Urheilujoukkueiden fanittamisessa ei siis olisi kovin paljoa mitään järkeä. Mutta tämä tietysti sopii urheilun muuhunkin henkeen. Sehän koostuu täysin keinotekoisesta ja absurdista merkityksestä. Ihmiset ovat päättäneet melko mielivaltaisia sääntöjä joilla tehdään melko mitättömiä asioita ja tästä tehdään urheilulaji joka sitten symbolisoituu elämää suuremmaksi. Pelipaidan rakastaminen sopii tähän maailmaan jossa juhlitaan sitä että "meidän joukkue voitti" vaikka tosiasiassa joukkue voitti ja toiset vaan katsoivat.
Sitä voisi sanoa että Seinfeld puhui identiteetistä. Se kulminoituu yleensä tarkemmassa tarkastelussa jonkinlaisiksi yksittäisiksi piirteiksi, jotka paljastuvat yleensä yllättävän pinnallisiksi. Kuitenkin näkisin että asiaa voidaan miettiä sen vastakohdan, yksinäisyyden, kautta. Tätä voidaan lähestyä maantieteellisen kliseen avulla. Usein yksinäistä tai itsellistä ihmistä verrataan saareen.
Heideggerin maailmassa ihminen elää aina yhteiselossa. Ihminen joka on elossa aina kysymys kanssamaailmasta (Mitwelt). Hänestä yksinäisyys voi vaivata vain ihmistä joka ymmärtää samanlaisuutensa suhteessa toiseen ihmiseen. Hän kuvasi tätä irtiolemisen kautta. Toisten kohtelu kuin he eivät eksistoisi on merkityksellistä vasta kun tajutaan että nämä ovat tietoisia yksiköitä. Näin ollen (a) saaret eivät tunne yksinäisyyttä eikä (b) kukaan ihminen koe yksinäisyyttä suhteessa saareen. Vasta kun tiedostat ajatuksen siitä että kohde on tietoinen, ja koet itsekin olevasi tietoinen, voit olla etäällä tässä. Lopputuloksena toinen esiintyy kuin hän ei eksistoisi, ja juuri tämä puute tekee kokemuksesta eriyttävän. Näin ollen toisen kanssa oleminen (Mitdasein) rappeutuu epävarsinaiseksi keskenään olemiseksi (Uneigentlichkeit).
Tämä iskee tietysti vahvasti Heideggerin vastustamaa Descartesin ajattelutapaa vastaan. Descartes kun yritti tehdä puhtaasta ja eriytetystä subjektista ytimen. Toiset ihmiset olivat skeptisen epäilyn alla ja sielusta oli tehty olio. Heidegger näki että tämä korosti lähinnä minäkeskeisyyttä ja sen vetovoima perustui egoistisiin taipumuksiimme. Heideggeristä emme projisoi itseämme muihin ihmisiin ja koemme ulkoisen maailman itsemme ulkonaolevaksi. Ja miltei mikään ei ole puhtaasti pelkkä itsensä. Ihmisen kokemusmaailmassa jopa irrallinen kirja voi paljastua merkittäväksi koska kirja voi olla esimerkiksi lahja toiselta ihmiseltä ja näin tämä heijastelee muitakin suhteita kuin pelkästään itseään.
Heidegger vastusti myös oman itsen erikoislaatuisena näkemisen jos se ilmeni erilaisuudentavoitteluna. Sillä hänestä Rousseaun amour-propre oli hänestä huono tapa elää. Se kun johti paitsi piirteiden havaitsemiseen, niin myös vertailuun. Sitä ollaan erilaisia tai samanlaisia kuin toiset ihmiset. Ja tämä johtaa pyrkimyksiin joko olla samanlainen, parempi, huonompi tai vain erilainen. Ihminen joka vertaa itseään "kehen tahansa ihmisiin" (Das Man) muuttaa elämän epävarsinaiseksi emmekä enää ole "yhdessä vaan keskenämme".
Itse näkisin, että ihminen ei ole saari, vaan pahempi kuin saari. Sillä nähdäkseni ihmiset yrittävät paitsi elää toistensa kanssa, niin he myös yrittävät elää jollain tavalla merkityksellistä elämää. Ja tässä Jerry Seinfeld on oleellinen. Vaikka hän on koomikko eikä filosofi - tai kenties juuri sen vuoksi - hän näytti että ihmiset kiinnittävät huomiota pinnallisiin piirteisiin. Ja oikeasti ihminen ei tarvitse Jumalaa elääkseen merkityksellistä elämää - siihen riittää jalkapallo.
Nähdäkseni Descartes oli tavallaan oikeassa. Toisen ihmisen syvin ydin on salattu. Heidegger oli oikeassa siinä että ihminen ei tunne projisoivansa omia mielikuviaan toisesta ihmisiin kun hän on heidän kanssaan. Mutta tosiasiassa tälläinen projektio tapahtuu käytännössä väistämättä. Ihmiset ovat kasa attribuutteja. Ja jostain syystä meille on vain opetettu että nämä asiat ovat "pinnallisia". Kaikki ihmisen merkityksellisyyttä koskevat analyysit rappeutuvat tämän perusoletuksen vuoksi pinnallisiksi. ; Sillä tässä kohden meillä on ongelma ; Emme oikeasti voi tehdä sitä mitä kristityt mainostavat. Eli "vihaamme syntiä mutta rakastamme syntistä". Sillä syntisyys ja ennen kaikkea vakaumus on heillekin vähän kuin pelipaita. Ensin ihminen on dissattu, mutta jos hän kääntyy kristityksi hän on heti kaveri jonka uskonratkaisua kehutaan positiivisesti ja vuolaasti. Sama ihminen sai buuaukset edellisellä viikolla. Kysymys on täsmälleen samasta kuin siinä, mitä käy kun suosikkijoukkueen pelaaja vaihtaa joukkuetta.
Ihmisen ydin on kenties mysteeri ja erillään ihmisten ominaisuuksista ja piirteistä, mutta kaikki kanssakäyminen jonka voimme tehdä toisten kanssa tapahtuu niiden kautta. Muuta keinoa ei ole. Päättelemme toisen toiminnasta hänen persoonallisuustyyppimme ja projisoimme mielikuviamme ja päättelemme havaintojen ja oman itsen projisoinnin ja muista ihmisistä ihmisten kanssa kanssakäydessä saatujen aistimus-kokemusten kautta saatujen kautta yhteenvedon joka on kätevä nimitys. Vaikkapa se, että joku on "kusipää". Tämä on tietysti samanaikaisesti syvin tuntemuksemme että jonkinlainen kokemus-järkeily-omasta itsestä projisoinnin summan kautta syntynyt analyysi.
Kaikki mitä voimme käsittellä ja käsittää toisessa ihmisessä ovat attribuutteja. Tunteemme ovat suhteessa näihin, koska muutoin tunteillamme ei olisi kohdetta. Ja kun yritämme karsia toisen ihmisen ulos näistä olemme ongelmissa. Ajaudumme vanhaan empiristejä vaivaavaan paradoksiin joka koskee appelsiineja. He miettivät että kun appelsiinista poistetaan väri, maku, paino ja itse asiassa kaikki vuorovaikutus ominaisuudet, niin mitä on se appelsiinius näiden kaikkien ominaisuuksien takana. Hyvin suosittu ratkaisu ongelmaan on sen toteaminen mielettömäksi. Ei ole mitään ideamaailmassa killivää appelsiinin ideaa. Kun poistat ominaisuudet, poistat väistämättä itse appelsiiniuden. (Ominaisuuksia ei tosin edes voi poistaa ilman niiden taustavoimien poistamista, koska ne aikaansaavat vuorovaikutukset. Mitä on appelsiini ilman heikkoa voimaa ja ainetta?)
Lisäksi ihmiset tarvitsevat vertailua - nimen omaan eriyttäviä identiteettejä - kokekseen itsensä yksilöiksi että kuuluakseen johonkin tiettyyn joukkoon. Ja tämä johtaa aina "pinnallisuuteen" jollain tasolla. Tämä näkökulma voi itse asiassa johtaa siihen että esteitäkin on monenlaisia. Tämän hetkinen maailma tuntuu keskittyvän ns. vihapuheeseen. Siinä joku toinen ihminen kuin sinä "eriytyy saarelle" ja polttaa sillat. Hän ei hyväksy jotain toisen ihmisen ominaisuutta. On kuitenkin olemassa toinen tapa ajautua erilleen. Se on sitä että toinen rakentaa sillan ja kutsuu yli, mutta mennäksesi sen yli joutuisit myymään itsesi. Nähdäkseni vasta tämä on kunnollista yksinäisyyden tunnetta. Edellinen on vain vihattuna olemista. Sitä että ei voi tulla ja tehdä vaikka toiset sallivat, kenties jopa pyytävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti