Kävin pienen sisareni lakitusjuhlissa Järvenpään lukiolla. Siellä olleessa, opiskelijan pitämässä, juhlapuheessa oli hyvin eksistentialistinen sävy (sanaa ei tosin mainittu kertaakaan). Siinä lukiossa olevien "uraohjusmaisuus" törmäytettiin opiskelujen realiteetin kanssa ; Että vaikka lukioon mennään usein jotta saataisiin aikaa miettiä mitä aikuisena haluaa tehdä, voi lukion oppimisen tulos olla se, että tajuaa että sitä ei tarvitsekaan tietää. Ja että luokaton lukio antaa vapautta, jonka sisällä opiskelijat saavat etsiä itseään.
Tämä korostaa sitä, että ihmisen identiteetti oli perinteisen, luokallisen, lukion kohdalla sidotumpaa. Oli yhdet luokat, samat tyypit joiden kanssa mentiin. Luokattomassa lukiossa tämänlaista pysyvyyttä ei helposti ole. Ihminen on enemmänkin individualisti joka kohtaa ihmisiä kiinnostuksiensa kautta kuin ulkopuolisen luokkamäärittelyn kautta.
Perinteisestikin ihmiset on usein nähty siten, että heillä on jokin lahjakkuusalue. Ja että tämän löytäminen on tärkeää. Se on ikään kuin Jumalan ihmiseen antaman lahjan toteutumista elämässä. Näin vapaus jossa indiivi etsii omia lahjojaan on hyvinkin perinteiseen maailmaan ja kristillisyyteen solahtava.
Eksistentialismi taas voi tuntua ahdistavalta, koska se liittyy mielikuvissa kovasti Sartreen ja tätä kautta syntyy vahva mielikuvaliitos ateismiin. (Tai sitten ei, yllättävän usealle sana tuntuu olevan sisällöltään hieman vieras.) Tässä on tietysti kaksi tärkeää huomiota:
1: Eksistentialismi ei itse asiassa ole suoraan ateismia. Suomalainen Torsti Lehtinen - jonka aforismi esittää että ateistin omatunto on aavesärkyä joka on tullut Jumalan amputaatiosta - on eksistentialisti. Samoin kuin Kierkegaard.
2: Luokattoman lukion opiskelijan individualistinen vapaus on hyvinkin juuri eksistentialismin ihanteiden mukainen. Sellaisessa muodossa missä Sartre sen mainitsi.
Eksistentialismissa ei itse asiassa ole kysymys kannanotosta Jumalan olemassaoloon, vaan vapaudesta -eräässä mielessä jo se että eksistentialistin olisi pakko valita ateismi tai Jumalan olemassaolo olisi vapauden kahlintaa. Joten voidaan sanoa että eksistentialismissa uskonvakaumus on irrelevantti asia, ytimessä on oman vakaumuksen mukailu, ei se että seuraa jotain tiettyä asiaa kasvatuksen tai perinteen tai muodin komentamana.
Kuitenkin on myönnettävä, että luokaton lukio on siinä mielessä hankala, että luokallisessa järjestelmässä "kivirekiin" suhtaudutaan eri tavalla. Järjestelmä joka komentaa, ohjailee asioita. Osa laiskistuu ja passivoituu vapaudestaan. Tässä mielessä luokattomaan lukioon heitetty voi todellakin kokea eksistentiaalista ahdistusta ; Hän on heitetty vapauteen, eikä ole mitään joka hänet kahlitsisi toimimaan tietyllä tavalla, jolloin tuloksena voi olla se että ei tehdä mitään.
Voidaankin sanoa että nämä ovat esimoderneja opiskelijoita, jotka opiskelevat opettajan auktoriteetilla, piiskalla ja niiden lievennetyillä korvikkeilla. Sitten on niitä jotka osaavat olla aktiviisia, oma aloitteisia, innovatiivisia ja asioista kiinnostuneita, uteliaita... Heille luokallinen lukio edustaa kahletta. Moni tietysti samanaikaisesti näkee nimen omaan perinteisen luokallisen lukion kuitenkin pysyvänä, ryhmätukea antavana ja muutenkin opiskelijan puolta pitävänä. Osa pitää ohjailtuna olemisesta, toiset ohjaavat itseään. Molemmilla tavoilla on tavoite ja sen toteutuminen - sekä oppimista.
Kuitenkin moni selviää luokattomasta lukiosta siten että siitä on hyötyä ja iloa. Harva selittäisi vakavasti että luokaton lukio olisi arvonpoistoa joka tekee ahdistuneita opiskelijoita jotka eivät tiedä mitään. Mutta jos Sartren eksistentialismin termit heittää peliin, jostain syystä käy niin että pelkkä ahdistus muuttuu vaihtoehdoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti