"Pikkuleipiä tässä tilanteessa? No ehkä yksi."
(Piisamirotta)
Minut hyvin tunteva henkilö vertasi minua osuvasti "Muumi" -kirjojen piisamirottaan. "Muumipeikko ja pyrstötähti" -kirjassahan tämä istuu filosofioidessaan kakulle eikä huomaa istuneensa kakulle. Uskoisin että tämä vertaus osuu ja uppoaa kohdalleen. Itse uskaltaisin viedä kakkuanalogian pidemmälle ja soveltaa sitä lapsuudenperheeseemme. Se tuntuu kimmokkeen kannalta oikealta ratkaisulta. En mainitse nimiä, mutta ne voi sitten halutessaan liittää sopivaan kohtaan.
1: Kakulle istuminen on hyvin tärkeä ottaa mukaan. Sillä se muistuttaa että kakulla on olemassa monenlaisia funktioita. Näin päästää nousemaan ylös siitä "kakun voi vain joko syödä tai pitää" -jutusta sekä siihen liitetystä vitsistä jossa "bulimikko löytää kompromissin näiden välillä." Tämänlainen taso olisi liian makaaberia, asiatonta ja kenties epätottakin.
Näin voidaan sanoa että meidän perheessämme on ainakin yksi joka tekee ja koristelee kakun. Yksi valokuvaa kakun. Yksi syö sen. Toinen säästää sen. Muut hakevat kompromissia syömisen ja pitämisen välillä. Minä istun kakun päälle - kuten mainittua. Ja mukaan mahtuu aina yksi joka selittää miten kakku on hänen kakkunsa.
Kenties tämänlaisista kokonaisuuksista tulee konflikteja. Ja vaikka piisamirotta antaakin osuvan vastauksen ongelmaan sanoessaan että "Pöytä on liian pieni", eli että pöytä ei kannata riittävästi kakkua kaikille. Mutta syynä on enemmänkin se, että kakkua käytetään liian monella eri tavalla. Normaalissa perheessä tehdään kakku ja sitten siitä otetaan siivuja. Individualistis-kaaoottisessa perheessämme kaikki taas käyttävät kakkua mahdollisimman eri tavoilla.
Ongelmana ei ole puheen puute, vaan ymmärryshorisonttien totaalinen eroaminen. Ratkaisuna tähän ei kuitenkaan ole sensuuri. Piisamoritta sen taisi : "Typerä nainen! Ei siivoaminen mitään auta!"
3 kommenttia:
Piisamirotta oli oikeassa. Ei siivoaminen mitään auta.
Olen kuitenkin eri mieltä siitä, että ymmärryshorisonteissa (ainakaan tässä tapauksessa) olisi suurta eroa.
Ongelma lienee siinä, että kukin luulee tietävänsä toisen horisontin kurkattuaan kerran periskooppiin. Tuon vinksahtaneen kuvan vuoksi on helppo luulla. Ja värittää. Ja jos omaa lempiväriä ei ensimmäisenä löydy, todeta se vääräksi.
Kategorisoiminen on vaarallista. Minut luokitellaan vaaleanpunaisella pilvellä ratsastavaksi Niiskuneidiksi. En miellä itseäni sellaiseksi, etenkään taustamme takia. Hattaroiden havaitseminen ei tarkoita, että eläisi niistä.
Matkanteko on helpompaa tietä pitkin kuin ojan pohjaa rämpien. Elämä tiputtaa meidät jokaisen välillä ojiin, mutta päätös siitä antaako rapaojan nielaista vai ojentaako mutaisen kroppansa uudelleen suoraksi ja katsoo aurinkoon on oma.
Ja vaikka seisonkin tällä hetkellä keskitiellä, tiedän miltä rapaoja näyttää. En halua tulla sen vuoksi määritellyksi pienillä aivoilla varustetuksi Niiskuneidiksi.
Mutta,,, hieno teksti jälleen. Kuten se turhaan siivottu kirjoituskin.
Kilpailu väärien ihmisten kanssa on turhaa. Tuon harakoille tuhlatun energian voi käyttää vaikka oman nilkkarenkaan kiillottamiseen, jos se saa uskomaan itseensä - Niiskuneiti ;D
Ojiakin on montaa laatua. Joitain asioita ei voi "vain päättää". Esimerkiksi vessahädän poistuminen puhtaalla tahdon voimalla. Jossain vaiheessa rakon on tyhjennyttävä, halusi tai ei. Jos ei ole oppinut käytännössä käyttämään vessaa, ei hyödytä että tietää kaiken wc:n huuhtelujärjestelmän toiminnasta teoriassa tai omasta suhteestaan käymälöihin. Lopulta kaikki päättyy lopulta kuuluisaan the kompromissiin: Ojaan on mentävä (mieluiten salaa). Keskitiellä ei nimittäin kuljeskella kusemalla julkisesti housuun.
Sivistyksen hankkinut henkilö toki osaa vetäytyä Hotelli Helpotukseen puuteroimaan nenänsä tarpeen tullen ja voi rauhassa talsia tietä pitkin. Laakson virallinen kaislikon kahisuttaja voi ehkä kertoa lisää vessahädästä ja hurjasta pidättelystä mahdollisesti seuraavasta kroonisesta virtsaputkentulehduksesta, ja kuselle pääsyn tarpeesta sekä helpotuksesta, vaikka siellä pisuojassa. Sinne ojaan ei meinaa mennä ilman hätää ja tuskaista tarvetta. Ojaan meno on kompromissi tiellä pysymisen ja oman osaamattomuuden välillä.
WC:n käyttöongelmaa voi kiertää näppärästi myös seuraavasti: älä syö kakkua tai juo muumilimpsaa, niin ei ainakaan tule hätää. Tai painele moottoriteille, jolloin kukaan ei erota housuun tullutta ainesta peppuhiestä. Peppuhiki on reippauden merkki. Siivoaminen ei auta, mutta siitä tulee siivompi ja sivistyneempi olo.
Tunteiden käsittely ja tunnistaminen on taitolaji, jonka voi oppia. Asioiden opettelu on tahdon asia, mutta ei niin yksinkertaista siirtää teoriasta käytäntöön, yksin.
Onneksi kakku on hyvää!
-J
Lähetä kommentti