Saaminen ja antaminen.

"The cranky neither forgive nor forget. The demented forget but not forgive. The naive forgive and forget. The wise forgive but do not forget."

Anteeksianto nähdään kovasti erilaisina asioina. Tällä kertaa jaan sen kahtia.

Otan tässä apuvälineeksi hieman keinotekoisen kielileikin. Englannin kielessä "forgive" on anteeksiantamista, ja "forget" on unohtamista. "Give" on antamista ja "get" on saamista. Oikeastihan tälläiset sanaleikit ovat yleensä arkipuheessa "vakuuttavampia kuin pitäisi". Sanan rakennehan ei kerro välttämättä muusta kuin sanansäätäjien kulttuurista, eikä siitä mistä puhutaan. Etymologinenkin käsittely on ongelmallista, koska sanojen merkitykset elävät kielessä ja kulttuurissa. Niin "julkisten määritelmiensä" kuin "kirjoittamattomien pohjasävyjensäkin" suhteen. Siksi on hyvä muistaa että kielileikki on tässä vain asian ymmärtämistä auttava elementti.

Minulla on myös aiheesta mielipide, ja annan sen näkyä. (Lukijalta siis odotetaan "jotain".)

Anteeksianto egoistisena coping -menetelmänä, jossa keskiössä on tekoon liitetty nihilismi.

Tämä on sellaista armoa, jossa "forgive" ja "forget" yhdistyvät. Eli asian unohtuminen ja luopuminen korostuvat : Eli anteeksi annetaan siten että asia ei enää tunnu pahalta, tai se unohdetaan. Eli anteeksiantaminen tarkoittaa sitä, että tapahtunutta ei enää muisteta tai sitä ei pidetä pahana.

Tähän versioon keskittyy tarina hyvästä uhrista. Tästä hyviä esimerkkejä saa helposti tutustumalla itsehoito -oppaisiin. Niissä löytyy tarinoita tapauksissa, joissa esimerkiksi annetaan anteeksi jollekulle joka on tappanut oman perheen. Niissä korostetaan miten anteeksiantaminen on auttanut anteeksiantajaa, ja kun noinkin isoissa asioissa voidaan antaa anteeksi, niin tietenkin myös pienemmissä asioissa pitää.

Perustelut sille, miksi anteeksi pitäisi antaa rakentuu sille että uhrilla ei enää olisi itsellään paha mieli. Tästä syntyy anteeksianto itsehoidollisena asiana. Anteeksiannossa korostetaan tunneimpaktin minimoimista, ja se pitää tehdä itsensä vuoksi. Anteeksianto tapahtuu kun asiasta ei enää välitä, ja kun paha mieli poistuu, on uhrin kivempi olla. Se, mikä ei enää vaikuta ei vaivaa. Perustelu on egoistinen.

Tämä on tietenkin syyllistävää niille, jotka eivät pysty unohtamaan kokemuksiaan. Heille ikään kuin viitataan että "anteeksiantamattomuus tarkoittaa itsensä vihaamista". He ovat itseään vihaavia "huonoja uhreja". Lisäksi tämä anteeksiannon malli perustuu nihilismiin. Pahan teon vaikutukset kielletään. Se perustuu siihen että jos joku lyö minua, annan anteeksi kun joko lyönti tapahtumana on niin merkityksetön, että se unohdetaan. Tai sitten lyönti on tekona niin amoraalinen, että se ei saa aikaansaada tunnereaktioita. Tämä on nihilismiä. Taustaoletuksena on, että pahan merkitys ja arvo poistetaan. On toki selvää että paha, joka on lakaistu maton alle, ei vaikuta.

Toinen tapa suhtautua anteeksiantoon on erottaa saaminen ja antaminen, jolloin armo on sosiaalinen ja ansaitsematon lahja uhrilta tekijälle. Sille tyypillistä on se, että copingia ei enää tarvita.

Tässä "Forgive" (anteeksianto) on sosiaalinen aktio ja "forget" (unohtaminen) on itsekäs aktio. Kuten esineidenkin kohdalla, voit antaa asioita saamatta mitään tilalle, ja voit saada asioita antamatta mitään takaisin.

Tässä anteeksianto on sosiaalinen tilanne. Ja jotta anteeksi voisi antaa täytyisi olla jotain, jota antaa anteeksi. Tässä korostuu se, että on oltava muisto tai negatiivinen kokemus. Merkityksetön asia ei armoa kaipaa. Jos unohdus on jotain joka tulee itselle, on anteeksianto aktio, jossa uhri antaa tekijälle luvan jättää syyllisyyden taakka. Kyky tähän on tietenkin vaikea asia. Sillä tässä armo vaatii uhrilta enemmän. Sitä ei voi myöskään perustella millään joka tulee itselle. Anteeksiantaja ei saa mitään takaisin, siitä ei tule "sellaista rapsutusta" jota ei voisi saada pelkästään unohtamalla ja asian arvon kieltämällä. Teko ei siis ole itsekäs. Eikä rationaalinen.

End of esittelyt.

Sosiaalisen "lahja -anteeksiannon" psykologinen vaikeus verrattuna egoistiseen "unohtamis -anteeksiantoon" on melkko helppo näyttää. Kübler-Ross model sisältää viisi porrasta, joiden avulla ihmiset kohtaavat ikävät asiat. Ihmiset käsittelevät tuskan yleensä tässä järjestyksessä. Ensimmäiset ovat "helpompia", ja vasta kun ne eivät toimi siirrytään "vaikeammille" tasoille. Niiden kaikkien apu on tietysti siinä, että niin epärealistisia ja epäloogisia kuin ne usein "empiiris-rationaaliselta mieleltään" ovatkin, ne kuitenkin auttavat ihmistä selviämään hengissä. Vaiheethan ovat :
1: Denial eli asian kieltäminen. Tässä henkilö hylkää asian. Koko asian arvo kielletään. Tämä on itse asiassa juuri sitä "forget" -filosofiaa äärimmillään.
2: Anger, eli viha, joka tarkoittaa sitä että asian olemassaolo myönnetään. Sillä nähdään arvoa. Itsehoito -oppaissa tätä pidetään usein pahana asiana, ja se on se pieni itsekäs ääni, joka vaivaa ja kalvaa, ja josta pitäisi päästä eroon. Tässä portaassa anteeksiantoa vaativa tapaus tai tilanne on, joten siitä tehdään ongelma. Vihan kieltäminen johtaakin helposti siihen että denial muuttuu pysyväksi tilaksi. Silloin tuska loppuu unohdukseen, kieltämisen äärimmäiseen muotoon. Unohtamisen yrittäminen on samaa kuin yrittäisi kieltää tapahtuman olemassaolon itselle.
3: Bargaining on tila jossa ihminen yrittää tehdä sopimuksia ja käydä kauppaa asioista. Haetaan kiertotietä ja kompensaatiota.
4: Depression on tila, jossa ihminen on asian kanssa, mutta tappiolla ja suruissaan. Asian olemassaolo on hyväksytty ja raivo ja kikkailu on havaittu vain irrelevantiksi pyristelyksi jotta se voitaisiin muuttaa.
5: Acceptance tarkoittaa asian hyväksymistä. Tällöin paha teko tiedetään tapahtuneeksi, ja sen kanssa eletään. Siitä on tullut olotila. Tekoa ei tarvitse pitää eettisesti oikeana. Silti asia ei enää ole ongelma. Siitä on päästy yli.

Tietenkin portaissa heivaillaan edestakaisin, ja voidaan jämähtää mihin tahansa. Taantumaakin voi tulla. Ja jotkin vaiheet voidaan ohittaa nopeasti. Ja jollakin ihmisellä voi olla "suosikkitilakin". Ihmisen psykologia on joustavaa. Mutta vaiheet on kuitenkin ihan hyvä muistaa.

Tämä selittää sen, miksi itsehoito -oppaiden unohtamista korostava näkemys on suosittu. Se antaa ensinnäkin nopeasti ja muihin menetelmiin nähden helposti hyvän mielen. Ja koska armeliaisuutta pidetään hyvänä asiana, ihmiset luonnollisesti haluavat vaikuttaa armeliailta myös itselleen. Jos armo on helppoa, he leimautuvat helpommin armeliaiksi, ja sekös se antaa sosiaalista rapsutusta. Unohtaminen ei "ihan suotta" ole saamista. Antaminen on vaan niin pirun paljon vaikeampaa. "Never does the human soul appear so strong and noble as when it foregoes revenge and dares to forgive an injury."

Riskinä on "vaikean tien kulkijalle" on tietenkin se, että uhri marttyrisoi itsensä kokemuksiensa kautta. Tällöin kokemus muuttuu "tarinaksi hyvästä uhrista". Ja sillä saa sosiaalisissa tilanteissa ylimääräistä empatiaa, hänelle ollaan sympaattisempia ja ymmärtäväisempiä. Marttyrisoija märehtii asiaa ja pitää väkisin yllä tuskaa. Silloin uhrina olo jatkuu ikuisesti, eikä tilannetta ratkaista. Muistelu ja käsittely eivät ole sama asia. Ja siksi puhekin voi olla sekä terapeuttista puhetta jossa asiaa ratkotaan, että tilannetta ylläpitävää uhripuhetta. Siksi korostankin sitä että "Ei ole ongelmaa johon ei ole ratkaisua. Jos niihin ei ole ratkaisua, ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja." Mennyt pitää vain ottaa sellaisenaan, sitä ei voi muuttaa. Se ei tarkoita ei unohtamista eikä tapahtuman arvon minimoimista tai tunteiden kuoletusta. Helppoa? Ei taatusti.

Mutta miksi kaiken muka pitäisi olla helppoa ja aina toimivaa? Kun ei kuitenkaan ole. Joskus pitäisi jopa miettiä, onko kansanmurhaajille anteeksiantaminen rikos ihmisyyttä vastaan vai ei. (Itse en osaa siihen vastata. Itsestäänselvä se siis tuskin on.)