Pettymys.

Melko usein mediaa syytetään sen takia että ne ovat vaikkapa liian väkivaltaisia. Toinen suosittu kritiikin kohde on tietysti pornografia. Nämä nostetaan usein esiin luultavasti sen vuoksi että niihin liittyvät asiat eivät ole "yleisesti täysin hyväksyttyjä". Ne rikkovat yleisiä normeja. Näin siitä huolimatta, että väkivalta on suosittua televisiossa. Sillä televisioväkivallan katsotaan lietsovan väkivaltaan, kertovan että se on OK.

Nämä rakentuvat yleisesti sen näkemyksen varaan että tulkitsija vain ottaa näkemänsä hyväksyttävänä. Tätä kautta on ehkä järkevää että kritiikki kohdistuu siihen väkivaltaan joka näyttää "aidolta väkivallalta". Se kun ei ole kaunista. Idealisoitu seikkailuelokuvista tuttu väkivalta kun on enemmän koreografista.

Toinen tapa kritisoida viihdettä syntyy siitä että se vääristää asioita. Tästä helppo esimerkki on pornografia, jonka katsotaan antavan suorituspaineita. Se on epätodellista. Tässä näkökulmassa väkivaltaviihde olisi tietysti sellaista että erityisesti koreografista hyppelyä tulisi kritisoida. Se kun luo illuusion siitä että väkivalta ei olisi sotkuista.

Mielestäni uutta vääntöä aiheeseen saa ottamalla aiheeseen "pehmon". Sellaisen joka ei ole normien rikkomista, vaan mukailee nykyisiä hegemonioita. Eli kun ihmiset näkevät asian, he sanovat että "noin sen pitäisi olla tosielämässäkin".

Ja tässä päästään tietenkin rakkauteen.

Helposti tästä saa esimerkin katsomalla "Kolmas kivi auringosta" -komediasarjaa. Siinä on jakso joka käsittelee ensisuudelmaa. Joukkion naispuoleinen avaruusolentoluikahtaja kun tutustuu ihmisten maailmaan. Hän lukee romanttisista kirjoista kaunistelevia näkemyksiä. Sellaista romanttista tavaraa, jota naisten romanttiset kioskikirjat tarjoavat. Näissähän nainen on kaunis, miehet rikkaita ja komeita lääkäreitä. Näiden kanssa sitten on ihanteellista rakastelua huokuvine povineen ja alabasterisäärineen. Kun avaruusolento on tutustunut tähän, korostuu se kuinka ensisuudelman pitäisi olla jotain erityistä. Niinpä hän lavastaa ja suunnittelee puitteet täysin. Tosielämässä kuitenkin pussattavana on tietysti pulska ja lyhyt poliisi, Don. Odotusten vuoksi tilanteelta vain odotetaan enemmän, vaatimuksetkin kasvavat. Joten tulos on tietenkin pettymys. Muuten ei voisi käydä. Sama on tietysti esillä jo lapsilla. Jo Disneyn piirretyissä rakkaus on ikuista ja luonteeltaan ihannoitua. Ja vanhat sadut loppuvat häihin ja "onnellisena elämänsä loppuun asti".

Jos ajatellaan että viihteen seuraaja on vain passiivinen vastaanottaja, on selvää että nämä sarjat tarjoavat ihannetta joka ei käytännössä toteudu. Ne vääristävät ihmisten kuvaa elämästä ja parisuhteesta. Ja sen vuoksi erotaan helposti : Kun parisuhteen odotetaan olevan "sen yhden oikean kanssa" helppoa, on ongelma tietysti vain merkki siitä että "nyt ollaan väärän kanssa". Tässä kohden viihteen kuvan nielevät joutuvat pettymään. He ovat suljettuna "Donin suudelmaan" odottamaan jotain ihannetta joka ei toteudu maailmassa, vaikka se ehkä olisikin hyvin tavoiteltava asiantila. Ymmärtämättä että vaikka ihanne olisi kaunis ja toiveet täyttävä, on hyvä muistaa että epäonnistuminen tässä on aina läsnä jollain tasolla, ja tähänkin on hyvä varautua.

Jos taas ajatellaan että katsoja on kriittinen suhtautuja, on selvää että nämä myyvät ihannetta, eivät todellisuutta. Eli lapset eivät pidä piirrettyjä opetuselokuvina. Eivätkä kioskikirjoja lukevat naiset hae kirjoista todellisuutta, vaan eskapismia, irtautumista todellisuudesta.

Siksi jonkin "vaarallisuus" liittyy aina enemmänkin siihen kuka on lukemassa mitäkin. Jos joku on vain vastaanottaja, tämän pitäisi sitoutua totuuspohjaisuuteen, jossa väkivalta on irvokasta ja julmaa. Ja olemaan muutenkin realisti. Sen sijaan jos joku on aktiivinen tulkitsija, voi irtautuminen olla hyväksikin. Taide voi tarjota juuri väylän pois maailmasta, joka kriittisen tarkastelijan silmin harvemmin näyttää ihanteelliselta. Tällöin kyynistymisen ainut vastalääke on tietysti utooppinen tai dystoopinen hömppä, jossa ensimmäisessä esitetään ihanteita ja pumpulia sokerikuorrutuksella. Ja toisessa taas eletään julmassa todellisuudessa jossa on pahaa. Niin pahaa että Jeesuskin on zombie "Jesus is a zombie: Walking among us after death. And Christianity will eat your brains!" (Jos tuo tuntuu keinotekoiselta, syynä on se että uskontovitsikiintiöni tämän blogin osalta on aika pahassa vajauksessa.)

Tosin tätäkin näkemystä mutkistaa se, että jotkut ajattelevat että ihminen valitsee viihteen omien tarpeidensa mukaan. Eli esimerkiksi kauhuelokuvat eivät muokkaa persoonaa, kuin tietynlaiset ihmiset alkaisivat katsomaan kauhuelokuvia. Näin ihmisen viihdevalinnat kertovat siitä mitä tarpeita hänellä on. Taide, jota jopa kioskikirja on laajassa mielessä, tarjoaa tässä kohden keinon vaikka värittää tylsää elämää. Tai läpikäydä pelkoja ja vihan tunteita joista voidaan jopa vapautua. Tietenkin se voi ainakin teoriassa myös lietsoa, eli ihminen vihaa ja vaipuu vihaviihteeseen, joka voimistaa vihaa, antaa ihmisen rypeä siinä : Onhan Goethen "Nuoren Wertherin kärsimyksetkin" aikaansaanut itsemurhia.

Itse olen sitä mieltä että ongelma ei ole ilmiö, vaan tulkitsijan tilanne, persoona ja tulkintatapa. Siksi halut kieltää tai tuomita jokin ilmaisun muoto kertookin enemmän yksilön omista lukutavoista, peloista, seurasta ... Tai vaan siitä että hän haluaa muiden seuraavan omia normejaan mutta ei kehtaa sanoa sitä suoraan koska se on sitä "vallankäyttöä", jolla on paha kaiku etenkin lukeneempien keskuudessa.