä sitä siksi saisi rajoittaa sitäkään.

Tämä näkyy kenties selviten esimerkistä. Kun keskustelin Suvivirren laulamisesta, hän ehdotti että laulu esitetään. Että jokainen joka haluaa laulaa, saa laulaa. Ja jos ei laulata, voi olla hiljaa. Tässä asenteessa oli erikoinen "kaikilla on lupa puhua tai olla puhumatta mutta kaikilla on velvollisuus kuunnella" -henki. Eli unohdettiin se, että läsnäolo ja osallistuminen oli pakollista.

Haitan kontekstoimiseksi ; Omakohtaisesti raskain kokemus, joka ei ole oleellinen vaikka onkin merkityksellinen.

Kontekstoinnissa on hyvä ottaa vielä yksi kohta. Itse koin hyvin kovana sen, että kun äitini kuuli uskonnottomuudestani ensimmäistä kertaa, hän itki. Hän koki olevansa epäonnistunut vanhempana. (Itseäni huvittaa, että tämä yksi ja tietty asia oli nimenomaan se piirre ja asia joka herätti eikä kaikki muu minussa ja hänen toiminnassaan olevat erittäin kyseenalaiset asiat.) On vaikeaa tietysti ymmärtää että miten uskonnonvapaus voi liittyä tämänlaiseen tilanteeseen. Että jos asenne on tuo, niin ei voi olla kyse uskonnonvapaudesta.

Kuitenkin teknisesti ottaen tunnerikoksia ei ole. Se, että jokin asia murehduttaa ja tuottaa pettymyksen on vain oman vakaumuksen esilletuomista. Niin kauan kuin tämä suru ei johda siihen että minut pakkoliitetään kirkkoon, kysymys on uskonnonvapauden mukaisesta toiminnasta. Siksi on hyvä erottaa henkilökohtais-tunnepohjainen asenne poliittises-kontrolloivasta asenteesta.

Tämä ei toki muuta sitä että kokemus oli minulle riipivä - eikä tämänlaista ensivaikutelmaa ja ensitilannetta voi palata aikakoneella korjaamaankaan, vaikka sillä onkin erityisen vahva merkitys koska se vahviten kuvaa tilanteeseen liittyviä tunteita ja asenteita. Toisaalta se kertoi siitä että maailmankatsomusvapaata ihmistä ei ole, ja että oma irtautumiseni uskonnosta oli sekin ikonoklastinen ja provokatiivinen ja joitain ihmisiä loukkaava aktio. Sekin oli kuitenkin uskonnonvapauden ytimessä. Se, että joku loukkaantuu tai jotakuta vituttaa ei ole vielä riittävä. Kysymys on oltava aina siitä että liittyykö siihen kontrollia. Se on pienimuotoisimmillaan sitä, että istuuko joku kirkonpenkissä vai ei. Laulaako pienen laulun vai ei. Onko pakko olla hiljaa vai ei.

Yhteenvetona ; Vapaus vai Velvollisuus - saat valita kerran, ottaa vain toisen ja velvolinen pitäytymään siinä.

Näin ollen kysymys ei siis oikeastaan ole siitä että kannattaisin uskonnon tai uskonnottomuuden vastustamista itsenään. Kysymys on aina joko ilmiöluokasta (osallistuttaminen) ja siihen liittyvistä säädöksistä. Tämän vuoksi esimerkiksi yleinen uskonnon hyödyllisyys tai haitallisuus ei saisi nousta yleisteemaksi. Jos uskonnosta on haittoja, niihin on voitava tarpeen vaatiessa puuttu koska se, että uskonto on yleisesti hyvä ei estä sitä olemasta toisaalla paha. Katolinen kirkko esimerkiksi on monin paikoin mainio ja esimerkiksi rippi voidaan nähdä joillekin arvokkaana mielenterveystyönä. Kuitenkin pedofiilien piilotteluun ja siihen että he rajoittavat kondomien ja perhesuunnittelun levittämistä HIV -maissa ovat jotain jotka pitää voida nostaa esiin.

Oikeastaan uskontokritiikki ja uskonnottomuuskritiikki pitää nostaa yleisteemasta yksityiskohtiin. Ei siis poisteta tai pidetä koko settiä, vaan nimenomaan katsotaan yksittäisiä asioita. (Jos uskonnosta on haittaa jossain, niin korjaaminen vituttanee ärjyjä dogmaattisia ateisteja koska moitteen lähde katoaa ja tämän jälkeen uskonnon haitat vähenevät ja kokonaishyödyllisyys kasvaa entisestään.)

Tätä kontekstoidessa on muistettava että sekä hyökkäyspuoli että puolustuspuoli ei voi vedota mihinkään yleiseen hyvyyteen. Kristityt eivät voi puolustautua yleishyvällä koska kritiikin alla on tietty ilmiö jonka valtasuhteelle heidän on saatava peruste (syvätason oikeutus) tai murrettava se (koska kyse on pintatasosta on annettava valinnan mahdollisuus).
1: Jos asia päätetään syvätason asiaksi, on kyseessä valtionkontrolli. Ikärajojen tapaan on katsottu että suositellaan tiettyä toimntaa toisen yli. Ihmisiä suojellaan omalta valistumattomuudella. Tämä suoja voi tunkea sisälle koteihin ja kontrolloida elämää kokonaisvaltaisesti. (Kannabiksesta saa sakkoja vaikka aikuinen kotonaan polttaa.) Tähän täytyy olla aina jonkinlaiset vahvat syyt.  Jos näin tehdään uskontoon liittyvälle piirteelle (yksityiskohta, ei uskonto itsessään), ei kuitenkaan voida teknisesti puhua uskonnonvapaudesta tässä kohden. Tällöin rajoitus on perusteltu, mutta uskonnonvapautta vastaan. Jokin muu arvo priorisoidaan silloin vakaumuskysymyksen yli. Tämä ei ole arvoneutraalia, mutta se voi olla joskus tarpeellista. Ja se voi olla tarpeellista tunkea jopa kotiin asti - moni kristitty puolusti vitsanantoa Raamatun neuvomana oikeutena, kuitenkin päätettin että lapsia tulee suojella tämänkaltaisilta uskonnollisilta vakaumuksilta. (Itse toki pidän spänkkäämisestä, mutta lapsena minäkin olin erimielinen.)
2: Jos päästetään asia pintatason asiaksi, on kyseessä uskonnonvapauden parissa oleva asia. Silloin asiaan ei voida ohjata tai pakottaa. Yksilöiden kodissa mitään estettä näille ei voida tehdä. Mutta yleisissä tiloisa, kuten koulussa tai työpaikoilla, niiden kohdalla on oltava erityisen hienotunteinen jos se herättää konfliktia. Koska asia on periaatteessa mielipidekysymys ja tätä kautta sen merkitys on oikeutettavissa subjektiivisin vapauksin (oikeudet ovat yksilönvapauksia ei ideologian vapauksia), ei voida esimerkiksi millään pakottaa ateistia laulamaan sitä irrelevanttia pikku laulua. Pintatason esitykset liittyvät aina myös kritiikkiin. Eli jos päätät toteuttaa uskonnonvapauttasi julkisessa paikassa, on selvää että vaikka sinua loukkaisi, voi toinen oman vakaumuksen pohjalta olla totaalisen erimielinen ja sanoa sen julkisesti päin naamaasi. Jos et kestä tätä, kannattaa harkita sitä lähdetkö käyttämään oikeuttasi. Koska kieltämällä toisen kritiikin, tartut juuri siihen oikeuteen jolla avaat oman suusi. Tämä koskee tietysti sekä uskovaisia että ateisteja joista molemmat näyttävät pitävän siitä että toinen ei saisi yhtä paljon julkisuutta mutta että oma joukkue saisi enemmän ja positiivisemmassa valossa. (Mikä on yleisinhimillistä, ymmärrettäävä, odotettavissa ... ja totaalisen perseestä.)

Tämän kaksikon ulkopuolella ei ole olemassa mitään aitoa uskonnonvapautta tai uskonnollista oikeutta ohjastaa ihmisiä. Jos se on syvätason asia, älkää puhuko uskonnonvapaudesta vaan  uskonvelvollisuudesta joka on perusteltu jollain erityisen vahvalla syyllä. Jos se on pintatason asia, niin älkää siinä tapauksessa osallistuttako muita toimintaanne.

Kasvatuksellsiesti lapsien kohdalla syvätason asiat, lähinnä lain määräämät velvollisuudet ja rajoitukset, on aivan oikeasti syytä opettaa. Ja uskonnolliseen ja maailmankuvalliseen toimintaan on hyvä ottaa mukaan jotta toinen ei kokisi että hänet rajataan perheen yhteistoiminnan ulkopuolelle. Tähän kun liittyy syvä hylkäämisen tunne. (Ateistit eivätkä uskovatkaan jostain syystä eivät usein osta esiin tätä piirrettä vaikka se on mielestäni olennaisesti tärkein.) Näiden opettamista ainoana totuutena on syytä harjoittaa kuitenkin vain harkinnalla.
1: Tämän viimeksi mainitun itse asiassa luulen auttavan oman maailmankuvan kauneudentajussa. Pakottaminen herättää helposti vastarintaa, etenkin teini-ikäisissä. Jos taas ollaan sallivampia, käy helposti kuten erään uskonnottoman sekulaarin perheen luona. Heidän lapsensa halusi katoliseen iltapäiväkerhoon. He ihmettelivät mutta päästivät. Lapsi meni ja tuli pois. Kävi toisenkin kerran. Kolmannella kerralla lapsi jätti menemättä ja sanoi että siellä oli tylsää ja että he tekivät höpöjä asioita. Jos lasta olisi kielletty, olisi kerho jäänyt salaperäiseksi ja mysteeriseksi.

---

Kirjoittaja pahoittelee että tekstiä on kirjoitettu uskovainen-ateisti -tematiikalla vaikka hän itse on itse asiassa rajoitetusti uskonnollisuusomielinen mutta uskonnoton valistushenkinen misogyynisyyteen taipuvainen kyyninen optimisti ja sekulaari fundamentalistiagnostikko sekä ammattitrolli jolla on suisidaalisia asenteita. Mutta tämän käsitteen esilletuominen olisi liian työlästä (vaatisi jopa vielä lisää tekstiä vaikka jo nyt tämä on laittoman pitkä), joten käytin populistisempaa ja karkeampaa lähestymistapaa. Se, että tähän sotkee henkilökohtaisia yksityiskohtia vielä sotkee asiaa erikseen. Mutta mitäpä sitä ei tekisi sosiaalipornoisuuden maksimoimiseksi!