Eläimet ja välineet.

Eläinten oikeudet ovat aika paljon puhuttu aihe. Mielestäni se on aiheena myös tärkeä. Niille pikku sapuskanruinaajille on hyvä nähdä muutakin roolia kuin hansikkaanpäälysteenä. (Missä ne ovat luonnollisesti mainioita.)

Tällä kertaa tuon esille "Animalian" kautta löytämäni Elisa Aaltolan näkemyksen. Esitys ei ole huono, ja se nostaa esille hyvin animalian kaltaisten aktivististen eläinoikeusjärjestöjen kannan asiaan. Hänen näkemyksessään on itse asiassa annos postmodernia filosofiaa. Hänen esityksensä on itse asiassa eräiden filosofien käsitystä siitä mikä on ihmisten välineellistämistä. Näissä näkemyksissä korostetaan että jokainen ihminen on yksilö, ja yritys ymmärtää tai luokitella tätä on aina jonkinlaista väkivaltaa. Siinähän ihminen asetetaan ennalta määrättyyn raamiin. Silloin ihminen muuttuu välineeksi suhteessa määrittelyyn. Hänen yksilönarvonsa katoaa ja tilalle tulee välinearvo.

Aaltola soveltaa vain samaa eläimiin.

Tämä sopii tietysti omaan näkemykseeni, jonka mukaan eläinaktivismin päähenki on antropomorfismissa. Fakta "ihminen = eläin" muutetaan muotoon "eläin = ihminen", ja perusteluun käytetään analogioita, piirteitä jotka ovat ihmisillä ja eläimillä yhteisiä. Tämä sallittakoon, kunhan muistetaan että analogia on monin paikoin laadultaan satunnainen. Hyvää ja huonoa analogiaa on usein vaikea erottaa toisistaan. Ja sekä analogioita että epäanalogioita voidaan rakentaa oikeastaan mihin vain. Itse olen sitä mieltä että on vakavasti mietittävä asiaa. Sillä vaikka kaikki koirat ovat eläimiä eivät kaikki eläimet ole koiria. Sama koskenee ihmisiäkin. (Ei pidä antaa yhtäsuuruusmerkkien hämmentää, ne ovat keinona "pseudomathematics", joka eräällä tavalla harhaanjohtaa.)

Ensilukemalta tekstissä voi ärsyttää tapa, jolla metsästäjä-keräilijöiden tapaa ihaillaan. Toiminnallisesti katsoenhan ne ottivat heinää, ja tappoivat eläimen. Luolamiehen karja eli tätä kautta "kädestä suuhun nuijasta päähän" -elämää. Tässä eläin käytettiin ravinnoksi. Samoin tietysti keskiajalla oli eläinoikeudenkäyntejä, koska eläimet nähtiin osana yhteisöä ja kenenkään ei katsottu olevan Jumalan vallan ulottumattomissa. Rangaistus ja oikeus koskivat kaikkia. Silti eläimet olivat ruokaa. Tämän kautta Aaltola näyttää lietsovan nostalgiaa aikaa kohtaan jona ei ole edes elänyt. Näkemys on kuitenkin ymmärrettävissä postmodernin filosofian kautta: Aaltola soveltaa ihmisiin käytettyä ajattelutapaa.

Ideana on "luokittelun latistava vaikutus". Suositun tulkintatavan mukaan ihmisen luokittelu on väärin, koska siinä toinen asetetaan omaan asettamaan häkkiin, määritelmään. Tämän katsotaan poistavan yksilöllisyyden, ja tätä kautta yksilölle tehdään eräänlaista väkivaltaa. Tässä leimaavaa ja vangitsevaa, "väärin/rikollista" on nimen omaan suhtautumistapa. Ei niinkään mitä tehdään. Vääräksi asiaa ei enää teekään niinkään ulkoinen toiminta, vaan se onko ulkoisen toiminnan mukana luokittelua vai ei.

Aaltolan pointti on sisäisesti koherentti. Mutta itse lähestyisin toisenlaisesta lähestymistavasta. Minun maailmassani "ajatusrikokset on kielletty". Eli moraali arvioidaan siten että teoista on erilaisia seurauksia ja niiden moraalisuutta arvioidaan tätä kautta. Koska tilanne on myös sovellettava tosielämään, on turhaa vaatia "täydellistä virheettömyyttä". Sen sijaan on katsottava kokonaiskuvaa ja valittava erilaisista haitoista pienempi. Tämä vaatii erilaisten näkökulmien punnitsemista ja luokittelua.

Tätä kautta voin ottaa esiin juuri samat asiat mitä Aaltolakin ottaa. Mielestäni hän on kuitenkin nostanut esiin joka tapauksessa tärkeitä seikkoja. Nostan aiheen esiin suoraan sitä kautta että jalostaminen nostetaan esiin erityisen pahana toimintana. Yleensä eläinkokeet ja teurastamon puoli kohtaa pahimman kritiikin, ja sen ohella tietysti turkistarhat sekä yksittäiset "kauhujen maatilat" nälkiintyneine eläimineen. Ja pienessä määrin metsästys. Joten on ehkä hyvä tarjota asiaan hieman tälläistä tuorettakin perspektiiviä.

Jalostuksen sisällä olevista sanoista puhuessa on hyvä muistaa että sanojen merkitykset muuttuvat. "Jalostamisessa" on tosiaan takana ajatus jostain "jalosta" jota eläimessä lisätään. Tämä sanan historia voi kertoa jotain näkemyksistä. Mutta ei välttämättä nykyajan. Ja onhan "teeskentelynkin" takana sana "tekeminen", eivätkä ne ole sama asia. (Itse asiassa teeskentely ei ole mitään "pikkutekemistä", vaan pikemminkin tekemisen puutteen piilottelua.)

Voidaankin sanoa että jalostus on katsottava määritelmiensä kautta. Jalostus on ihmisen suunnitelmallista toimintaa, jossa pyritään tavoitteellisesti vaikuttamaan eläinten geenifrekvenssien välisiin suhteisiin. Tämä kieltämättä tuo mukaan välineellistämistä. Eläin nähdään toivottavana ja eitoivottavana suhteessa johonkin ihanteeseen. Ihmisen eläinsuhteeseen on myös aina liittynyt välineellistäminen. Tältä voi tosin olla vaikeaa välttyä, koska myös suojeluohjelmissa tehdään keinotekoisia säilytysmenetelmiä, jossa puututaan eläinten lisääntymisoikeuksiin jotta geneettinen ajautuminen ei latista pienen populaation perimää. Tavoitteena on satunnaisparitus. Siinä kaikkien pyritään saavan aika tasaisesti jälkeläisiä. Mutta luultavasti tässä tavoitellaan kuitenkin sitä että eläin saa lisääntyä omien toiveidensa mukaan. Onhan se ihmisillekin tärkeä asia.

Pettäjän väline.

Aaltolan mukaan nykyihminen pettää eläimen rakentamalla tälle luottamuksen, tarjoamalla ruokaa ja hoivaa ja sitten tappamalla eläimen. Tämäkin näkökanta on poikkeuksellinen, koska yleensä animalia moittii eläinten huonosta kohtelusta. Sellaisessa ei luottamusta rakenneta. Tässä itse asiassa rakennetaan eräänlainen ansa. "Kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -tilanne. Jos eläimellä ei ole kivaa, sitä kidutetaan. Jos sillä on kivaa, se petetään. Tämänkaltainen tilanne kertoo tyypillisesti siitä että takana ei ole itse asian argumenttien vahvuus ja heikkous, vaan halu olla oikeassa keinolla millä hyvänsä ja tilanteessa missä tahansa. (Mutta kuitenkin Aaltolan näkemys on tuore. Sellaisena sille pitää antaa pisteitä ja rapsutusta. Vaikka uutuus ei olekaan mikään totuusarvon tae.)

Kuitenkin myös "vanhan ihanan luontokuvan Metsästäjä-Keräilijä" on kesyttänyt villieläimiä petoksella. Nauta on tullut syömään ruohoa ja muuta ruokaa jota sille on tarjottu ja sitten tämä on tapettu. Itse asiassa olen melko näppärä värkkäämään erilaisia ansoja, ja minulla on kirjallisuutta vanhoista riistanmetsästysansoista. Osassa niistä on syötti, jonka avulla elikko petetään astumaan maassa olevaan kuoppaan joka on naamioitu huomaamattomaksi. Kuopassa on tietysti keihäitä. Tälläisiä ei saisi tehdä nykyaikana. Tulisi valituksia eläinsuojelusta, ja ihan syystä.

Toki metsästäjä-keräilijä on nähnyt eläimen myös yksilönä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että nauta oli arvoltaan ensisijaisesti väline. Metsästäjä-Keräilijä, kuten nykymaanviljelijäkin, harvemmin vihaa eläimiä. Niitä rapsutellaan ja niille puhutaan niin luolissa kuin navetoissakin. Kuitenkin ihminen on aina ollut naudalle, sialle ja lampaalle susi. Sudellekin saaliseläin on nälän tyydytyksen väline. Luolissa syntymä ja kuolema oli säädeltyä - jopa ritualisoitua. Rituaalissa eläimellä on arvo, mutta se on ihmisen ideologinen arvo. Eläimen omaa vakaumusta ja halua tulla uhratuksi ihmisen abstraktiolle ei kysytä. Eläin on siis ensisijaisesti väline ihmisen uskonnollisten kokemusten saavuttamiselle. Jännittävää on tietysti myös se, että kapitalismin voi nähdä ideologiana joka tavoittelee suurta taloudellista voittoa. Tätä kautta rahan ansaistseminen on ideologista.

Voidaan kysyä miksi toisille ideologioille annetaan erilaisia oikeuksia kuin toisille. Ilmeisesti näin tehdään siksi että sallittuja ei ole todistettu olemassaoleviksi, ja raha on. Näin kuvitteelliselle jumalalle uhraamisen kautta hyöty on puuttunut ja ilman hyötyä ei ole välinettä. Mutta muistuttaisin kuitenin että uskonnollinen kokemus itsessään on hyöty. Se on sama kuin tappaisi eläimiä omaksi lystikseen. Tämäkään tie ei siis tuo pelastusta.

Jalostaja Luojana.

Tästä päästään tietenkin Aaltolan mainitsemaan luomiskäsitykseen : Jalostaja on eläimen rakentaja. Eläinten pitäminen on muuttanut eläimiä. Ne ovat domestikoituneet passiivisesti sen kautta, että ne ovat sopeutuneet niihin olosuhteisiin joissa niitä hoidetaan. Tätä tapahtuu vaikka niitä ei aktiivisesti jalostetakaan. Aktiivinen jalostaminen tietenkin muuttaa eläimiä lisää. Eläimet ovat lisäksi sopeutuneet petokseen. Siihen joka alkoi jo kivikaudella. Jo ennen jalostuksen alkua eläimistä pahintapaiset on tapettu, ja hyvin hoitoon sopeutuvat eläimet ovat muutenkin selvinneet hengissä. Sellaisetkin yksilöt, jotka luonnossa olisivat kuolleet suden hampaisiin ovat voineet selvitä hengissä. Niille kun on annettu turvaa ja hoivaa. Toki tämä turva ja hoiva on ollut ahneuden motivoimaa. Jalostus on tätä kautta ilmiselvästi yksi eläimen kontrolloinnin muoto. Siinä eläinten seksuaalivalintaan liittyvät vaistot ohitetaan. Eläimien jalostamista tarvitaan jos ja vain jos "ne eivät lisäänny jalostuksessa halutuilla tavoilla itsestään, eikä niitä saada lukemaan ja oppimaan jalostuskirjoista."

Aaltolasta jalostus esineellistää eläimen, koska siinä mitataan eläinten ominaisuuksia : Kun eläimien luonnetta arvioidaan "säyseäksi" ja niiden rakennetta voidaan kuvata erilaisilla termeillä. Onkin totta että esimerkiksi lihaa luokitellaan eläimillä monellakin tavalla. Grammoja päivä kasvua, kokonaispaino, painon kehityksen nopeus ja vakaus, lihan rasvaprosentti, rehuhyötysuhde eli paljonko rehua kasvuun vaatii ja muut asiat ovat tarkastikin tiedossa. Tässä otetaan näkökulma, joka korostaa nimenomaan hyötyä ihmiselle. Tässä eläintä tarkastellaan välineellisten ominaisuuksien kautta. (Tämä on selviö.)

Tässä ongelmana on tietenkin se, että ihmiset menevät lääkäriin koska tohtorilla on tietty taito. Ihmiset mittaavat lapsiltaan pituuden neuvolassa eikä tämän nähdä poistavan yksilöllisyyttä. Minun vanhemmat huomautteli minun laihuudesta, eikä tässä ollut takana välineellistämistä. Vaan sitä mitä naapurit ajattelevat siitä jos kakara kuihtuu kasaan. (Söisit nyt, nörtti! Etkä aina sekoilisi!) Ja minä "autan" ihmisiä, koska luokittelen heidän tarpeitaan. (Vitut autan, mutta kuvitelkaa esimerkin vuoksi.) Apua tarjotaan vain kun sille nähdään tarvetta. Avun vastaanottaminen taas olisi minun välineellistämistäni, koska siinä katsotaan että tässä luokittelussa todella on hyötyä. Hyötylasku on mukana siis avuntarjoajalla että avunsaajalla. Pelkkä hyödyn laskeminen ei selvästi tee asiaa pahaksi. Kuten ei hyötykään. Auttamista voi pitää hyvinkin eettisenä toimintana, vaikka siinäkin on mukana valtapeliä. (Lahjojen antaminen ja vastalahjat ovat itse asiassa filosofisesti aika mielenkiintoisia, valtapeli suorastaan tunkee lahjojen joka lävestä.)

Tosiasiassa jalostus ei kiellä ympäristöolosuhteita tai eläimen yksilöllisyyttä. Sitä kiinnostaa vain perimä, koska se on se mihin se voi vaikuttaa.

Jos genetiikan sisältämä on yksilöllisyyttä, niin jalostus ei suinkaan poista eläinten yksilöllisyyttä. Voidaan jopa sanoa että se elää siitä. Populaation pääominaisuushan on variaatio. Ja siitä katsotaan jalostettavia nimenomaan yksilötasolla. Variaation ei uskota koskaan täysin loppuvan. Yksilöllisyys ei lopu, eikä syntyvät eläimet ole vähempiarvoisia tai vähemmän yksilöitä siksi että vanhemmat on valikoitu erilaisella tavalla. Jos genetiikka taas ei sisällä yksilöllisyyttä, ei jalostus puutu yksilöllisyyteen yhtään mitenkään. Jos perimä on yksilöllisyyden kannalta irrelevanttia esineellistämistä, jalostushan ei silloin by definition vaikuta eläimen yksilöllisyyteen mitenkään. Valitettavasti kaikkea ei voi saada.

Jalostus on kuitenkin selvästi myös välineellistämistä, vallankäyttöä. Kuten Foucaultin valtakäsityksen kanssa tämä ei välttämättä tarkoita nollasummapelissä olevaa valtaa. Se, että ihminen saa jalostamisesta taloudellista hyötyä ei poista eläimen oikeuksia. Samaan tapaan kuin taidemaalarin tietty taulu ei muutu eitaiteeksi välittömästi sillä että joku ostaa sen isolla rahalla.

Villieläjästä kotieläin.

Tässä on mietittävä miten domestikaatio mutkistaa asioita. On katsottava vertailutiloja:
1: Domestikaatio tekee eläimen riippuvaksi ihmisestä. Vapaan domestikoidun eläimen rooli ei ole vapaus vaan kuolema. Vastakkain on siis eläimen kuolema luonnossa ja eläimen eläminen maataloudessa ja nopea kuolema. Domestikaation jälkeen eläimellä ei ole vapautta valita ihmisen seuraa, toisin kuin villeillä esimuodoillaan. Tietyllä tavalla tämä on eläimen "lapsen asemaan asettamista" samaan tapaan kuin esimoderneissa ideologioissa ihmisen päätäntävalta korvattiin ulkopuolisella auktoriteetilla.
2: Kun verrataan eläinten oloja ennen domestikointia ja sen jälkeen, on selvää että nykyajan naudat elävät mukavampaa elämää kuin kivikauden. Kun kivikauden immeinen on ottanut eläimen, se on nähnyt nälkää. Sen teurastus ei täyttäisi nykyään edes alkeellisia standardeja.
3: Kun verrataan nykydomestikoitujen eläinten elämää ja luonnoneläinten elämää, on selvää että luonnossakin on paljon karsintaa. Eläimiä kuolee nälkään ja kylmään. Ja petoeläimet välineellistävät heidän ruumiitaan. Nykyisin tarjolla maaseudulla on domestikoituneille eläimille melko hyvin sopivat olosuhteet. Ne elävät tietyn mittaisen elämän ja sitten ne teurastetaan nopeasti. Nälkä ja pelko eivät siihen kuulu.

Näiden kautta kysymys huijauksesta muuttuu. Voidaan sanoa että esiin nousee myös vaihtokaupan idea. Ensin eläintä kasvatetaan ja pidetään elossa, sitten eläin pitää kasvattajaansa hengissä.

Lypsykarjan kohdalla tilanne on erityisen mutkikas, koska se tuottaa maitoa niin paljon että se ei ole luontaisen tarpeen kieltäjä. Vasikat eivät yksinkertaisesti jaksaisi juoda sitä määrää maitoa mitä lypsyrotuinen emä tuottaa. Samoin se, että lypsykarjaa voidaan pitää vuosia elossa on oma asiansa. Niitähän ei käytetä ensisijaisesti lihaksi, ja pääasiallinen tuote, maito, vaatii eläimen hengissä oloa. Myös vertailu luonnonolosuhteisiin on vaikeaa. Sillä susi ei tapa yhtä eettisesti kuin teurastamo. Uskallan lyödä vetoa että jos susilauman tapa jahdata eläimiä, raadella ne niin että aikaa tuskissa kuluisi yhtä paljon, olisi eläinsuojelu välittömästi kieltämässä toimintaa. Eläin siis saa vaihtokaupassa selvästi jotain. Tietenkin lihasika, joka ei kasva edes täysikasvuiseksi ennen teurastustaan on astetta vaikeampi kysymys. (Mielestäni koko alan yleistäminen yhteen palikkaan on jotain jota voi odottaa filosofeilta jotka eivät tunne käsittelemäänsä asiaan liittyvää tiedettä. Tai välitä siitä.)

Aalto nostaa esiin että välineellistäminen nojaisi tekijänoikeuksiin. Minäkin olen törmännyt sellaiseenkin argumentaatioon missä jalostuksen katsotaan antavan oikeutta käsitellä eläimiä, koska ihminen on vaikuttanut niihin. Tässä perustelussa on tietysti mukana isoja heikkouksia. Siinä sotketaan mahti ja oikeutus toisiinsa. Kristillisessä perinteessä sen huomaaminen on tietysti erityisen vaikeaa, koska kristinuskon perusdogmina on autoritaarisuus joka on tullut tekijänoikeuden, mahdin ja oikeutuksen kautta. Kaikkivoipuus ja kaikkitietävyys tarkoittaa siinä pakkoa totella.

Pohjimmiltaan kysymys onkin siitä että vastakkain on kaksi näkemystä:
1: Näkemys jossa eläimiä käyttävä pettää eläintä. Petos onnistuu koska eläin nähdään tyhmänä olentona jonka luottamus saadaan totuttamalla. Tätä kautta ihmisellä on "vastuu heikommasta". Petoshan muuttuu pahaksi juuri siksi että se kohdistuu typerään. Toki osa on sitäkin mieltä että eläimet ovat fiksuja mutta niitä silti petetään, jolloin ihminen on silti älyllisesti ja kyvyllisesti eläimen yläpuolella. Eläin rinnastetaan tässä olennaisilta oikeuksiltaan ihmiseen, jolloin petos on vakava asia.
2: Näkemys jossa hoitaja tekee vaihtokaupan eläimen kanssa. Vaihtokaupassa eläin on joko väline jolta saadaan enemmän kuin mitä siihen asetetaan, tai sitten joissain tapauksissa samanarvoinen vaihdon kumppani. (Koiria jalostetaan mutta ei syödä tai tehdä hansikkaita, niitä jopa hoidetaan lääkärissä miltei kuin ihmisiä. Lypsylehmää pidetään lypsämässä kunnes se on niin sairas että se lopetetaan, siitä ei tehdä lihaa.)

Kaikki tiivistyy tietysti siihen miten samanlaisia eläimet ja ihmiset ovat olennaisilta osiltaan. Tämä on iso ongelma eettisissä kysymyksissä. Helppo esimerkki tässä on siinä, miten sisaruksen kanssa naimista pidetään yleisesti aika pahana asiana. Kuitenkin pikkupikkuserkkua saa jo "painaa" ihan miten lystää. On täysin mahdollista että eläinten kohdalla on eroa ihmisiin, ja että eettisesti tämän eron huomioonottaminen johtaa ylikarkeisiin yleistyksiin. Sellaisiin, jotka liioittelussaan ovat epäeettisiä koska yleinen kaava jyrää liikaa. Asia maalataan dikotomiseksi joko-tai –tilaksi, jossa induktioita maalataan reippaalla kädellä ilman että yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota ja niiden kautta tarkastellaan tätä pääsääntöä kriittisesti.

Kuitenkaan animalian kantakaan ei ole välineellistämisestä vapaa. Sillä siinä eläimelle annetaan arvo ihmisen romanttisena ideaalina. Tässä korostetaan vapautta ja päätäntävaltaa. Tässä maaseutu voi tarjota korkeintaan kultaisen häkin eläimelle. Ja kaikki häkit ovat pahasta. Vapaus korostetaan korkeimmaksi arvoksi. Tässä tapahtuu eläimen luokittelu. Sen halut heitetään syrjään ja ihminen päättää mitä eläin arvostaa. Tämä päätetään tietyn arvomaailman kautta. Arvomaailman, joka on eläinsuojelijoihin liittyvien tilastojen mukaan kaupunkilaisten lemmikinomistajien, ei maaseudulla tuotantoeläinten kanssa saatuihin näkemyksiin. Eli näkemys on vieläpä juuri tietyn ihmisryhmän ideaalejen ja romanttisten ihanteiden mukainen. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka jalostusta ja eläinten hoitoa miten vastustaisi, esityksissä kuitenkin heijastetaan lähinnä omia valtapyrkimyksiä. Erikoista kyllä Aaltosen näkökulmanvalinta on erittäin vahva argumentti tälle kannanotolleni : Hänhän korostaa luolamiesten ja nykyajan ihmisten vertailussa juuri ihmisen eläinkuvaa ja sen luonnetta. Ja että tämä liittyy siihen miten ihminen kohtelee muita ihmisiä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että eivät pidä tärkeänä sitä miten eläin itse kokee asian yksilönä. Vain ihmisten katsantotavalla on merkitystä. Eivätkä sitä mitä eläimille tapahtuu ja mitä niille tehdään. Keskiössähän on tässä puheessa vain ja ainoastaan se, miten ihminen kokee eläimen. Tämä taas on nimen omaan välineellistämistä.

Erikoista hommasta tulee tietysti myös ihmisten kannalta. Kun katsotaan mitä Aaltola ja kumppanit vihjaavat eläinten pitäjistä. Kun luokitteleminen kieltää suoraan ilmiön ymmärtämisen: Yksilöllisyyshän menee rikki jos esitetään että asioita voidaan tiivistää kaavoihin. Näin itse asiassa ainut sallittu tapa on olla ottamatta selvää. Kaikki rikokset ovat ajatusrikoksia. Tätä kautta sitä tehdään väkivaltaa kun toisen yksilöllisyys kielletään ja tämä luokitellaan pahantekijäksi. Suuri osa maanviljelijöistä ei tee työtä pelkkä julma verenhimo silmissään. Itselläni ei ole ollut motivoivampaa työtä, kuin se mitä tein MTT:n tutkimussikalassa porsituspuolella. Maanviljelijöistä tehdään tässä argumentaatiossa luokitus, ja heille tehdään tätä kautta väkivaltaa. Heistä tehdään toinen, jokin johon kohdistetaan ideologista ylenkatsetta.

Kuitenkin juuri animalian ihmiset ovat haluamassa asettaa itsensä eläinten huoltajiksi. He siis edustaisivat näitä eläimiä vahvempina ja kyvykkäämpinä ihmisinä. He kieltävät että maanviljelijöillä olisi oikeutta nimetä itsensä vastaavaksi tahoksi. Mielestäni tämä kertoo lähinnä autoritaarisesta arroganssista. Jos Jumala säätää säät ja ilmat, on eläinsuojelija se, joka eläimen puolesta ottaa vallan ajaa omia näkemyksiään. Totta kai tämä on vallankäyttöä. Se ei toki välttämättä ole eläimeltä pois. Mutta tämän myöntäminen vie terän koko välineellistämisen moittimisesta.

Itse korostaisin sitä että petoksen ja teurastamisen kauheutta ja luonnon petojen saalistamisen ja syönnin raakuutta vertaillaan eläimen tuskan näkökulmasta. Eläin edustaa eläinsuojelijoille ihmisten arvoja, kuten vapautta. Tällöin eläimellä nähdään välinearvoa. Mielestäni ajatusrikos ei ole rikos. Asiat on arvioitava ennustettujen seuraustensa mukaan. Virheen ja erehdyksen armo saadaan tässä siitä että se arviointi on tehty väärin, eikä tulos ole odotettu.

En väitä että eläinsuojelujärjestöt olisivat väärässä. Väitän että animalian näkemys on tietyllä tavalla hyvinkin rationaalinen. Mutta sitä esitetään kuin vanhaa esimodernia ja diktatorista uskontojen moraalinormistoa : Ulkopuolelta määrätään kaikille yhteinen moraali, jota ei voida kritisoida koska se on ainut. Ja erimieliset ovat syntisiä. Väärässä ja pahoja.