"Tiedänhän minä, ettei astrologia ole tiedettä", Gail sanoi. "Ei tietenkään ole. Se on pelkästään sattumanvarainen sääntökokoelma niin kuin shakki tai tennis tai mikä se kumma juttu on jota te englantilaiset harrastatte?"
"Hmm, tarkoitatko krikettiä vai itseinhoa?"
(Douglas Adams, "Enimmäkseen harmiton")
Kun puhutaan pseudotieteistä, on selvää että vedetään tiettyjä territoriaalisia rajoja. On ryhmä, joka syyttää jotakuta toista ryhmää siitä että tämä on "väärällä puolella". Tiede on tuolla, ja te olette toisaalla, ja me kaikki tiedämme mitä tämä tarkoittaa uskottavuuden ja järkevyyden kohdalla. Manööveri on tietenkin käytetty.
Itse asiassa esimerkiksi kreationismi - evoluutio -kinastelussa syytöstä käytetään molemmin puolin. "Luonnontieteet ei tunne evoluutiota" ja "IDiootit on pseudotiedettä, tieteeksi naamioitua uskontoa" ovat vakiotiloja. Se ei tietenkään tarkoita sitä että molemmat olisivat oikeassa tai väärässä. (Se on vain sosiaalisen ilmiön, keskustelullisen asiantilan, toteaminen.)
Ongelmana tässä on tietenkin se, että tieteelle ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää. Tämä on itse asiassa ongelma, koska pseudotieteiden kannattajat voivat rakentaa tätä kautta hyväksynnän relativismille : Siinä avomielisyys kaikille tulkinnoille on tärkeämpää kuin logiikan käyttö ja kriittisyys, joka taas on muutoin korostettuja ja arvostettuja piirteitä - kritiikinsieto on jopa vakiotilana, koska koulukuntakiistat ovat yleisiä kaikilla aloilla.
1: Relativismi siis perustuu ajatukselle siitä että ilman määritelmää ei olisi tietoa siitä mistä puhutaan kun puhutaan tieteestä. Ja tätä kautta se, joka esittää että jokin asia ei ole tiedettä, ei tiedä mistä puhuu. Rajoituksia ei voida tehdä järkevästi, joten miksi tehdä lainkaan?
Ongelmana tässä on tietenkin myös se, että jos jokin väittää olevansa tiedettä, samalla logiikalla hänkään ei tiedä mistä on kysymys.
Itse asiassa tässä on kuitenkin melko tärkeitä puolia. Ei ole mitään selvää rajaa siitä missä tiede ja epätiede ovat. Se ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi pelkkä politiikan voima tai valtapeli joka naamioidaan rationaaliseen keskusteluun. Tätä voidaan kuvata harmaan sävyillä. Jos minulla on musta kuva, jossa on valkoinen osa, ja näiden välillä harmaan jatkumo, voidaan sanoa että jotkut kohdat ovat hyvin vaaleita ja toiset hyvin tummia. Osa on täysin mustia ja osa täysin valkoisia. Vaikka selvää rajaa ei olekaan, ei ole mitään pätevää syytä sanoa että mustaa voisi kutsua valkoiseksi.
Jos siis tehdään kuten minä, eli uskotaan että tutkimusohjelmat ovat tiedettä, ja ne ovat meidän paras - jos ei välttämättä perimmäistä tietoa tarjoava lähde, niin ainakin tuloksissaan luotettavin - menettelymme, jolla saamme tietoa maailmasta, on hyvä ottaa selvää siitä missä menee valkoisen ja mustan raja. Esimerkiksi Richard B. Hoppe on kirjoittanut tämänkaltaisesta asian lähestymisestä. Tieteellä ja pseudotieteellä on piirteitä. Tätä kautta niistä voidaan puhua. Erot ovat vähittäisiä, ja raja ei ole veitsellä leikattavan siisti ja helppo tehdä. Mutta se ei ole pelkkää tyhjää puhetta.
Demarkaation vaikeus tulee itse asiassa esiin keskiaikaisessa miekkailussa: Puhdas treeni on tietysti urheilua, eikä tekniikkaharjoittelu ole sinällään tieteentekoa. Fysiikan laboratoriossa sitten voidaan toistaa jotain liikettä ja tunnistaa erilaisia voimia, ja tätä voidaan käyttää osana fysiikan tutkimusta. Sitten kun ruvetaan puhumaan historiantutkimuksesta, on selvää että yritys rekonstruoida keskiaikaisia manuaaleja on historiantutkimusta, ja siinä saadaan uskottavia tuloksia jotka ainakin parantavat tietoja, jos eivät aivan tarkkaa toisintoa pystykään tuomaan esiin. Ja tässä vaiheessa treenaaminen ja koulutus menevät hämäräksi: Yliopistossa arkeologisia kaivauksia voidaan harjoitella vaikka lähimetsissä, ja tämä on arvokasta harjoittelua. Se, onko se "tieteentekoa" on kuitenkin hankalasti sanottava asia. (Etenkin jos yllättäen jotain tieteellisesti arvokasta sitten löytyykin.) Kokonaisuus on vahvasti kontekstisidonnainen, tai se vähintään tuntuu siltä erittäin useista. (Joka voi johtua siitä että määrittelyä ei ole vielä tehty ihan täysin oikein. On hieman kuten elämän tutkimuksessa, jossa tiedetään mitä ollaan määrittelemässä, mutta siihen liittyvät määritelmät ovat harmaasävyisiä.)
Epämääräisyys ei tarkoita että "mitään ei voitaisi sanoa". Jos minä oksennan A4:selle krapulaoksennuksen, ei se ole tiedettä kenestäkään. Jos väitän että se on, on täysin rationaalista väittää että olen pseudotieteilijä. Vaikka syyttäisin kaikkia kuinka kovasti vainoamisesta ja muistuttaisin kuinka kysymys on ideologisista valtapeleistä. Tosin tuota tuottamaani aineistoa voitaisiin käyttää otoksena vaikkapa ravintotieteellisessä tutkimuksessa, jolloin A4 voisi olla osa tiedettä.
Tietenkin on myös toinen tapa lähestyä asiaa. Voidaan sanoa että epätiedettä on kolmenlaista:
1: Puhtaasti eitieteellistä aineistoa. Tätä on esimerkiksi urheilu. Siinä ei tehdä tutkimusta tai hankita tietoa, eikä väitetäkään muuta.
2: Epätieteellinen aineisto, joka ei täytä tieteen kriteerejä ja tunnusmerkkejä, mutta sen kannattajat väittävät muuta.
3: Tieteessä epäonnistunut aineisto, joka on ehkä jopa ollut tutkimusohjelma, mutta se on epäonnistunut tässä. Esimerkiksi flogiston-teoria, jossa oletettiin tulielementti, ja tällä yritettiin selittää palaminen on selvästi tämänkaltainen.
Jokin asia voi olla sekä asiaa 2 että asiaa 3, jos sen piirissä on tutkimusohjelma, joka on epämääräistynyt. Kun anomalioita on rationalisoitu, eli ongelmia paikkailtu, ollaan rakennettu systeemi joka kasvattaa Imre Lakatoksen näkemyksen "protective belt" -iä. Se menettää tutkimuskäyttöiset ominaisuutensa, kun ongelmat lakaistaan lisäoletuksilla. Lopulta mikään ei uhkaa näkemystä suoraan, eli ei tee siitä loogisesti ristiriitaista. Mutta tässä vaiheessa se on epäonnistunut ja muuttunut rakenteeltaan niin että se on menettänyt tieteen tunnuspiirteensä.
Tieteessä epäonnistumisen aspekti on tieteen tapaan harmaasävyinen asia: Se kuitenkin antaa toisenlaisen näkökulman, jolla asiaa voidaan lähestyä. Tiede formaalina kategoriana (joka on se kohdan 2 asia) korvataan ajatukseen jossa tiede on käytännön tutkimuksen ja epistemologian kautta mietittävä asia. Tässä kohden demarkaatio -ongelma lakkaa olemasta mikään ongelma. Vaikka tiedettä ei voitaisi määritellä, ja käsiteltäisiin vaikeaakin kohtaa, voi sen lähestyminen enemmänkin tutkimusohjelmana tarjota keinot määrittää se, onko kyseessä toimiva tutkimusprosessi vai ei. (Ja jos ei ole, me tiedämme yhä mitä tämä tarkoittaa uskottavuudelle ja järkevyydelle.)
Tähän loppuun voisi tietenkin liittää "elävästä elämästä" tarinaa kreationismista. Kun oltiin käräjöimässä kreationismin opettamisesta koulussa, oli haastateltavana Ruse. Hän nosti esiin falsifioinnin tieteen kriteerinä. Hän toki tiesi, että tieteen määritelmä on kiistanalainen. Mutta se on kuitenkin "kohtuullinen", ja ennen kaikkea sellainen, että valamiehistö ja lakimiehet sekä tuomari sen ymmärtävät. Koska vaikka tieteen kriteerit olisivat miten joustavia, kreationismia ei mikään tieteenfilosofian koulukunta pidä malliesimerkkinä sellaisesta jonka pitäisi olla tieteenä. Ja epäselvyyden riskien vuoksi hän ei halunnut "selvästi epätieteellistä" pistettävän kouluopetukseen sen vuoksi että yksityiskohdissa on paljonkin viilaamista. Larry Laudan kyseenalaisti tämän, hänestä kreationismi oli epäonnistunutta tiedettä, ja lähestyminen epätieteenä, eli tieteen formaalin määrittelyn kautta, oli väärä lähtökohta ja näkökulma joka vie keskustelun kokonaan epäolennaiseen asiaan. "The core issue is not whether Creationism satisfies some undemanding and highly controversial definitions of what is scientific; the real question is whether the existing evidence provides stronger arguments for evolutionary theory than for Creationism." Hän ei esittänyt että kreationismia pitäisi opettaa koulussa, mutta oli sitä mieltä että parempi lähestymistapa ongelmaan on se, että osoitetaan että se on epäonnistunutta tiedettä. Näitä yhdistäväksi näkökulmaksi voisi ottaa Ryan Nicholsin "Scientific content, testability, and the vacuity of Intelligent Design theory":ssä esittämän näkemyksen, jossa käsitellään jopa metatiedettä, eli tutkimusta katalysoiva osuus. Hänestä ID ja kreationismi ei ole tutkimusohjelma eikä metatiedettä, koska sillä ei ole varsinaista tutkimussisältöä : "In my argument against Intelligent Design Theory I will not contend that it is not falsifiable or that it implies contradictions. I’ll argue that Intelligent Design Theory doesn’t imply anything at all, i.e. it has no content. By ‘content’ I refer to a body of determinate principles and propositions entailed by those principles. By ‘principle’ I refer to a proposition of central importance to the theory at issue. By ‘determinate principle’ I refer to a proposition of central importance to the theory at issue in which the extensions of its terms are clearly defined. I’ll evaluate the work of William Dembski because he specifies his methodology in detail, thinks Intelligent Design Theory is contentful and thinks Intelligent Design Theory (hereafter ‘IDT’) grounds an empirical research program.1 Later in the paper I assess a recent trend in which IDT is allegedly found a better home as a metascientific hypothesis, which serves as a paradigm that catalyzes research. I’ll conclude that, whether IDT is construed as a scientific or metascientific hypothesis, IDT lacks content."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti