Pastaa.

USA:ssa western on ollut suosittu elokuvagenre. Niissä on yleensä selvästi rajattavat hyvät ja pahat. Tunnistamista on helpotettu vielä sillä, että hyvillä on valkoiset hatut ja pahoilla mustat. Sankarit ovat hyveellisiä sankareita, ihailtavia sekä taidoiltaan että moraaliltaan. Pahiksilla taas on enemmän päälukua, massaa ja heidän tapansa eivät ole hyveellisiä.

Italowestern, eli spagettiwestern, taas on 1960 -luvulla alkanut italialaisten tuottama westerntyyli, jota tehtiin pienellä budjetilla. Niissä karjapaimenet puhuivat italiaa - tai jossain tapauksissa englanninkielisellä dubbauksella siten että huulet eivät synkkaa sanojen kanssa, vaan puhuvat italiaa. Niissä maailma oli väkivaltaisempi ja kyynisempi. Esimerkiksi Sergio Leonen "Hyvät pahat ja rumat" -elokuvassa kaikki hahmot ovat melko häikäilemättömiä. Niiden tunnistaminen onnistuu siten että esittelyjaksossa naaman viereen kirjoitetaan kuka on kukakin. Tässä Leonen elokuvassa hyvä ja paha tunnistetaan mustista ja valkoisista hatuista. Mutta toisin kuin USA:laisissa mallineissaan, se onkin niitä ainoita erottavia elementtejä.

Moraalisesti katsoen italowesterneissä on epätasaisemmat ja rosoisemmat hahmot. Sankaruus syntyykin lähinnä taitojen kautta. Tietenkin monessa muussakin lajityypissä sankarin hyveellisyyden lisäksi sankaruuteen kuuluu olennaisesti taito. Ja se, kuka selviää loppuun asti on usein elokuvaohjaajan kannanotto siihen, mikä on hyvää ja pahaa. Mutta italowesterneissä kaikki hahmot ovat tässä sellaisia että puhtaasti hyveellistä sankaria saa hakea melko ahkerasti.

Kuitenkin mielestäni lajityypissä on kysymys "pelkistämisessä". Italowesternin kohdalla pelkistäminen näkyy pääasiassa kahdella tavalla:
1: Visuaalisuutta korostava, liioitteleva kuvasto. Tästä elokvan nähneille vahvana esimerkkinä on vaikkapa "Django". Se alkaa kuvassa, jossa mies raahaa arkkua perässään kävellen. Elokuvassa ammutaan paljon ihmisiä, ja ruumisluku on melkoinen jo ennen kuin arvon herra pääsee arkkuineen kaupunkiin. Kaupungissa arkusta kaivetaan esiin konekivääri ja sillä päästellään pahoja poikia kovasti päiviltä. Elokuvan loppukohtauksessa on visuaalisesti näyttävä kumartelukohtaus. Ristin edessä ollaan polvillaan. Mutta ei katuvana, vaan ristiä käytetään tähtäyksessä apuna. (Tätä tarvitaan kun sankarin kädet on murjottu.)
2: Visuaalisuutta korostava, minimalistinen ja maalaileva kuvaus. Erikoislähikuvat kasvoista ja laajasti maisemaa mukaan ottavat maisemakuvat ovat runsaita. Koiran tien yli kävely, kyräilevät pitkät katseet ja keiton syöminen voivat viedä elokuvasta paljon minuutteja. Asioita tarkkaillaan ja maalaillaan epätavallisen paljon. Syynä on tietysti osittain elokuvien pieni budjetti, mutta siitä ainakin tuli myös tyylikysymys.

Voisi siis sanoa että eräällä tavalla spagettiwesternit ovat sävyltään surrealistisia. Ei siis ihme, että minä tykkään.