Sokrateen etiikka oli ymmärrettävä sitä kautta että totuudellisuus oli kauneutta ja hyvyyttä. Näin totuudellisuutta ja estetiikkaa ei voitaisi erottaa toisistaan. Sokrateelle sivistys kasvoi totuuden, kauneuden ja hyvyyden päälle, ja nämä olivat toisiinsa kytkeytyneitä ja irrottamattomia ; Lopputulos on, että tietäminen on hyvän ja kauniin tuntemista. Ajatus on runollinen ja tietyntyyppisten romantikkojen suosiossa tänäkin päivänä.Tosin matkan varrella sitä on kannattanut moni vakavastikin otettava tyyppi ; Esimerkiksi Spinoza vertasi kauneutta ja totuutta valoon ; Hän esitti että valo tekee sekä valon että pimeän erotettavaksi. Ja esitti että kauneus ja totuus tekevät aivan samalla tavalla erehdykselle, onnistumiselle - sekä minuudelle. Näin totuus ja kauneus sisältävät tiedon maailmasta.
Hieman samanlaisen näkökulman saa Simone Weililtä. Hän laittoi kauneuden ja totuuden ytimeen hengellisyyden. Hän näki esimerkiksi synnin jonakin jolla ihminen peittää erilaisia hengellisiä tyhjiöitä. Näin esimerkiksi materialismi ajaa ihmisiä pois kauneudesta ja totuudesta, koska se tyydyttää ihmisten pinnallisia tarpeita lyhytjänteisellä tähtäimellä ja jättää heidän syvät tarpeensa pitkällä tähtäimellä tyydyttämättä. Näin kaupallisuus on tavallaan syntisyyttä, vaikka sen ei välttämättä tarvitsisi.
Weil ei kuitenkaan -ihmeellistä kyllä- tarkoittanut että ateismi olisi välttämättä arvotyhjiö joka tuottaisi onnettomuutta. Hän esitti että ateistit hyvinkin usein tyydyttävät hengellisyyttä onnistuneesti, koska he janoavat Jumalan eipersoonallisia piirteitä. Eli niitä Jumalan piirteitä joilla ei ole persoonaa ja jotka eivät komenna, rankaise... Sen sijaan uskonto voisi johtaa periaatteessa eihengellisyyteen, koska syntisyys naamioituu usein Weil huomasi että pahanteko tuntuu tekijälle yllättävän usein hyvältä, tarpeelliselta, haluttavalta ja jopa velvollisuudelta. Näin esimerkiksi uskovainen voi ärhäköityä aggressiiviseksi puolustaessaan Jeesuksen kunniaa, ja matkan varrella onnistuu vain suututtamaan ateistin jonka hengellisyys kärsii kun hän lakkaa janoamasta Jumalan hengellisiä piirteitä ja keskittyy lyhytjänteisten tarpeidensa tyydyttämiseen.
Toisin sanoen Weilille syntisyys erosi vahvasti siitä minä sitä on tavattu esittää. Hänelle synti oli totuudesta vieraannuttavaa ja samalla rumaa, koska ne olivat sama asia. Weilin mukaan totuuden haluaminen oli siksi että voitaisiin rakastaa totuudessa. Syntyy yhteys todellisuuteen. Ja Weilin ihminen kaipaa juuri yhteyttä. (Weil oli tosin sen verran "realisti", että mainitsi erikseen että yhteydessä oleva rakkauden kohde ei ole itse totuus, vaan totuudellisuus.) Yhteyttä korostaen onkin ymmärrettävä myös miksi Weilin teoksen nimi "L'enracinement" tarkoittaa käännettynä "Juurten kasvattamista".
Tietyllä tavalla pidän tästä romanttisesta ajatusmaailmasta jossa mistään ei tarvitse luopua. Näin kuitenkin syntyy tietyllä tavalla idealisoitu todellisuus, jossa humen giljotiini on "turha kapistus" ; Oikeutus näkemykselle on lähinnä toivottavuus. Maailmassa on paljon kaikkea konkreettista, joka on luonteeltaan rumaa, rujoa ja julmaa. Eräässä mielessä voisi sanoa että syntisyys on pakko ottaa mukaan kuvioihin "todellisuutena".
Kuitenkin voidaan ajatella, että oma näkemykseni ei kyynisistä sävyistä huolimatta ole "niin kovin kaukana" tästä vanhasta idealisoivasta ajatustavasta. Asiaa hieman miettien absurdi ja surrealistinen maailmankuva on monin paikoin samanlaista kuin Weilin hengellisyys. ; Siitä on vain karsittu persoonallis-uskonnollinen puhe ja symbolit. Mysteeri joka viittaa arkitodellisuuden ulkopuolelle on vain muuttunut mysteeriksi joka viittaa arkijärjen ulkopuolelle. ~ Ja mahdollisesti muidenkin konventioiden - ja joskus jopa kaiken logiikan - ulkopuolelle.
Tässä mielessä olenkin mystikko ilman Jumalaa, mikä on tietysti vielä astetta kryptisempää ja oudompaa. Kuitenkin se, että uskonnonvastaisuus liittyy uskonnolliseen terminologiaan, ja johtaa mietteet siihen millä ehdoin kukakin on kerettiläinen. Tosiasiassa surrealismi on luonteva jatkumo yleisasenteestani ; Kun esimerkiksi en usko Plantingan warrantin, takeen, olevan perusteltu lähtökohta, on selvää että en voi olla "dogmaattinen skientisti ilman mitään epäymmärryksen sävyjä". Päin vastoin, pidän jokaista joka väittää absoluuttisen totuuden omaamiseen, typeryksenä tai valehtelijana. Olen siis varsin luontevasti sidottu absurdin mukanaoloon. (Jos en käytä järkeä, olen absurdi. Ja jos olen rationaalisuutta kannattava, minun on hyväksyttävä että absurdia on mukana.)
Tämä muistuttaa sitä, miten "järjellä käsittämätönkin" on uskonnollistettu, jopa siinä määrin että voisi odottaa Hitchensin jyrähtävän jotain sen suuntaista että "Religion poisons everything!" Ajatuksien sisällön sijasta mieli helposti harhautuu uskonnolliseen kieleen. Etenkin silloin kun kyseessä ovat sellaiset aiheet kuin totuus ja kauneus ja niiden samanaikainen toteutuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti