"luin viime yönä rakkauskirjeitä joita olen saanut ja lähettänyt. niistä paljastui hassu seikka: ihminen alkaa hölistä ylisanoja kynän varteen päästessään. rakkaus mystifioidaan koukeroisin kielikuvin, joita jatkuu rivikaupalla. parhaimmillaan ne ovat tuoreita ja liikuttavia, kauheimmillaan vain - kauheita."
("Unkuri", "Taukoamattomalla vuolaudella")
Shakespearea pidetään kovan luokan taiteilijana. Hänen vastaparikseen voisi laittaa toisen kovan luokan taiteilijan, Tolstoin. He ovat keskenään hyvin erilaisia.
Tolstoi on kenties "helpompi". Hän kuvastaa yleistä ihmisillä olevaa kuvaa siitä, miten nero toimii. Odotuksissahan taiteilija on emootiokeskeinen ja korostaa autenttisuutta. Luovuus nähdään jonain "mystisenä", jossa järkeily ei auta. Tolstoi halusi taiteessaan aitoutta, joka korostaa motiiveja. Hän kuvaakin hyvin mielenkiintoisia ihmisiä ja heidän mielensä kompleksisuutta. Mielenkiinto syntyy ulkoisen asioiden sijasta ihmisten sisällä olevista piirteistä. Tolstoin maailma onkin tavallaan "suoran ihmissilmän näkymättömissä". Hän tarjoaa hyvin syviä kurkistuksia ihmisten aitoon ja sisäiseen maailmaan.
Shakespeare onkin sitten hyvin toista maata. Toki hänetkin halutaan nähdä perinteisen taiteilijan muotissa. Mutta Tolstoi tiesi toisen. Tolstoi itse asiassa moittikin Shakespearea ; Tolstoista Shakespeare loi teeskentelevän vaikutelman ja häivytti ihmisten tunne -elämän ja motiivit tarinoistaan.
Shakespeare onkin nimen omaan "identiteettitaiteilija". Hän käsittelee hyvin usein ja toistuvasti sitä teemaa, että maailma jossa elämme on hyvin pinnallista. Näin käy kun hän "As you like it":issä vertaa ihmiselämää näyttelemiseen "All the world's a stage, and all the men and women merely players." Tai selittäessään "Romeo and Juliet":issa selittää ruusun hajun ja ruusun nimen suhteesta "A rose by any other name would smell as sweet." Tai sanoessaan "The Tempest":issä "And, like this insubstantial pageant faded, Leave not a rack behind. We are such stuff As dreams are made on, and our little life Is rounded with a sleep." Ihminen ja hänen roolinsa ovat Shakespearelle yhtä. ; Identiteettikeskittymisen kautta Shakespearen taitavuus voidaankin nähdä juuri teeskentelyssä. Hän häivyttää selkeät motiivit, jolloin syntyy monitulkintaisuutta. Näin syntyy pluralistinen näytelmä, joka voi näyttää eri kerroilla erilaiselta. Näin voidaankin sanoa että Shakespearella ei esitetä opettavaisia viisauksia. Päämääränä ei ole jokin lopputulos, vaan prosessi.
Shakespearen identiteettikysymykset ovat siitä mielenkiintoisia, että esimodernina aikana thteiskunta rakentui ulkopuolisen paikanmäärittämisen kautta. Ihmisellä oli Tarkoitus ja Velvollisuus. Toisin sanoen maailma oli hyvin identiteettikeskeistä. Sama näyttää olevan olennaista nykyisinä "postmoderneina" aikoina. Tolstoimainen romantiikka, valistuksen objektiivisuushenkisyyden vastakohta, sen sijaan keskittyy sisäiseen tunne-elämään. Korostaa maailman kahleista vapautumista (on subjektiivis-individualistisempaa).
Siinä missä Tolstoi näkee Shakespearen pinnallisuutena, Shakespearelainen muistuttaa siitä, miten rakkausrunot ovat usein autenttisia tunnekuvauksia, mutta ulkopuoliselle ne jäävät helposti kylmiksi. Näin voitaisiin sanoa että teinien rakkausrunot ovat erittäin autenttisia mutta silti - tai peräti siksi - huonoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti