Labour: Otsasi hiessä sinun on leipäsi ja sirkushuvisi osteltava

Syntiinlankeemuskertomuksen kohdalla keskitytään yleensä suuriin abstrakteihin teemoihin. Mietitään syntiä, kuolevaisuutta ja vastaavia mahtipontisia sanoja. Luultavasti ennen keskeisempiä ovat olleet kuriositeetit ; Ihmisiä on vaivannut elämän raskaus ja synnytystuskat. (Joihin huvittava yksityiskohta : Englannin kielen labour tarkoittaa sekä synnytystuskia että työntekoa.) Syntiinlankeemus kertoo tarinan miksi työ on raskasta. "Otsasi hiessä sinun on" ... Tällä on tietysti oma vaikutuksensa esimerkiksi Weberiläisessä "luterilaisessa työmoraalissa". Nykymaailmassa olemme jossain määrin etääntyneet tästä puolesta, keskitymme abstraktimpaan puoleen.

On kenties hupaisaa huomata, että vaikka Karl Marx ajatteli uskonnosta jopa tiukemmin kuin minä - se oli ooppiumia kansalle - hänkin näki työn hyvin samalla tavalla. Siksi alun kommunistit taistelivatkin sitä ajatusta vastaan että proletaatille annetaan vapaa-aikaa vain jonkinlaisena huoltotoimenpiteenä ; Proletaatin vapaa-aika oli porvarille uusintamista. Eli vapaa-aikaa tarvittiin vain sen takia että se oli kokonaistuotannon kannalta parasta. Koska ilman lepoa "ei synny riittävää tulosta", annettiin sitä lepoa että saadaan maksimoitua työteho. Silti Marxillakin ihminen oli ensi sijassa työtätekevä ihminen. (Vapaa ei ollut tavallaan edes sen takia että ihminen ei ole robotti. Vaan vapaa-aika oli verrannollinen jonkun masiinan huoltotöihin.)

Nykyisin vasemmisto ei enää aja juuri ollenkaan samoja asioita kuin vanhana aikana. Syy on tavallaan se, että merkittävissä määrin kommunismin alkuperäisistä ja oleellisista tavoitteista on jo onnistuttu. (Tai ne on havaittu irrelevanteiksi.) Täsä kohden kommunismi onkin kohdannut sen ongelman mikä vaivaa hieman kaikkia tasa-arvo-, ihmisoikeus-, ja muita vastaavia järjestöjä ja ideologioita. ; Kun asia saadaan korjattua, lakkaa tavallaan oman olemassaolon merkitys. Moni ei jää lepäämään laakereillaan, vaan yksinkertaisesti "vaihtaa taistelun kohdetta". Siksipä vasemmistokin on ajoissa älynnyt siirtyä ns. kulutuskapitalismin kritiikkiin. ; Orjuuttavan patruunan sijasta vastustajana onkin ihmisiä abstraktimmalla tavalla orjuuttava markkinatalous.

Ongelmat ovat muuttaneet luonnetta. Voidaan sanoa että nykyään vasemmisto valittaa enemmän "first world problemseista" kuin ennen.
1: Voidaan sanoa että ne ovat kiipineet Maslown tarvehierarkiassa askeleen - tai parikin - ylöspäin. Tässä ei ole kysymys siitä että tämä muutos olisi jotenkin halveksittavaa automaattisesti. On toki totta, että riskinä tässä prosessissa on ongelmien trivialisoituminen. Mutta ongelmien trivialiteetti liittyy tavallaan kontekstista ; Muistan kuinka Päiviö Latvus osuvasti kritisoi hyväntekeväisyystyötä tekeviä jotka olivat selvästi korjaamassa ongelmia "ensimmäisen maailman näkökulmasta". He esimerkiksi ensimmäisenä yrittivät saada tietoliikenteen kuntoon alueilla joissa nälänhätä ja väkivaltaiset konfliktit olivat relevantein ongelma. Kun ihminen on kuolemassa ripuliin, häntä ei varsinaisesti hyödytä mahdollisuus katsoa pianoa soittavia kissoja YouTubesta - tai edes sivistyneemmin BBC:n uutisia. Toki länsimaat voivat viedä teknologista osaamista, ja tehdä tässä valtavan suuria muutoksia, mutta ongelmilla on aina tilannekohtainen relevanssi. Täällä Suomessa kunnon laajakaistan saaminen kylään voikin sitten olla ihan oikeasti yhteiskunnallisestikin merkittävä vaikutus. Se kun vaikuttaa vaikka muuttoliikkeeseen ja auttaa ylläpitämään sitä "elävää maaseutua" jota moni nostalgisesti arvostaa. (Osa toki ei.) Kysymys ei ole siitä onko journalismi tärkeää, onko tiedonjako tärkeää. Relevanssi on katsottava suhteessa kokonaisuuteen.
2: Antiikin kreikkalaiset olisivat varmasti pitäneet muutosta oleellisena. Sillä heillä elämä oli jaettu kahteen osioon. Heillä elämässä oli bios ja zoe. (1) Zoe -elämän puutteiden korjaaminen Marxilaisen kommunismin kovaa ydintä ; Tässä haetaan elämää, jossa kysymys on eloonjäämisestä, konkreettisemmista välttämättömyyksien saamisista, jaksamisesta. (2) Bios taas on ideologista, poliittista ja mielekkyyttä korostavaa elämä, jossa ytimessä on vapaus ja vastaavat hyveet.

Itse asiassa Suomessa on toki yhä töitä joissa on ihan älyttömän pitkiä päiviä ja raskasta työtä - olenpa itsekin tehnyt sellaisia - mutta noin karkeasti ottaen meillä on melkoisen paljon vapaa-aikaa. Kun katsoo blogimaailmaa ja vastaavia, voi huomata että vapaa-aikaa on melko paljon. Ihmiset prosessoivat ja kirjoittavat. Tarkalleen ottaen tämä koskee pääasiassa normaalia työtä. Johtotehtävissä tilanne on muuttunut. Ja muuttajana on itse asiassa juuri tietoliikenne. Kännykkä tekee tilanteen sellaisiksi että ollaan teoriassa koko ajan tavoitettavissa.

Voidaankin sanoa että ammatit voidaan jakaa karkeasti "töihin" ja "uriin". Työtä tekevällä on tietty tuntimäärä ja työ erottuu vapaa-ajasta hyvinkin vahvasti. Voit lokeroida. "Uralla" taas saattaa olla että päivässä on vähemmän varsinaista raatamista, mutta tämä jakautuu omituisesti ; Olet koko ajan valmiina ja varautunut. Kännykkä voi yht'äkkiä soida lauantaiaamuna. Nimen omaan uratyylisten ammattien varjopuolena onkin se, että työtä ja vapaata on lähes mahdoton erottaa toisistaan. Ja tämä ei koske mitään "filosofiammatteja" joissa voi olla vaikeaa erottaa sitä onko kirjastossa lueskelu tai kauppajonossa mietiskely norkoilua vai työntekoa. Tämä koskee juuri sitä "isot palkat ja kova vauhti" -ammattikuntaa. ; Onkin kenties hieman huvittavaa että proletaatti on saanut vapauden ja ylhäisö joka ennen kestitti vuorineuvoksia kotonaan ja kutsui tätä suhteiden ylläpitämiseksi on tavallaan menettänyt koko vapaa -ajan konseptin. 

Ja tästä seuraa toinen erikoinen puoli. Nimittäin se, että markkinatalouden kritiikki on jotain joka on oikeastaan relevanttia vain "modernille yläluokalle". Kun Timo Soini selittää että intellektuelli vasemmisto ei nykyään oikein välitä karvaperseduunareista, hän on tässä kohden tavallaan oikeassa. Intellektuellien ajama kapitalismikritiikki kun ei oikeastaan kosketa heitä. Mainitut ongelmat ja vaikeudet osuvat parhaiten niihin ihmisiin joilla on kohtuulliset tai hyvät palkat - niitä ihmisiä joilla on urat. Kun puhutaan kerskakulutuksesta tai siitä että ihmiset juoksevat tavaran perässä, tämä ei oikeastaan kosketa kovin monia ihmisiä.

Toki jos vertailukohdaksi haetaan kehitysmaat, voidaan suurin osa länsimaisista ihmisistä saada suoranaisiksi kerskatörsäreiksi. Mutta jos asiaa katsotaan kontekstissaan, voidaan huomata että ihmisillä on kehitysmaita paljon suurempi potentiaali törsäämiseen. Ja keskimäärin tätä jätetään käyttämättä. Jos katsotaan mitä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan, he eivät käy ostamassa uutuuksia. Ihmiset harrastavat. Tähän toki liittyy esineiden kerääntymistä, mutta asenne niihin ei ole kulutuskapitalistinen.

Otetaan vaikka äärimmäisen pinnallisena aiheena nähdyt käsityöblogit, ruokablogit ja vastaavat. ;
* Moni liberaali tiedostava vasemmistolainen näkee ne jonain jossa yksilöt korostavat olevansa kuluttajia. Että hyvinvointia haetaan lifestylestä. Tällöin ideana olisi se, että omaa hienostunutta makua korostetaan erilaisin ulkoisin merkein. Keskiluokka siis esimerkiksi matkisi yläluokkaisia piirteitä ja korostaisi statustaan.
* Kuitenkin tosiasiassa usein näissä on kysymys aivan muusta. Kysymys on siitä että ihmiset pitävät tämän asian tekemisestä. Ja he jakavat tuotoksiaan toisten kanssa. Jaettu resepti on kenties valtavirtakulttuuria, mutta se ei ole erottautumisen merkki. Se päin vastoin jakaa asioita jotta muut pääsevät nousemaan "samalle tasolle". Kysymys on enemmän tasapäistämisestä kuin kiipimisestä. Tämäkin olisi toki markkinatalouden ongelma ja täten liberaali kritiikki saa tilaa.
* Mutta tosiasiassa esimerkiksi vaateblogi tai ruokablogi muistuttaa yllättävästi useimmiten - siis silloin kun niissä ei ole selvää ideaa jossa blogi tuottaa rahaa tekijälleen - harrastelijataiteilijoita. Heille itse tekeminen on se pääasia. Taulu on sivutuote joka päätyy mahdollisesti ullakolle tai muualle. Tästä toki voi seurata se, että harrastelijataiteilijan talo on perunkirjoitusten painajainen koska kaikkialla on pieniä taideteoksia. "Sälpeomaisuutta". Mutta juuri tämä sälppeen kerääntyminen tarkoittaa sitä että kyseessä ei ole markkinatalouskapitalismi jossa omaisuus on väline onnellisuuteen ja että tätä onnellisuutta haetaan ostamalla lisää kulutustavaroita heti kun uutuudenviehätys katoaa. Tämänlainen sälpe tarkoittaa sitä että onnellisuus liittyy itse tekemiseen. Harrastelijataiteilija ja ruokablogisti päin vaston edustaakin Marxilaista ihannekuvaa työtä tekevästä ihmisestä. Jossa ihminen identifioituu tekemiseensä ja nauttii tästä.

Kulutuskapitalismin ytimessä on se, että tekeminen on väline onneen. Ja esine on onnen lähde. Tässä ajattelutavassa asiallisena huomiona onkin se, että oikeasti esine ja omistaminen ei tuo onnea. Että uutuudenviehätys karisee joka tapauksessa. Ja näin ollaan noidankehässä jossa yritetään ostaa itsensä onnelliseksi. Tämä kritiikki on osuvaa, niin osuvaa ja ilmiselvää, että oikein kukaan ihminen ei näytä uskovan siihen. Ja siksi kulutuskapitalisteja ei juurikaan ole. Suurin osa ihmisistä tekee työtä tavalla johon liittyy vapaa-aika. Ja vapaa-ajallaan hän harrastaa. Ja tässä tekeminen on itseisarvoinen ydin ja jos sivutuotteena tulee esine, se on korkeintaan välinearvoisessa suhteessa siihen tekemiseen. (Itse suosin sellaista harrastmista joka ei jää lojumaan nurkkiin. Miekkailu on mainio tapa "rakentaa katedraaleja ilmaan", seurauksena ei ole esinekerääntymistä jota perunkirjoituksiin joutuvat sitten kiroilisivat.)

Mutta kulutuskapitalismia pitää moittia - sehän on kaikkien lempivihollinen.

Ja tämä ei ole pelkkää vasemmiston ja liberalismin moittimista. Sillä fakta on että kulutuskapitalismia moittivat melkein kaikki. ; Erikoista kyllä myös konservatiivit - ja etenkin he- ovat siihen liittyvien piirteiden vastustajia. Sillä itse asiassa konservatiivien olkiukkomielikuva liberaalista - se, jossa epämääräinen hahmoton ja ideaalinsa hukannut liberaali arvotyhjiöi ja ilmentää hienostuneisuuttaan pinnallisin keinoin - on perustaltaan kulutuskapitalismikriittinen. Liberaali avoimuus kun redusoituu tässä mielikuvassa melko pinnallisesti siihen että syödään etnisiä ruokia, hallitaan vieraita kieliä, ja kyetään sietämään monia oman kulttuurin vastenmielisinä pitämiä asioita ja tapoja. Liberaali avoimuus on siis sitä että voidaan pukeutua jännästi ja käyttäytyä röyhkeästi, ja suopeus onnistuu vain sen takia että kaikki ihmiset ovat niin helvetin pinnallisia että aidot konfliktit ja syvät kulttuuriset yhteensopimattomuudet lakaistaan pinnan alle.(Vasemmistolaisella kielellä : Tämä pinnallisiin piirteisiin keskittyminen unohtaa syvärakenteen erot.)

Itse asiassa voidaan sanoa että nykyään kaikki vastustavat kulutuskapitalismia. Eräässä mielessä tämä on turha taistelu. Kahdetsa syystä : Osalta paikoista se on jo voittanut ja käytännössä vaihtoehtoja sille ei näissä kohden ole. Ja muilta paikoilta se on kätevä vihollinen lähinnä siksi että kaikki vastustavat näitä piirteitä ja oikein kukaan ei seuraa tai halua seurata niitä. Tämä on siitä kätevä vallankumous, että niin kauan kuin teeskentelemme että vihollinen on olemassa, meidän ei tarvitse keksiä taas uutta vihollista tai "ajautua tyhjään raukeamiseen".
1: Suoraan sanoen vasemmistointellektuellismin markkinatalouskritiikki on yhteiskuntaa edistävä arvo lähinnä siinä että osa sen sijaan haluaa purkaa rakenteita jotka johtaisivat siihen että palaisimme tilaan jossa Marxin kritiikki olisi relevanttia jälleen. (Ja kornia kyllä vaikka ongelmat eivät ole relevantteja, näistä "saavutettuja etuja" purkavista puheista ei itse asiassa ole edes pulaa.)
___1.1: Tosin tässä on yksi poikkeus. Tietyt rakenneratkaisut pyrkivät kasvattamaan tuloeroja. Tämä taas tunnetusti haittaa yhteiskuntarauhaa. Tämä ongelmisto ei kuitenkaan koske "osta esine jotta olisit onnellinen" -elämäntapaa vaan työn ja palkkauksen suhdetta. Joka taas saa paljon näkyvyyttä. Vasemmistolainen dissaa, konservatiivi dissaa ja klassinen kristitty näkee tässä ahneuden synnin. Ja siksi tästä on tullut kaikkien vihollinen, pinnallisuuden ja kulutuskriittisyyden demoni.

Kulutuskapitalismi on rikkaiden luksusta. Ja sen ongelmat osuvat lähinnä näihin samoihin rikkaisiin. Enemmistö ei siitä edes välitä. Heitä käännyttämään onkin kehitelty ja osteltu kaikenlaisia kannustuskonsultteja. He ovat ainoita jotka myyvät onnellisuuskäsitettä ja ohjaavat ihmisiä kannustumaan kohti kulutuskapitalismia. Ongelmana vain on se, että nämä "virkistyspäivät" ja "kokoukset" ja "kannustusseminaarit" joita töissä pidetään ovat itse asiassa työntekijöille jotain aivan muuta. Eivät he usko niitä ympäripyöreitä lässytyksiä joissa pitäisi kannustua työnteosta palkkainsentiivillä. Ihmiset tietävät kyllä tätä paremmin itse mikä heidät tekee onnelliseksi, se, että löytyvät vaikkapa "paskankannosta" (tai mikä heidän työnsä sitten onkaan) uusia onnellisuuspiirteitä vai siitä että tuottavat keskinkertaisista aiheista tehtyä kliseistä soopaa internetblogiinsa. (Jälkimmäisestä, kiitos vaan.) Nämä seminaarit ovatkin siitä erikoisia, että niissä ihmiset laittavat korvia kiinni ja miettivät juuri muita asioita. Ne ovat sitä että vapaa-aikaa tuodaan lisää töihin. (Ja tästä maksetaan oikein palkkaa.) Lopputulos on lähinnö ironinen. Ja iskee suoraan vasten tätä vihollisista irrelevanteinta, kulutuskapitalismia. Jokainen onnellisuuskonsulttiluento työpaikalla on voitto laiskuudelle.

Nykyajan yhteiskuntakritiikin ongelmana on se, että jos klassisen kulutuskapitalismin synti on ahneus ja laiskuus yhdistettynä, on nykymaailmassa kritiikin kohteeksi valittavana lähinnä joko (1) uraatekevä ahkera mutta ahne tai (2) työtä tekevä downshiftaaja, laiska mutta vähään tyytyvä ihminen. (+) Kuitenkin 1 -tyypin ihminen näkee että laiska pummi haluaa riistää omaisuutta, jotta hän täyttäisi kulutuskapitalismin negatiivisen ihmiskuvan. Ja 2-tyypin ihminen taas näkee että uraohjus ei tee edes töitä vaan lonnii nurkissa työajalla ja kuulemma vetää vapaa-ajallaan amfetamiinia. Jotta hän olisi kulutuskapitalistisen ihmiskuvan demoni.

Uskoisinkin, että työtä ja puurtamista koskeva kieli kumpuaa perinteestä. Kristillinen maailmankuva on sävyttänyt keskustelua työstä, jos ei suoraan raamatunlainauksin, niin ainakin sieltä kumpuavin sanonnoin ja jäsennyksin. Tämä johtaa paitsi siihen että työ kenties muotoutuu niitä mukaileviksi, niin varsinkin siihen että kuvaus ja kohde eivät usein kohtaa. ; Tilanne on hieman kuten kartesiolaisen dualismin kohdalla. Maallisetkin ihmiset, jotka eivät omasta mielestään erota mieltä ja ruumista, tuntuvat käsittelevän aivoja kuin ne olisivat kartesiolainen sielu. Eli olisimme aivoja ruumiissamme ja näiden välillä olisi jokin ero. Jäsennustapa tulee kulttuurista. Ja se ei vaikuta siihen että koemmeko epäkartesiolaisesti että liikutamme päätä, sen sijaan että pääkeskeisesti ajattelisimme että muu ruumis ja muu maailma heiluu. Se vaikuttaa vain kieleen. Skeemamme eivät vain vastaa arkikokemuksia, mutta puhumme niistä kuin ne vastaisivat.