"The greatest threat to the world is ideological fanaticism. By ideological fanaticism, I mean the unshakeable conviction that one’s belief system and that of other in-group members is always right and righteous, and that others’ belief systems are always wrong and wrongheaded - even to the point that others who hold them must be eliminated. Contra Hitchens (2007), religion per se is not a threat to the world, although certain religious beliefs can provide the scaffolding for ideological fanaticism, as we can see in the contemporary wave of Islamic extremism. As many historians have observed, the three most deadly political movements of the 20th century - Hitler’s Nazism, Mao Tse-Tung’s cultural revolution, and Pol Pot’s Khmer Rouge - were largely or entirely secular. What unites all of these movements, including Islamic extremism, is the deeply entrenched belief that one’s enemies are not merely misguided, but so profoundly misguided that they are wicked and must be liquidated."
(Scott Lilienfeld, "Can psychology save the world?")
Scott Lilienfeld esitti tärkeimpien tekemättä jääneiden psykologisten testejen kohdalla tärkeimmäksi kysymykset siitä voiko psykologia pelastaa maailman. Tässä hän nosti esiin ideologisen fanatismin. Hän korosti että se ei ole niinkään se että on idealogia sinällään, vaan se, että se otetaan ainoaksi totuudeksi, ja muut nähdään kiellettävinä, jopa tuhottavina asioina. Hänestä tämä on yhdistävä tekijä sekä uskonnollisiin että uskonnon kieltäviin tapahtuneisiin pahuuksiin. Lilienfeldin mielestä virheellinen ajattelu on välttämätön mutta riittämätön ehto tämän toteutumiselle. Nämä ajattelutavat eivät kuitenkaan ole samanlaisia argumenttivirheitä, kuin mitä ad hominemia ja ristiriitaa luettelevat analyyttiset filosofit. Hän nostaa esiin tietyntyyppisiä psykologisia ajattelutapoja. Kyse on siis eräänlaisesta persoonallisuustyypistä.
1: Naiivi realismi, joka perustuu ajatukseen siitä että henkilö itse havaitsee ja tekee päätelmiä objektiivisesti johtaa siihen että ne jotka ovat erimielisiä ovat joko typeriä, irrationaalisia tai pahoja.
2: Sokea piste, eli kykenemättömyys nähdä vikaa itsessä joka luonnollisesti johtaa siihen että vika nähdään muissa silloinkin kun pitäisi katsoa peiliin. Vaikka syy näyttäisi olevan itsessä, keksitään jokin syy minkä vuoksi syyllinen on jokin muu.
3: Confirmation bias, eli halu hakea ja valikoida aineistoa siten että se tukee nykyistä näkemystä. (Mikä on sitä paljon pelottelemaani assimilaatioa vahvistava elementti, joka painottuu etenkin juuri niille ongelma -alueille.)
Hän korostaa kriittisen ajattelun merkitystä näiden kohdalla. Hän viittaa myös Meachamin tapaan määrittää viisaus. Se on ajattelutapa, jossa korostetaan oman erehtyväisyyden tutkiskelua ja tuntemista, ja hyväksytään erimielisten näkemysten meriitit. Yhtenäinen ideologia taas sisältää aina jotain asioita joihin sitoudutaan. Tätä kautta ideologia tarjoaa sokeita pisteitä, jotka nousevat esiin kun fanaattisuutta korostetaan.
Etiikkaahan on tavallisesti haettu joko ideologioiden tai tunteiden kautta:
1: Idealismissa on jokin ideologia, jolla on määritelmä siitä miten asioiden pitäisi olla ja miten tätä pitää tavoitella. Tämä tähtää kohti utopiaa, ihanteellista seurausta. Utopia voi olla vaikkapa kommunistinen täydellisen toimiva valtio, tai sitten kristityn taivaaseenpääsy. Tekoja verrataan tähän moraalilakiin, ja jos eroa on, on vika siinä joka toimii toisella tavalla.
2: Tunteiden kohdalla tekojen hyvyys määritellään sen mukaan minkälaisia tunteita ne herättävät. Niissä ei välttämättä tarvitse olla systemaattista sääntöä. Jos esimerkiksi useimmista murha ja eutanasia pahalta, mutta sairaiden eläinten lopettaminen hyvältä, se voi mennä niin. Tietenkin idealismikin sallii joustoja, ja kysymyksessä senkin kohdalla on usein rajanvedosta. Mutta tunteiden kautta rakentamisessa systeemin ei tarvitse olla koherentti ja looginen. Sekin voi tietysti olla sitä.
Psykologia auttaa näiden kohdalla lähinnä sitä kautta, että voidaan tutkia miten fanatismi aikaansaa tuhoamisen. Jos tuhoja pidetään eitoivottuina, niin silloin psykologia voi todellakin "pelastaa maailman". Vaikka psykologiset säännöt ja toimintatavat eivät sinällään kerro miten asioiden pitäisi olla, niiden avulla saadaan aikaan muutoksia asioihin. Ja näitä muutoksen eettisyyttä voidaan arvioida. Ongelma on tietysti siinä, että idealistit voivat saada aivan eri tuloksia kuin tunteiden käyttäjät. Massamurhia voidaan kuitenkin pitää kohtuullisen laajasti levinneenä eettisyyden mittarina, jonka sekä idealistit ja tunteiden käyttäjät pääasiassa hyväksyvät. (Jos olet erimielinen, leiki mukana.)
Idealismin ongelman selvittämiseksi voisi ottaa hieman avuksi roolipelejä. "Dungeons&Dragons" sisältää hyvin tunnetun etiikkajaottelun, jossa hahmon toiminta voidaan jakaa kahteen osaan. On Lainkuuliaisuus-Kaaoottisuus -akseli ja Hyvyys-Pahuus -akseli. Lainkuuliainen voi olla hyvinkin paha. Sääntöjä voidaan käyttää vaikka ikävän "lakimieskikkaillen" jotta saadaan omaa etua ja muille harmia. (Tai näin etiikka pelissä on jaoteltu.) Kaaoottinen hyvä taas on melko yleinen elokuvien sankarin tyyppi. Rikotaan jotain lakia jotta saataisiin vaikka murhaaja kiinni, kun vaikka poliisi ei voi tai osaa tehdä asialle mitään. Kostajatarinoissa tämäntyyppinen on itse asiassa pääsääntö, ei poikkeus. Karkeasti voisi sanoa että Lainkuuliaisuus -akseli on se, mitä idealistit katsovat ja Hyvyys -akseli on se, mitä tunteita korostavat katsovat.
Itse asiassa myös Jeesus katsoi. Kultaisessa säännössähän hän esitti että toisille pitää tehdä kuten haluaisi itselleen tehtävän. Sääntö on kohtuullisen hyvä. Siinä tunteista on tehty ideologia. Tässä kohden kuitenkin nousee esiin ilmiö jota kutsun "pseudosympaattisuudeksi" : Siinä asiat nähdään korostetusti vain oman näkemyksen kautta. Henkilö kuitenkin rakentaa tältä pohjalta sympaattisia rakenteita jotka koskevat muita ja muiden ajatuksia ja toiveita. Ne vain eivät ole kohteen omia, vaan täysin oman ideologian sumentamia.
1: Silloin voidaan esimerkiksi etsiä keskiajalta henkilö, joka vastustaa noitia. Häneltä kysyttäessä olisi kommentti tietenkin "Jos olisin noita, olisi päivänselvää että haluaisin että minut pelastettaisiin, eli poltettaisiin roviolla niin että välttyisin kiirastulelta ja Helvetiltä." Samaa saadaan tietenkin silloin, kun nykykristitty toimii "Oton" tapaan, eli lähtee ajattelemaan asioita utilitarismin kautta. Silloin Raamatussa mainitut käskyt tappaa jokin kansa ovat hyväksyttävä kollektiivinen rangaistus, ei paha kansanmurha. (Määrittelykysymyksissä eettiseltä kannalta fanaattinen idealisti miettii paketin sisällön sijasta on sitä miltä paketti näyttää!) Pääsyy on tietysti siinä, että kuolemantuomituilla oli väärä ideologia ja hyökkääjillä oikea. Kokonaisuuden kannalta pienempi määrä joutuu Helvettiin. Tapettu kansa ei tapa oikeauskoisia eikä ennen kaikkea synnytä vääräuskoisia tai käännytä muita väärään uskontoon.
Tämänkaltainen ajattelutapa on korostetun utilitaristinen, yleisen hyvän korostamista yksilön edessä. Ja tämä on juuri ideologioiden piirissä helposti syntyvä asia. Ja kun ideologiat saavat riittävän laajan suosion, siitä ikään kuin "emergentoituu" esiin juuri tämänkaltaisia piirteitä. Ne nousevat esiin vasta ideologian suosion kautta, koska sitä ennen niitä vastustetaan vahvasti. Ideologia tavallaan synnyttää "by definition" sokeita pisteitä: Näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta, koska ne ovat ne perusoletukset ja säännöt joiden varaan systeemi on rakennettu. (Ja vaikka olisit kuinka intuitiivinen ja tunteiden vietävissä, niin meillä kaikilla tietenkin on jotain ideologioita ja arvoja joita kannatamme. Meillä kaikilla on niitä sokeita pisteitä. Ja eniten juuri niillä jotka eivät niitä itse näe.)
Pienemmissä määrin pseudosympaattisuus näkyy tietysti siinä, että jos henkilölle asetetaan saita ihminen, hienoista leluista pitävä ihminen ja itse. Sitten kysytään että onko henkilö A haluamassa ostaa tavaraa, entä B ja entä sinä, on "pseudosympaattinen" sokea piste sillä, joka pistää kaikki samaan. Eli jos itse ei halua ostaa, hän ajattelee että muutkaan eivät halua. Korostetun erikoiseksi tämän tekee tietenkin se, että usein vihaaminen syntyy toiseuttamisen kautta. Eli toinen nähdään vastemielisenä koska ei voida samastua tähän mitenkään. Kuitenkin erimielisten vihaamista syntyy myös sympaattisten tunteiden kautta, jos toiseen projisoidaan omia pahoja tunteita joista ei pidetä itsessä. Ja sitten tämä "pseudosympaattisuus" on vielä oma lukunsa.
Ongelmana on tietysti se, että muuttuuko ihminen valistuksella tai terapialla - vai olisiko terapialla käsittely itsessään uusi kaikenkattava idealismi jota toteutettaisiin fanaattisesti, erimieliset olisivat automaattisesti pahoja jotka pitäisi parantaa tiedotuksella tai kallonkutistuksella. Tai onko kaikki ideologinen fanaattisuus olennaisilta piirteiltään samanlaista. Ja voiko psykologia todella pelastaa meidät tältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti