Kaltaisekseen.

Lueskelin tänään puolisoni auskultointimateriaalia, tarkemmin Christina Salmivallin "Kaverien kanssa - vertaissuhteet ja sosiaalinen kehitys" -kirjaa. Siinä minua kiinnosti etenkin vertaisuus. Se oli siinä vahvana pohjasävynä.

Vertaisethan ovat samantasoisia kavereita, jotka ovat usein ikätovereita. Mielenkiintoista oli se, että ennen oltiin korostettu vanhempien kasvatuksen merkitystä ja vähätelty muuta. Esimerkiksi Piaget taas kannatti vertaisten sisäisiä konflikteja tärkeänä kehittäjänä. Kavereiden kanssa erimielisyydestä oppii kompromissien tekemistä ja muita tärkeitä taitoja.

Kirjassa taas oli vahvasti "minusta ilmiselvä viesti", joka korosti sitä että lapsilla on usein synnynnäinen tempperamenttityyppi, joka vaikuttaa hieman. Sitten on vanhempien vaikutusta joka vaikuttaa. Myös kaverit vaikuttavat. Itse asiassa kirjan mukaan kavereita syntyykin juuri siten, että ensin hakeudutaan samankaltaisten seuraan ja sitten sen jälkeen tämä samankaltaisuus kasvaa. Toisin sanoen lapsi valitsee kaltaisiaan kavereiksi, ja sen jälkeen seura tekee vielä enemmän kaltaisekseen.

Myös vihollisuus oli mukana kuvioissa. Ennen ajateltiin että on vain yksiportainen yksinkertainen status, joka vertautuu monin tavoin kanojen nokkimisjärjestykseen. Tässä ideana oli se, että matalan statuksen lapsi kokee torjuntaa ja korkeassa statuksessa saa tovereiden suosiota. Tosiasiassa on paljastunut että lapset ovat mutkikkaampia kuin kanat. Tämä saadaan tutkimalla "tykkään-dissaan" -kyselyillä(Jossa kanat "laskisivat kolmeen".):
1: Torjutuilla on vain vähän "tykkään" ja paljon "dissaan" -vastauksia.
2: Keskimääräisillä oli kohtuullisesti molempia.
3: Suosituilla on paljon "tykkään" ja vähän "dissaan" -vastauksia.
4: Ristiriitaisilla oli molempia paljon.
5: Ignoroiduilla taas molempia on vähän.

Hauskaksi tilanteen tekee tietysti se, että joitakin luullaan suosituiksi, mutta he saavat kuitenkin vain vähän aitoja pitämisiä. Muiden näkemyksistä ei siis välttämättä ole realistista kuvaa. (Mikä ei liene vain lasten juttu.)

Tietenkin kun kyse oli minusta, kiinnostuksen kohteeksi löytyi aggressio ja kiusaaminen. Tässä kohden kirja toi esille sen, että koulukiusaajilla on usein proaktiivista aggressiota ja kiusatuilla reaktiivista aggressiota. Niitä esiintyy usein yhdessäkin, ja kiusattu-kiusaajakin on tätä kautta mahdollinen yksilön rakenne.
1: Proaktiivisessa aggressiossa haetaan yksinkertaisesti ratkaisua. Hän on oppinut että "se kannattaa". Kirja ehdottaa että tässä kohden tehoava keino voisi olla epäaggressiivisen käytöksen palkitseminen ja aggressiosta rankaiseminen. Proaktiivisen aggression kohdalla kokemuksen katsotaan vaikuttavan vahvistavasti ja heikentävästi. Tässä myös ympäristöllä on rooli : Sivustaseuraajat rakentavat hiljaa ollessaan sosiaalisen normin joka sallii teon. Se voi tietysti myös kannustaa siihen.
2: Reaktiivisessa aggressiossa väkivaltaan ryhdytään ikään kuin itsesuojelun tai sellaisen kokemuksen kautta. Kiusaamisessa tälläinen tietenkin voi provosoida. Räjähtävää, itsensä puolustavaa, voidaan katsoa siten että se rikkoo "tiettyjä normeja vastaan", ja tätä kautta ikään kuin pakottaa "pistämään ruotuun".

Tämä oli sinänsä opettavaista, koska olen aina ollut outo. Olin outo kakara, ja minusta tuli outo aikuinen. Tai ainakin "iso ja täysi -ikäinen". (Alkossa ei onneksi henkistä ikää kysellä.) Tätä kautta saa tietysti vallan olla "uniikki" ja "omintakeinen", mutta se tarkoittaa automaattisesti myös eristymistä muista, paitsi ideoiden ja ajattelutavan ja kiinnostuksen, myös kaikenlaisen seuran kanssa. Olin itse asiassa luultavasti "enemmän rakastettu kuin vihattu", eli minua ei yleisesti katsottu pahalla. Homman vain annettiin pyöriä, koska "en kuulunut kenenkään jengiin", ja katsojavaikutus painoi sääliöt hiljaisuuteen : Olin kuin Helsingin kadulla rikoksen uhriksi joutunut, jota kaikki kyllä säälivät mutta jonka auttamiseksi kukaan ei tee mitään. Tästä syntyi sosiaalinen estämättömyyden normi, jonka piirissä pari poikkeustapausta pääsi puuhaamaan.

Omalta kannaltani erikoista oli se, että omien kokemusteni kautta "provokatiivinen käytös" oli ratkaiseva toiminnan lopettaja. Eli se, että pistin kerrasta ja kunnolla turpaan toimi paremmin kuin kaiken maailman koulunjälkeen höpöttelyt ja kotiinkuljetuslaput, joita sitä ennen oltiin kokeiltu. Luulen että syynä on se, että suurin osa koulukiusaamisesta ei ole yhtä pitkäjänteistä ja systemaattista. Kun se ei kohdallani ollut luonteeltaan "keskivertoista" ei "keskiverron lainalaisuudet" toimineet siihen. Kun muu ei auta, on tälläinen "opetustuokio" "pedagogisesti erityisen opettava". Toisessa tilanteessa se voisi vain pahentaa tilannetta. Ja ehkä se ei olisi toiminut aikaisemmin. Hassuin asia on tietysti se, että tämä kokemus teki minusta itsestäni vahvasti provokatiivisesti aggressiivisen, opin ihan oikeasti sen, että aggressio on ratkaisu. Jos olisin tehnyt jutun aikaisemmin, olisin todennäköisesti itse koulukiusaaja, tai ainakin riskit tähän olisivat suuret. Luultavasti uhrejani olisivat olleet entiset kiusaajani : Ihmisen halu kostoon on voimakas, ja se menee helposti liioitteluksi.

Näin aikuisena homma ei paina enää "niin kovin paljoa". En toki vieraile tietyissä paikoissa, eikä he käy meillä. En pidä näistä ihmisistä, no yhtään, ja heidän kuolemansa ei pilaisi päivääni, ellei sitten heidän jälkeenjäänyt sotkunsa pilaisi pukuani tai jotain muuta vastaavaa inhaa. Mutta muutoin suhtautuminen on paljon paremmalla pohjalla. Lapsena tilanne voisi olla toinen.

Toinen ongelma on tietysti se, että lapselle järkevä ohje ei ole "vedä niitä turpaan". Sain toki tämänkin ohjeen kuulla kotoa, mutta sen toteuttaminen on aivan eri asia. Lapselle pitäisi tämän sinällään ansiokkaan ohjeen ohella opettaa julmimpia (määritelmässä "kipua aikaansaavimpia - vaihtoehtona kun on paikkojen rikkominen ja pysyvien vammojen aikaansaaminen) ja suoraviivaisimpia (koska ne on nopeampi oppia) itsepuolustuslajeja, mitä maa -planeetta tuntee. Mutta vasta kun muu konfliktinhallinta on käyty.