"I wonder how it feels to leave without soul. / How low you might go before you know. / Your hands are good for nothing, I'm the one to blame. / Cause in the end there's nothing left anyway. / And when it all ends. / Its like a little rains. / I rather lay down and die. / And feel like a fool. / If I'm right, I'm satisfied."
("Doom unit", "killing time")
Agatha Christien "Kymmenen pientä neekerinpoikaa" -kirja, on, paitsi muuttanut nimeään muotoon "Eikä yksikään pelastunut", myös muuten ajankohtainen. Vahvasti sen ideaan pohjautuvia sarjoja nimittäin tulee tällä hetkellä melko paljon televisiosta.
Kirjassahan on suljettu yhteisö, josta yksi tellen kuollaan pois. Kysymys on pudotuspelistä. Ja kun hahmot eivät tunne toisiaan, tarina ei jää korostamaan kuolemien kauheutta. Tärkeintä on että juttu etenee rivakasti. Christien kirja vie kuolemisen "heti alusta" äärimmilleen. Jokainen saarella oleva kuolee, ja siitä tulee "suljetun huoneen mysteeri". Viimeisen luvun pulloposti ratkaisee tietysti uteliaiden mielet. Mutta sen lukeminen voi romuttaa koko kirjan.
Suoraan tälläiseen ideaan on rakennettu tietenkin "Harper's Island" -sarja. Se on toki koristeltu kauhuelementein. Kuitenkin sarjaa katsoessa korostui hieman samantapainen tunne siitä että jokin ei päästä samastumaan mihinkään mitä sarjassa tapahtuu. Siinä on toki ulkoisesti kaikki kohdallaan ja erikoistehosteisiin on panostettu. Ehkä sen vuoksi minulla tuli mieleeni paitsi se, miten sulhanen epäilyttävästi muistuttaa Hitchcockin "Psykon" Norman Batesia, myös se, miten koko touhu muistuttaa kovasti survivorsia ja muita Tosi -TV -formaatteja.
Niissäkin koostetaan ihmisiä eristyneeseen paikkaan ja sitten sieltä tiputetaan. Lopulta sarja loppuu, ja voittajakin päätyy muiden joukkoon rivijulkkikseksi. "And then there were none." Kuolemanteemaa on hieman korostettu alkuaikojen "Survivorsissa", jossa heimokokouksen jälkeen sammutettiin symbolinen (elämän)liekki. Samoin näissä sarjoissa korostuu "eläminen hetkessä". Katsoja ei jää pudonneita suremaan, ja pääasiana onkin odottaa seuraavaa juonenkäännettä. Pinnallisesti kiinnostus motivoidaan "kuka" -motiivilla. Eli murhamysteerissä mietitään "kuka on murhaaja." Ja pudotuspeleissä "kuka on voittaja." Mutta se selviää vasta katsomalla viimeinen jakso.
Samoin vaikka henkilöt kameran edessä melko nopeasti riisuvat aika paljon naamiostaan, jää henkilökohtainen kokemus rakentamatta. Koska koko tilanne on korostetun pelimäinen. Pysyvyyttä ei edes kannata rakentaa, koska juonenkäänteillä ja lisäkikoilla tuloksen ennustaminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Murhamysteerissä pitää olla epäilyttäviä henkilöitä yli tarpeen. (Ja lopulta se toisiksi vähiten epäilyttävä on syyllinen.) Ja Big Brotherissa tulee yllättävä arvonta jossa slummit ja paratiisit vaihtavat paikkoja. Pakkaa sekoitetaan.
Koska tavoitteena ei ole arvata "kuka". Se selviää vasta viimeisellä sivulla. Tosin Realityyn en ole kovin innostunut. Koska niistä ei voi lukea viimeisiä sivuja ensin. Sillä niin minä aina kaikki dekkaritkin luen. "Columboa" katson tietysti mielelläni, koska siinä tämä "kurkkiminen" on tehty valmiiksi. Kurkinnan jälkeen koko "kuka" -kysymys romahtaa, ja on kevyempää tarttua siihen juonenkäänteilyyn. Juonet on yleensä rakennettu niin että riittävä tieto, tai oikeastaan useammin evidenssi jonka avulla voidaan poistaa irrelevantti mutta epäilyttävä häiriöaines, on käsillä vasta aivan loppusuoralla, joten "kuka" -kysymyksen miettiminen ennen tätä tilannetta tuntuu hieman keinotekoiselta. Murhiahan sitä ollaan katselemassa. Tai Tosi -TV:n kohdalla ihmisten putoamista.
Kirjoittaja ei ole kuitenkaan kurkkinut "Harper's Islandia" piraattina, eikä siksi tiedä kuka sarjassa on murhaaja. Hitchcockia kunnioittaen hän arvaa että murhaaja on sulhanen. Mutta vain Tyylisyistä. Luultavasti lopulta saarella on vain Abby Mills ja yksi mies, joka on joko sulhanen tai se kalastaja. Ja tietenkin murhaaja, joka ei voi ratketa vaikkapa toisiksi viimeisessä jaksossa. Muut tietenkin kuolevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti