Tieteen määritelmä.

"Science is what I think scientist's should do."
(Sarkastinen arkijärjen tieteen määritelmä.)

Tieteen luonne kiinnostaa monia. Tämä on tietenkin selvää, koska se vaikuttaa tämän "ajan henkeen" kovasti. Ennen kysyttiin papilta, nyt "tuloxet on niiq tiäteellisiä" on perustelu asian hyväksymiselle.

Tietenkin tiede voisi kiinnostaa ihan vain sen vuoksi että se on inhimillisen toiminnan yksi osa -alue, ja peräti melko suuri, vaikutusvaltainen ja monilukuinen. Jonkun mielestä tiede on mielenkiintoinen muuttamisen ja vaikuttamisen välineenä: Joko siten että yritetään saada tiede tekemään jotain, tai sitten ihan vain sitä että kun yhteiskunnassa tiedemaailman konsultointia harjoitetaan, on hyvä miettiä että "miksi ylipäätään pitäisi". Tästä päästään tietysti tärkeään "milloin pitää kysyä ja milloin ei" -tilanteeseen.

Tiede voi kiinnostaa koulutuksen ja kansan valistamisenkin kautta. Ja liittyy tieteeseen tietysti myös valtaakin. Sekä sitä kautta että tietoja voidaan käyttää järkevään asioiden ennakoimiseen, että sitä kautta että useista ihmisistä tiede on "hyvä ellei paras" uskottavuuden ja vakuuttavuuden lähde.

Tieteen määriteltävyydestä.

Tieteestä on tietenkin jonkinlaisia määritelmäyrityksiä. Niistä otan esiin Ilkka Niiniluodon "Johdatus tieteenfilosofiaan" -kirjan määritelmän : "Tieteellä tarkoitetaan toisaalta luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevaa tiedon systemaattista kokonaisuutta (tieteellisen tutkimuksen tulokset) ja toisaalta tälläisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua (tutkimusprosessi)" Niiniluodon kuvaus on napakka, hyvä lyhyeksi sitaatiksi. Mutta Niiniluoto itsekin varoittelee: Hänestä tieteenfilosofian kirjaa ei voida aloittaa tieteen määritelmällä. Hän tietää esittävänsä karkeistuksen. Se ei estä sitä olemasta "mittaansa nähden erinomainen". Siksi ei ole ihme, että sellaisenaan se jättää hieman arvailujen varaan. Näpistyslainsäädännön seuraaminen muuttuisi tieteeksi, ja toisaalta teorioiden kumoaminen ja kritiikkipuoli jää käsittelemättä. (Mikä taas on olennaista.)

Tieteentutkimuksen tarkoituksena on erilaisin keinoin löytää tälläinen määritelmä, joten sen tarjoaminen olisi hieman erikoista. Tiedettä lähestytään monelta kantilta.
1: Tiedettä lähestytään sosiologisesti, jolloin tutkitaan tiedettä ihmisen järjestelmänä. Tässä voidaan painottaa ideologista tai psykologista puolta.
2: Lisäksi tiedettä voidaan kuvata tavoitteiden ja psykologian ulkopuolelta, jolloin saadaan deskriptiivinen kuvaus siitä, mitä tieteentekijäksi kutsutut tekevät "ulkoisena toimintana".
3: Ja sitten on tietysti normatiivista tieteenfilosofiaa, joka määrää esimerkiksi että "ollakseen tiedettä teorian olisi voitava alistua kriittiselle testille, jossa se voisi kumoutua." Tämä keskittyy pääasiassa (1) epistemologiaan, jossa tutkitaan mitä tieto on sekä (2) metodologiaan, joka taas käsittelee keinoja joilla tietoa voidaan hyvin ja luotettavasti saavuttaa. Lopputuloksena tulee jotain ehtoja ja käytänteitä.

Tieteen lähestyminen kansannäkemyksen kautta.

Tiedettä voidaan lähestyä "kaduntallaajien näkemyksen" kautta. Tämä on siitä erikoinen, että se tutkii tiedettä sen kautta, mitä kansalle esitetään tieteestä. Tämä kuvastaa yhtä näkemystä siitä mitä ja minkälaista tiede on. Se on kenties "väärä" jos ajatellaan että tiede olisi "tietyn säännön mukaista" tai "tietyn instituution toteutuneet käytänteet". Mutta se on sen verran levinnyt, että sitä on hyvä katsoa. Jos ei muuten, niin sitä kautta miten se eroaa muista. (Joku voisi sanoa jopa, että voi olla kiinnostavaa katsoa miten populaari kuva on "väärässä".) Tästä on hyvä aloittaa, koska se on monille tutuin, usealle jopa ainut, kuva tieteestä.

Yksi kuva saadaan tietenkin popularisoidun tieteen kautta. Tässä kansalle suunnatut kirjat ovat keskeinen luokittelun lähtökohta. Niissä esitetään "perinteisesti", että tiede olisi:
1: Objektiivista, eli tieto ei ole henkilösidonnaista, jossa väitteen sisältö vaikuttaa esittäjän sijasta, ja jossa luonto, ei yksilö, määrää lopputuloksen. Maailmankuva ei saa ohjata: "Tieteen keksiminen on inspiraatiota ja sen testaaminen perspiraatiota" ja vain testi ratkaisee.
2: Rationaalista, eli tiede perustuu logiikkaan. Tieteellinen ajattelu olisi laadullisesti parempaa kuin arkiajattelu ja se perustuu erilaisten loogisten suoritteiden hallintaan. Tieto esittyy väitelauseina ja mielellään kaavoina ja tilastoina. Sosiaaliset vaikutukset ovat vieraita ja minimoituja.
3: Intellektuellien pyörittämää. Tieteenteko nähdään koulutettujen ja erityisen älykkäiden ja sivistyneiden "superihmisten" hommaksi.

Tälläinen yksinkertaistettu tieteen lähestyminen on synnyttänyt tai ainakin vahvistanut populaarin kuvan tieteenteosta. Tämä määritelmä on sitä mitä ihmiset "luulevat tieteen olevan", sillä on tieteen vakuuttavuuden ja tehon mahti, vastasi se sitten "aitoa tiedekuvaa" tai ei. Bernard Cohen esittikin tähän liittyvät tieteen popularisoinnin tiedemieskuvan perusvirheet. Ne ovat seuraavat.
1: Tieteilijöiden jumalointi. Tässä tieteenteon pyyteettömyys ylikorostuu. Tieteilijät ovat totuuden pappeja, ja heidät kuvataan tiedollisesti ja moraalisesti ylivertaisina ja erikoislaatuisina.
2: Tieteen ja kriittisen ajattelun ylikorostaminen. Tieteen tuottaminen yhdellä alalla ei välttämättä tarkoita yleisen ja kaikkinaislaatuisen ajattelun kehittymistä. Asiantuntija on oikeasti enemmän asiantuntija omalla alallaan. Tästä hyvän kuvan Cohenin mukaan saa katsomalla tieteilijöitä työnsä ulkopuolella.
3: Skientismi, jossa tiede on ainut tapa toimia ja ratkaista ongelmia. Osa ongelmista ei edes ole tieteellisiä, vaan esimerkiksi eettisiä tai poliittisia.
4: Irtofaktojen arvon korostaminen. Cohenista esimerkiksi tiedot mineraalien nimistä tai tähtikuvioista yksittäin eivät auta muualla kuin tietokilpailuissa. Pelkät irralliset faktat eivät selitä mitään, joten ne eivät itse asiassa edes lisää ymmärrystä, muuta kuin osana jotain suurempaa kontekstia ja luokitusta. Yksittäinen tieto on merkittävä vain tietokilpailuissa.

Populaarin tiedenäkemyksen äärimmäinen ilmentymä on tietysti viihteen tarjoama tiedemieskuva. Tästä ammennetaan arvoja ja näkemyksiä, vaikka ne ovatkin "vain viihdettä", eikä tiedemiesten autenttisuutta mietitä kovin suuresti roolituksia kirjoittaessa. Tätä kautta niiden käsittely voi olla järkevää.

Käytännössä populaarikulttuuri tuntee muutaman tiedemiesarkkityypin:
1: Seikkailevan tiedemiehen, jonka ammatti ei näy muuten kuin erinomaisilla stunttempuilla. Tästä malliesimerkkinä on "Indiana Jones", tiedemies, joka seikkailee.
2: Tietävän neron, joka toimii "satujen avaimenantajan roolissa", eli hän on korvannut vanhan tietäjän tai velhon joka neuvoo miten sankarin tulee toimia. Monissa luonnonkatastrofielokuvissa tiedemiehelle on annettu varoittajan rooli. Ja monissa muissa tehtävissä hänen tehtävänsä on antaa sankarille joko henkisiä tai aineellisia varusteita. Tiedemies tekee sankarin aseet, ja neuvoo miten jokin ongelma ratkaistaan.
3: Hassun neron ja oikeassaolijan, joka ton yleensä sympaattinen ja ekee mitä vauhdikkaimpia keksintöjä. Tästä löytää esimerkkejä esimerkiksi "Paluu Tulevaisuuteen" ja "Flubber" -elokuvista.
4: Hullun tiedemiehen, joka ei ehkä tavoittele pahaa mutta aikaansaa sitä rikkomalla "luonnon sääntöjä ja leikkimällä Jumalaa". Tälläinen löytyy "Jurassic Parkista", puhumattakaan "Tohtori Frankensteinista" tai "Jekyll/Hydestä" .
5: "Kiistelevät saivartelijat", jotka kiistelevät keskenään kovaäänisesti ja tunteella. Tästä ehkä helpon esimerkki löytyy Mikki Hiiren aikakoneseikkailuista, Zapotek ja Marlin ovat aina erimielisiä. Tietenkin jotkut tulevat vielä vähemmän toimeen keskenään. Tämä tyyppi toimii vain ryhmässä: Kiistelyn kohteeksi tarvitaan joku toinen.
6: Salaliitossa olevat tiedemiehet, jotka pitävät yllä jonkinlaista "illuminatiin" verrattavissa olevaa salaliittoa. Taloudelliset tavoitteet ja muu vastaava on silloin syvin olemus. Pahimmillaan nämä tiedemiehet ovat jopa sadisteja, jotka tappavat ihmisiä "tieteen nimissä".

Populistisen näkemyksen ongelma on se, mikä viihteistetyllä asioilla on muutenkin. Se ei ole "täysin väärä". Sen sijaan se onkin karrikatyyri: Puolitotuuksia, harhaanjohtavia yksinkertaistuksia, stereotypioita ja muuta vastaavaa. Tässä pääkohta tulee tietysti siinä, että tiedekäsityksen kritiikki ei tietenkään ole yleensä sovellettavissa tieteen kritiikkiin. (Tosin tieteenhistorioitsijoiden yleinen kannanotto on se, että myös oppikirjat harjoittavat tätä toimintaa yllättävän paljon: Ne oikovat tutkimuksen mutkia, dramatisoivat, ja ennen kaikkea tulkitsevat menneisyyden näkemyksiä nykyajan kautta. Ne kuitenkin voivat tästä huolimatta onnistua pedagogisesti, ja oppikirjojahan ne ovatkin. Ne eivät kuitenkaan ole oppihistorian tai tieteentutkimuksen julkaisuja, vaan eräällä tavalla "sen tutustumisessa alkuun auttavia". Sekä tietysti aineistoa niille.)

"Varsinaisen tieteen" tutkimus.

Jos unohdetaan julkinen kuva ja PR, voidaan silti ottaa erilaisia näkökulmia. Onneksemme tiedettä on arki -ihmisten käsitysten ja ennakkoluulojen ulkopuolellakin. Luultavasti suurin osa on.

Alaryhmät voidaan jakaa esimerkiksi seuraavalla tavalla:
1: Instituutioita, jotka esittävät tekevänsä tiedettä, tai jotka "yleisesti katsotaan tekevän tiedettä", jossa on sen toimintatavat ja sen "viralliset kannanotot". Tämä on mutkikasta, koska asiaan liittyy "instituution jatkuvuusnäkökulma" että "tavoitenäkökulma". Aristoteleen fysiikasta on jatkumo tutkimukseen, joko todistamisen - mutta vielä useammin kumoamisen ja isojen korjailujen kautta. Tätä kautta Aristoteleen fysiikan instituutio olisi muuntunut ajan mittaan pikku hiljaa nykytieteeksi. Toisaalta taas on kyseenalaista pyrkikö Aristoteles kohti instituutiota, ja oliko hänen tavoitteensa luoda tutkimusperinne.
2: Tiedeyhteisöä, kaikkien ammattitieteentekijöiden yhteisöä ja sen mielipiteitä sekä niiden jakautumista. Tässä eroavaisuuksia jakaa ajattelu "yksilöstä" ja "ryhmästä". Tätä kautta Newtonin näkemykset fysiikasta jakavat melko vähän mielipiteitä. Kuitenkin Newtonin käsitykset alkemiasta jakavat. Newtonhan uskoi alkemian tieteellisyyteen ja sen tosiasiaväitteiden oikeudellisuuteen ja tutki aihepiiriä. Toisten mielestä vain Newtonin fysiikka on tiedettä tai on ollut tiedettä, koska tiedeyhteisö on hyväksynyt sen. Toisten mielestä myös alkemia on samalla tavalla "ollut tiedettä".
3: Tieteen saavuttamat tulokset. Asiat jotka ovat "lähellä lopullista totuutta", ideaali jota tiede ikään kuin saavuttaa tai tavoittelee. Tässä mielenkiintoista erimielisyyttä tuo se, että osan mielestä vain viimeisimmät tieteen tulokset ovat tiedettä, kun taas toisten mielestä vanhemamt ovat tiedettä koska ne ovat aikaisemmin olleet tiedettä. Tätä kautta Aristoteleen fysiikka jakaa tämän kohdan vielä pienempiin osasiin.
___3.1: On hyvä huomata, että tutkimusten "mikä on kokeen alkutila, koeasetelma ja lopputulos" ovat pysyvämpiä kuin "conclusions" -kohdat. Mutta yleensä niistä esitetään maallikoille vain juuri nämä päätelmät. Toki nämä ovatkin melko pysyviä, mutta kun paradigma vaihtuu, se kohdistuu aika usein juuri tähän kohtaan. Toki joskus jokin tutkimus huomataan surkeasti tehdyksi, jolloin myös itse tutkimuksen kohde katoaa. Tällöin tietenkin myös "conclusions" -loppukaneetti vesittyy.
4: Menetelmät joita tieteessä käytetään käytännössä (deskriptiivinen tieteenfilosofia). Tässä katsotaan mitä tieteentekijät tekevät ja mitä käytänteitä yhteisö vastustaa. Näin saadaan yleiskuva siitä mitä tieteenteko on. Poikkeusnäkemyksiin voidaan suhtautua monella tavalla : Tiukemmat korostavat tiedeyhteisön yleistä tapaa, jolloin vähemmistö ei ole "oikeaa tiedettä". Löysemmille riittää että on tieteentekijä. "UFO -tohtori" ja hänen kaverinsa tekevät silloin tiedettä marginaalissa.
5: Menetelmät joita tieteentekijöiden pitäisi käyttää (normatiivinen tieteenfilosofia). Tässä taas katsotaan sääntöjä, joita tieteenteossa pitäisi noudattaa. Jos tieteentekijän toimet eivät ehtoja täytä, hän ei automaattisesti tee tiedettä, vaikka olisi kuinka kolmen tohtoristutkinnon henkilö. Tässä tiedettä on yksittäinen saatu tutkimus ja sen tekoprosessi : Jokainen työ arvioidaan erikseen. Nobelpalkitun yksi työ voi olla tiedettä ja toinen voi olla "huuhaata".

Nämä luokitukset eivät tietenkään elä tyhjiössä. Eräällä tavalla ne ovat keinoja ja näkökulmia samaan asiaan. (Tätä voisi kuvata kliseisellä ja mielikuvituksettomalla norsuvertauksella. Yksi näkee korvan, toinen kärsän, kolmas jalan. Norsusta saa parhaan kuvan siten että nämä laitetaan yhteen.) Itse asiassa nämä kaikki voidaankin laittaa yhteen vielä ainakin kahdella "päätavalla". (Molemmilla syntyy "erilainen norsu".)

Eri lähtötavat tietenkin mutkistavat koko tieteen käsitettä. Voidaan sanoa että keskeisimmät näkökannat ovat:
1: Tiede historiallisena sosiologisena ryhmänä. Tiede on instituutio ja traditio. Tässä näkökulmassa on "ilmiselvää että tiede on länsimaista", koska esimerkiksi kiinalaisilla olisi ollut siihen aikaan tiedettä vain, jos ne olisivat toimineet eurooppalaisen laitoksen yhteydessä. Heillä voisi toki olla samankaltaista toimintaa, mutta se olisi "tiedettä" samaan tapaan kuin "hindulaisuus" on "kristinuskoa".
2: Tiede yleisenä kategoriana. Tällöin tiede toimii yleisnimenä. Silloin kiinalaiset, jotka olisivat tutkineet samankaltaisella systemaattisella menettelyllä, harjoittaisivat tiedettä.

Karkeasti näyttää kuitenkin siltä, että tieteen määritelmä sellaisena kuin sitä yleensä käytetään, on ennen kaikkea analoginen. Tiukkojen sääntöjen sijaan tiedettä olisi kaikki toiminta, joka olisi samankaltaista joidenkin "hieman erilaisten perusesimerkkien" kanssa. Tämä prototyyppien ja esimerkkien käyttö on hyvin yleinen. Popularisoinneissa sitä korostetaan harvoin, mutta se on käytössä: Ihmisille opetetaan tieteen menetelmistä "kertomalla tarinoita tieteenteosta". Esimerkit on valittu ja olennaiset piirteet esitelty.

Tällöin tiede muistuttaa melko paljon sellaisia yleisiä käsitteitä kuin "vasemmistolaisuus". Ajattelemme että tiettyä yhteyttä voi olla. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä on kuitenkin melko paljon eroja. Silti he ovat "vasemmistolaisia". Tässä näkökulmassa olennaista on se, että tieteelle ei välttämättä ole siistejä ja veitsellä leikattuja määritelmiä, jotka tekisivät siistin demarkaation eli erottaisivat tieteen epätieteestä. Tällöin ei kuitenkaan tarvitse elää relativismissa, tai kannattaa tätä, koska jotkut asiat ovat selvästi erinomaista tiedettä ja jotkut surkeaa. Monet siltä väliltä. Tällöin voidaan sanoa että epätieteen ja tieteen välillä on harmaan sävyjä. Se ei tietenkään tarkoita että musta ja valkoinen olisivat turhia käsitteitä.

Tämän takia on ehkä ymmärrettävä että tieteen määritelmällä ei voi aloittaa tieteenfilosofian kuvausta. Sitä ei voi myöskään lopettaa siihen.