Katselin sivusilmällä hupsua lastenelokuvaa nimeltä "Salamaseepra". Juonena oli että pieni seepra saa epäilyjä kyvystään voittaa isot hevoset laukkakisoissa. Siksipä seepra harjoittelee juoksemista. Elokuvan lopussa seepra ei lannistu ja voittaa. (End of spoiler.) Tämä ylläoleva kaava on tietysti tuttua "ryysyistä rikkauksiin" -teemaa, joka on tullut tutuksi jo klassisissa saduissa. Sellaisissa kuin "Tuhkimo" ja "Ruma ankanpoikanen".
Moni näkee että tämänlaiset lastenelokuvat/lastensadutovat kannustavia. Että niiden insporoimina lapset oppivat optimistisiksi ja yritteliäiksi. Kuitenkin tämä on utopia, joka ei toteudu tosielämässä. Tosiasiassa yritteliäisyys ei takaa menestystä, mukana on aina tuuria ; Esimerkiksi olympialaisissa juoksukisoissa joissa on vakiomäärä osallistujia. Yksi voittaa ja muut häviävät, olipa optimismikeskiarvo mikä tahansa.
Elokuvien asenneilmapiiri onkin heijastunut moniin asioihin. Se on itse asiassa vain yksi muoto hyvin perinteisestä "voittajalla on oikeat mielipiteet" - asetelmasta. Se, että likimain kaikki menestystä ja yrittämistä käsittelevät lastenelokuvat, sadut ja aikuistenkin tarinat näyttävät voittamisen keskeisenä herooisen kliimaksin rakenteena - häviöön päättyvää kisailuelokuvaa pidettäisiin antiklimaattisena tai tragediana - syntyy rakenne, jossa sanotaan likimain niin että "Jos seepra olisi hävinnyt, se olisi johtunut siitä että hän on lannistujaluuseri". Seepra ei olisi kirjoittamattoman säännön mukaan olla oikeassa, jos se ei olisi voittanut.
Voittamisen korostaminen taas johtaa helposti "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulle. Koska sanoma on että petos ei riitä jos toinen on riittävän optimisti, on selvää että jos petos kannattaa on takana vain yritteliäisyyttä. Tämä näkyy erikoisesti "Salamaseeprassa". Siinä yksi vastakilpailija torpataan radalta siten että seepran paarmaystävä käy puremassa tätä ahterista. Voittamisteema tekee tästä kieroudesta fuskaamisen ja petoksen sijasta kekseliäisyyttä. Tämä on vaarallinen asenne ; Kokonaisuus näyttää että petos ei riitä jos ei ole asenne kunnossa, mutta jos asenne on kunnossa saa huijata koska se on silloin vain oveluutta ja oman tien puolustamista. Tätä asennetta ei ole vaikeaa löytää muistakaan vastaavista "transformaatio yritteliäisyyden edessä voittajaksi."
Esimerkiksi menestysteologiassa yritys on nostettu teologiseksi. Ihmeparanemiset tulevat kun vain jaksaa uskoa ja tsempata. Siksi jos olet sairas, et vain tsemppaa tarpeeksi. Pitää vaan uskoa vahvemmin. Sairaus on merkki epäuskosta Tämä ei tietysti jää uskovaisen marginaalin ilmiöksi ; USA:n kristillisessä konservativismissa on kehitelty esimerkiksi tihkumisteoriaa ja monia muita vastaavia konsepteja, joiden avulla on yritetty selittää että yritteliäisyys on hyvä asia. Koska maan kristillisyys on kalvinismin sävyttämää, maallinen menestys nähdään Jumalan suosiona. Tämän vuoksi köyhiin suhtaudutaankin siellä tavoilla joka Suomalaiseen luterilaiseen kristillisyyteen verraten näyttää tiukalta, jopa julmalta. Ne kuitenkin heijastavat samaa "optimismia" kuin mitä "Salamaseepran" kaltaiset elokuvat.
Maallistuneissa piireissä tämä liitetään tietysti rahalliseen menestymiseen. Pelkkä yritteliäisyys nähdään usein ratkaisuna. Myös tsemppaava asenne nähdään usein pelkästään syynä, kun jokainen kuitenkin tietää että menestyksellä ja tsemppautumisella on myös toisenlainen syysuhde. Tsemppaaminen ja menestys ovat tavallaan toisiaanruokkivia, mutta eivät aivan suoraan. Pelkkä menestys rahassa ei tunnetusti tee suoraan ja automaattisesti onnelliseksi (mutta kyllä siitä apua on) ja menestys optimismissa ei tee suoraan rikkaaksi (mutta ei se tietysti menoa haittaakaan.) ~ Samalla tavalla epäonnistuminenkin voi johtaa pettymyskurimukseen. Itseäänruokkiva takaisinkytkentä toimii molempiin suuntiin.
Käytännössä tämä heijastuu esimerkiksi urheiluun. Kuten tunnettua, en ole joukkueurheilulajejen ystävä. Osittain syynä on juuri se, että menestys ja yrittäminen liitetään yllättävänkin vahvasti yhteen. Tämä vaikuttaa siten, että joukkuetoverit näkevät epäonnistumisen huonona keskittymisenä, eivätkä harjaantumisen puutteena. Yksilölajeissa asia ei ole näin suoraviivainen. Epäonnistuminen ei tarkoita jenginpetturuutta. Näin ollen yksilölajeja on helpompi harjoitella kehittymisen ja harjoittelun vuoksi. Eikä pelkän voittamisen vuoksi.
Harjoitusteemalla on helpompaa opettaa lapselle arvoja. Jos vaikka lapsen joukkue häviää jalkapallossa, siinä on helpompaa nähdä kasvattavia teemoja sen sijaan että selittäisi että "nyt olet paska, mutta kun tsemppaat jatkossa niin kehityt uudeksi sankarilliseksi hahmoksi". Sen sijaan voidaan katsoa että hävinnytkin voi olla ansiokkaasti hävinnyt. ; Tämä onkin hyvä pitää mielessä. Sillä omakohtaisesti muistan lapsuudestani "backstagea" lasten laulukilpailuista. Niissä oli mukana lapsia, joiden kohdalla oli selvää että heidän vanhempansa leipivat heistä menestyjiä. Työtä ja harjoittelua oli kovasti. Häviämistä ei suvaittu. Nämä vanhemmat olivat varmaan lapsena katsoneet liikaa "Salamaseepran" kaltaista viihdettä.
Optimismin lisäksi kannattaisi toisaalta miettiä myös epätoivon merkitystä ja kontekstin ja ilmenemistavan puoleen. Tästä löytyy minusta oikeaa Terry Pratchettin "Louhoksen valtiaista" . Kirjassa selitetään miten pienet vaikeudet johtavat nurinaan. Esillä on utopia ja tieto paremmasta joka ei toteudu. Tämä koetaan epäonnistumisena. Uhka johtaa lannistumiseen. Sen sijaan todellisen vaaran edessä lannistuminen ja nurina lakkaavat ja epätoivo pakottaa tekemään asioita, eikä voimavaroja jää valittamiseen. Siksi ne jotka luottavat pelkän optimismin ja hattaran voimaan, eivät kenties vain ole nähneet ja kohdanneet kunnollista epätoivoa, pelkkää (ärtynyttä tai hiljaista) lannistumista. Tässä ytimessä onkin se, että optimisti voi pettyä ja lannistua. Pessimisti ei sen sijaan pety koskaan! Siksi pessimisminä ilmenevä voikin olla vain jotain joka huutaa haasteille että "Bring it on!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti