Martti Mäkisalon ja Tony Dunderfeltin "Apokalypsis" oli kirjoitettu 2000 -luvun vaihtuminen mielessä ; Ilmassa oli maailmanlopun meininkiä. Hieman vastaavaa oli myös viime aikoina, kun ylöstempaus ennustettiin. Näin kirja on tietyllä tavalla ajankohtainen nytkin.
Kirja on teologin ja psykologin yhteispanos. Siinä näyttää korostuvan se, että uskonnon rooli maailmanlopun kuvauksissa on olla arkijärjen intuitioita hellivä, ei rationaalinen. Uskonnon järkevyys liittyy toimissa enemmän sosiaalisen suosion kautta toimimiseen.
Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten maailmanlopun tarinoita eivät keksi onnelliset ihmiset, vaan ne johtuvat yhteiskunnan, ryhmän tai yksilön ahdistuksesta. Pian tuleva palkinto ja pahojen rankaiseminen innostavat nimen omaan vaikeina aikoina. Näin selittyy suuri osa maailmanlopun tarinoiden arkkityyppisyydestä ; Tarinat ovat kulttuurista toiseen samankaltaisia.
Samalla paljastuu erikoinen piirre ; Epäonnistuneet maailmanlopun ennustukset lisäävät myös julistusintoa. Kun ihmiset pettyvät maailmanlopun odotuksissaan, he aktivoituvat. Lähetystyö ja julistus on vastaus kognitiiviseen dissonanssiin joka tulee siitä että maailmankuvan ennustukset eivät toteudu. Rationaalisen uskon hylkäämisen sijasta siirrytään toiseen vaiheeseen, jossa epävarmuus uskon ytimen luotettavuudesta purkautuu siihen että jos saadaan muita mukaan uskomaan, niin oma uskonto muuttuu järkevämmäksi ja omakin usko vahvistuu.
Tämä selittää sitä tosiasiaa, että ennustettu maailmanloppu ei usein johdakaan apostasiaan, vaan pikemminkin uskon ilmenemisen vahvistumiseen. ; Jehovan Todistajien maailmanloppujen epäonnistumisten putki ei ole haitannut juurikaan järjestön oville kolkuttelua. (Meilläkin käyvät.)
Jos uskon dogmat epäonnistuvat, vain harva on rationaalinen ja hylkää väärän näkemyksen. Ihminen pitää omasta näkemyksestään typerästi kiinni, lähes väkisin. Ihmiselle on helpompaa keksiä jotain outojakin selityksiä joilla epäonnistuneen maailmanlopun kaltaisista ongelmasta "päästään eteenpäin". Näin päädytään helposti "rationalisoituun" näkemykseen, jossa ei tajuta että koko ylöstempauksen idea on keksitty tarina jonka todistamiseksi ei ole tehty mitään, ja huomataan vain että on irrationaalista väittää jotain tiettyä päivää maailmanlopun päiväksi. "...really sophisticated theologians still believe in all that crap, they just don't like to talk about it, and consider it rude if you do..." Näin päädytään siihen että vaikka "pikaista loppua" olisi odotettu - sanotaan nyt vaikka pari tuhatta vuotta - tapahtuvaksi jos ei nyt niin huomenna tai pian, niin maailmanlopun (kuten Tuomiopäivää tai ylöstempausta) pidetään tarinana yllättävän laajasti järkevänä, uskottavana ja vakavasti otettavana jos sen päivämäärä vain pidetään mysteerinä eikä siitä oikein puhuta ääneen ettei uskonnoista leviä sillai naurettavaa mielikuvaa.
Maailmanlopun julistajat eivät siis olekaan kovassa uskossa, vaan heikossa. Eivätkä he kaupittele mitään onnellisuutta tuottavaa maailmankuvaa, vaan he lähinnä houkuttelevat mukaansa onnettomia. Mutta mikä tahansa menee, kun muistaa että uskonnon rationaalisuus on sitä että ihmien saa intuitiivisen kokemuksen siitä että hänellä on maailmanselitys ja että hänellä on jengi joka ajattelee samalla tavalla. Ei siitä että tämä ns. toimisi tosiasioiden kanssa asioita oikeasti ennustavasti ja muutenkin perustellusti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti