Helsingin Sanomien kolumnisti Jani Kaaro kirjoitti ihmisyydestä ja väkivaltaisuudesta. Hän nosti esille Zimbardon ns. Stanfordin vankilakokeen jossa satunnaiset koehenkilöt jaettoon mielivaltaisesti vartijoihin ja vankeihin. Vartijat alkoivat käyttäytymään väkivaltaisesti. Kaaro tiivisti tämän kokeen lopputuloksen seuraavasti "Vartijoiden ohjeistus oli pitää vankilassa kuria ja järjestystä. Tutkimus näytti osoittavan, että kun ihmiselle annetaan rajaton valta, hänen todellinen petomaisuutensa pääsee esiin. Siksi kaltaisemme laji tarvitsee järjestysvaltaa, mikä pitää petomaiset impulssimme kurissa." Tulkinta on sinänsä mielenkiintoinen koska sen katsotaan yleensä ottaen todistavan ns. ryhmäpaineen voimasta. Se siis tarkoittaisi enemmänkin sitä että yhteisö kannustaa meitä pahaan.
Kaaron tulkintakenttä on poliittinen ja vasemmistolainen. Tämä ei ole tietysti itsessään automaattisesti väärin, mutta se sävyttää kokeen varsin erikoiseen muotoon. Tulkinta on kuitenkin loppujen lopuksi persteltu. Tämän kulman korostamista tarvitaan jotta viesti olisi helpommin ymmärrettävissä ; Kaaron ideana on tuoda esiin se, että Zimbardon vankilakoe kertoi enemmän hakumenettelystä kuin ihmisyydestä. "Vuonna 2007 Western Kentuckyn yliopiston tutkijat keksivät kokeeseen uuden näkökulman. He laittoivat lehteen kaksi ilmoitusta, joissa haettiin vapaaehtoisia vankilakokeeseen. Ensimmäinen ilmoitus oli täsmälleen samanlainen, jolla oli haettu vapaaehtoisia alkuperäiseen Stanfordin vankilakokeeseen. Toinen ilmoitus oli muuten samanlainen, mutta siinä ei mainittu sanaa vankila. Tulokset olivat paljonpuhuvia. Vankilakokeeseen hakeneissa oli piirteitä, joita ei ollut toiseen kokeeseen ilmoittautuneissa. He olivat aggressiivisempia, autoritaarisempia, itsekkäämpiä, vallanhaluisempia, narsistisempia, sosiaalisesti dominoivampia ja vähemmän myötätuntoisia."
Kaaro todistaakin sen suuntaan että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä ja että kaikki pahuus pitää opettaa. Tämä on tietysti yhteensopiva sekä Zimbardon vankilakokeen ryhmäpainepuolen että sen uudemman version kanssa. Hän koristaa tätä kulttuureilla joissa korostetaan lempeyttä. "On tietysti luonnollista, että me länsimaiset ihmiset tulkitsemme kaikenlaisten pahuuden ilmentymien nousevan suoraan ihmisen universaalista pahuudesta. Mutta voisiko tämä tulkinta olla näköharhaa, joka johtuu oman väkivaltaisen ja hierarkkisen kulttuurimme päähänpinttymistä? Inuitien, eli eskimoiden, käsitys ihmisyyden perusolemuksesta on kovin toisenlainen kuin meillä. Heillä kaksi ihmisyyttä kuvaavaa peruskäsitettä ovat ihuma ja naklik. Ihuma tarkoittaa ihmisyyttä: henkilö, jolla on ihumaa, on riittävän kypsä, ettei hän tunnemyrskyssäkään käyttäydy aggressiivisesti, vaan osoittaa toisia ihmisiä kohtaan hyvää tahtoa. Naklik puolestaan tarkoittaa ihmisessä olevaa hyvää: halua suojella lähimmäistä kylmältä, nälältä ja vaaroilta. Eskimoiden näkemyksessä hyvyys liittyy läheisesti ihmisyyteen, sillä naklik on ihuman mitta. Mitä enemmän ihminen osoittaa toiminnassaan hyvyyttä, sitä kypsempi ihminen hän on." Tämä on mielenkiintoista koska myös meidän oma kulttuurimme korostaa auttamisen hyviä puolia. Kypsä ihminen on meidänkin kulttuurissamme yllä kuvatun kaltainen. Eivätkä inuiitit ole mitenkään erityisen asiallisia. Kansan perinnetapoihin on historiallisina aikoina kuulunut se, että jos joku ei ole valmis jakamaan vaikkapa tupakoistaan, tämä voidaan tappaa. Kaaro ei tietysti mainitse tätä puolta. Hän unohtaa katsoa kulttuurin toimintaa ja miettiä minkä verran siinä on julmuuden käytänteitä toisia ihmisiä, lapsia, eläimiä ja vastaavia kohtaan. Kulttuuri on aina muuta kuin opetetut ihanteensa.
Itse asiassa olen itse tätä kuvaava. Minut opetettiin oikeasti suorastaan pasifistisessa hengessä. Vesipyssykiellot ja Turtles -sensuuri olivat osa, kentis ymmärrettävä ja kuvaava osa, kuviota. Tämä arvokasvatus opetti minulle tasan tarkkaan hyvästä ja pahasta normeja. Ongelmana oli vain se, että kun perheessä esiintyi perheväkivaltaa ja sitä elää kulttuurissa jota kuvaa koulukiusaaminen, ei tästä opettamisesta ollut oikein mitään hyötyä. Arvopohja synnyttää korkeintaan käsityksen siitä mihin ei yllä ja joka näyttää jopa naurettavalta siksi että sitä ei voi soveltaa nykymaailmassa ilman että se tuottaa vakavia ongelmia. (Tosin olen kaikesta huolimatta - kuten miekkailukoulun varainhoitaja asian kuvasi - kohtuullisen sisäsiisti, joten kai se kasvatus johonkin kantoi.)
Kaaro kysyy onko ihminen pohjimmiltaan paha vai hyvä. Tässä kohden hän nostaa esiin kasvatuksen tärkeyden. "HS:n nettikeskustelussa joku kirjoitti, että jos lasta ei kasvateta, hänestä tulee peto. Se oli voimakas kannanotto ihmisen sisäisen pahuuden puolesta ja kasvatuksen kyvystä hillitä tuota pahuutta." Tämä onkin nähdäkseni se ongelma. Nähdäkseni Kaaroa ja muutakin asiaan liittyvää keskustelua värittää liikaa fiksoituminen ns. petoihin. Nähdään että kasvatus on "petoutumisen estämistä" ja että hyvyys on väkivallattomuutta. Ja juuri näinhän ei ole. Itse asiassa tilanne on siitä mutkikas että oikeudenmukaisuus ja väkivalta ovat itse asiassa toisiinsa kytkettyinä. Sillä oikeudenmukaisuus jolla on mitään väliä on sitä että menee estämään pahuutta aktiivisesti. Tämä on aina sosiaalisesti ylemmän statusaseman ottamista tai sellaiseen pyrkimistä. (Jos on minun tavoin "maailman huonoin supersankari" yrittää ihminen silloin mennä puuttumaan ja tunkemaan nenäänsä muiden asioihin mutta ei vain onnistu prosessissa.) Passiivisuus ei kuitenkaan tarkoita oikeudenmukaisuutta vaan passiivisuutta.
Aaron Jamesin kusipäisyysnäkemys iskee kiilaansa juuri tähän väliin ; Kusipää toimii aggressiivisesti koska kokee että hänellä on moraalinen oikeutus. Zimbardon vankilakokeen tulkinnassa väkivalta sekoittuu helposti siihen että motiivienkin pitäisi olla likaisia. Tämänlainen essentialismi on kuitenkin näköharha. Ihminen harrastaa paljon sublimointia ja ressentimentiä. Osa voi muuttaa likaiset motiivinsa joksikin hyväksi. (Pätemisentarve ja egoilu johtaa ahkeruuteen ja vaikkapa hyvän filosofian tekemiseen. Tai ainakin välttävää blogia.) Samoin hyvillä motiiveilla voidaan tehdä pahaa. (Rakkauden uskonnon pyhän kirjan Raamatun käskyt motivoivat kiusaamaan homoperheisiin adoptoituja lapsia koulussa.) Kuitenkin jo termi vankila tarjoaa viitekehyksen jossa roolissa on moraalinen taso. Vanki on tehnyt jotain pahaa joten joku voi motivoitua moraalisella närkästyksellä. Ulkopuolisesta jotkug Abu Ghraibin vankien julmat ja nöyryyttävät kokemukset ovat käsittämättömiä ja julmia ja voivat johtua vain pahuudesta. Mutta oikeasti siinä ollaan tietysti vihaisia ja surullisia 9/11 -terrori-iskusta joa koetaan kohteet syyllisiksi ja pahoiksi ja siksi rankaisukin on "luvallista". (Abu Ggraibin touhut ovat tosin sitä rankkuusluokkaa että niitä tuskin tapahtuu edes melko HC -tasoisten sadomasokistien parissa. Tosin tässähän HC:ilijoilla ei kyllä näytä olevan mitään ylärajaa jota joku yksilö ei voisi ylittää.)
Kun Kaaro vertailee kulttuureja hänellä on selvästi väkivalta-pahuus-hirviö -skeema. Hän käyttää vertailussa väkivallatonta kulttuuria
1: "Piaroat kasvattavat lapsiaan tavalla, jota antropologit kutsuvat joskus ei-kasvatukseksi. Toisin sanoen, lapsia ei kielletä eikä rangaista, ja jos he joskus tekevät jotakin, mitä vanhemmat eivät hyväksy, vanhemmat osoittavat sen lähinnä mulkaisemalla lasta tyytymättömästi. Piaroa-lasten elämä on siis lähellä sitä, mikä on omankin poikani unelma: voi kun saisi olla vaan."
2: "Shavantet sen sijaan eristävät poikalapset vanhemmistaan vähintään viideksi vuodeksi. Tuona aikana vanhemmat miehet simputtavat heitä kuin armeijassa ikään, ja heidät pakotetaan kestävyystesteihin, tappelemaan ja valvomaan yöt läpeensä. Jos shavantepoika vastustaa äitiään tai lyö häntä, vanhemmat miehet kehuvat ja kannustavat häntä."
On itse asiassa huvittavaa että Kaaron jalo villi -teemaista näkökulmaa ovat kritisoineet esimerkiksi Jaques Derrida, joka on tietysti vasemmistolainen intellektuelli. Hänhän ihmetteli miten heimojen tutkijoilla on ajatus siitä että väkivalta ja pahuus tulevat ryhmään ulkoa ja toimet tulkitaan tässä valossa. Kun heimossa tehdään jotain, se tulkitaan hyvän jap ositiivisen kautta. Esimerkiksi jo Kaaron esimerkeistä voi nostaa esiin teeman jossa ihannoidaan vanhempaa joka korkeintaan mulkaisee lastaan. Koulukiusattuna olemisen ajoilta olen jossain määrin tietoinen tästä vanhempana olemisen tyylistä. Nämä aikuiset ovat sääliöitä, jotka antavat väkivallan tapahtua ja mahdollistavat ja ylläpitävät ilmapiiriä jossa väkivaltaa voi tehdä ilman mitään seuraamuksia. Derridan ajatuskeikausten tapaan voin kysyä että miksi se, että oma lapsi hakkaa ja lyö toista lasta ja vanhempi "epäkasvattaa" lastaan korkeintaan mulkaisemalla on mitään hyvyyttä tai väkivallattomuutta. Päähänsilittelijävanhemmat noudattavat teemaa "ei meidän poika" ja "kyllä meidän poika osaa hyvän ja pahan välisen eron" ja lopulta "kyllä me nyt paheksumme tuota tekoa hyihyi". Ja tämä ei muuta käytöstä yhtään. Kun ihminen on jo oppinut väkivaltakielipelin, ja huomannut sen tehokkaaksi tempuksi ei mikään päänsilittely auta. (Kenties ennsen sitä tilanne on toinen.)
1: Ja itseäni ärsyttää sekin miten apua haetaan heimoista. Sosiaalisen yhteisön koko on ratkaisevan tärkeä. Se, onko yhteisö ns. Dunbarin lukua pienempi vai suurempi on niin ratkaiseva että keino joka toimii tätä pienemmissä systeemeissä ei todellakaan mitenkään uskottavasti toimi tätä suuremmassa. Oleellisesti epäanalogisten yhteisöjen vertaileminen kuin ne olisivat analogisia on lähtökohtaisesti virheellistä - ja kenties pahuutta.
Toki oikeistolaisessa oikeuskäsityksessä on ongelmia. Useinhan tässä korostetaan sitä että rangaistusten olisi oltava kovia. Koston ja oikeudenmukaisuuden yhteennivoutuminen on oikeistolaisessa maailmassa kaikenkattavaa. Onkin hupaisaa että kuolemantuomiota myydään usein pelotevaikutuksen kautta. Mutta tosiasiassa kuolemantuomion olemassaolo ei laske rikosten tekoa paitsi vähän aikaa lain säätämisen jälkeen. Sen jälkeen tehot menevät pois. Ihmiset eivät tee rikoksia olettaen että he jäävät siitä kiinni. Jos he uskoisivat jäävänsä kiinni, he eivät tekisi rikoksia. Ja muutenkin on tietysti paradoksaalista etä kuolemanrangaistus on perustaltaan julma ja väkivaltainen. Ja ihmiset joille on "opetettu asiaankuuluvasti - mielellään vitsalla - moraalia ja joiden kristillisen elämäntavan läpitunkee synnin ja taivaspaikan ajattelu" aivan oikeasti kannattavat toisen ihmisen tappamista. Jos oikeudentunto todella karsisi väkivallan, se olisi varmasti karsiutunut näistä ihmisistä. Mutta kuten edellä mainittu, väkivaltaa ei saa katsoa petokannanotosta. (Psykopaatit ovat marginaalinen vähemmistö, vaikka jokaisen pomona sellainen tuntuukin olevan - ainakin kun juttuja kuuntelee.)
Minä kysyn kysymyksen siitä että tuleeko ihmisestä hyvää mitenkään. Nähdäkseni ei ole väkivallatonta kulttuuria. Eli kulttuuria joissa ei koskaan tapahtuisi pahoinpitelyitä, murhia, raiskauksia tai ryöstöjä. Samoin ei ole eisosiaalista kulttuuria. Ja tämä on nähdäkseni se tärkein aukko Kaaron ajattelussa. Hän nimittäin ajattelee että kulttuureissa joissa lasta ei iskosteta väkivaltaisuuteen heille ei tehdä mitään. Eli kun "eikasvatetaan" niin silloin ei tehtäisi mitään ja ihmisyyden perusessenssi nousisi esiin ja paljastaisi meissä kaikissa olevan hyvyyden. Mutta juuri näin ei ole.
Olen monesti sanonut että koulun tärkein tunti on välitunti. Minun kasvatuksessani tätä pidettiin marginaalisena ja koulun jälkeen kavereille menemistä pidettiin jopa ajanhaaskauksena koska ei ne kaverit kuitenkaan ole ollenkaan kavereita enää aikuisena. Tämä on toki validi mahdollisuus ja kuvannee useimpien elämää. Mutta sosiaaliset taidot kuitenkin siirtyvät. Ja niitä oppii vain yhdellä tavalla. Tekemällä. ; Omat ihmisyystaitoni ovat hyvin rajalliset. Ja rajallisuuteni vuoksi tiedän, että kyseessä on taito; Ne jotka ovat iskostuneet ja harjaantuneet kokevat että he vain tekevät eivätkä mieti. Vähän samalla tavalla kun minäkin ajattelen suomen kielellä ja kun kohtaan ulkomaalaisen, jotenkin mielessä on että hekin pohjimmiltaan ajattelisivat suomeksi. Ja siksi epäonnistunut kommunikaatio vaihdetaan siihen että puhutaan suomea hitaasti ja kovaan ääneen että toisen aivojen perusasetus tulisi päälle. (Tai oikeasti näin ei tapahdu, mutta jos näin tapahtuisi se olisi juuri sitä miten sosiaalisuus nähdään vain olevana perusihmisyytenä eikä taitona jota pitäisi opiskella.)
1: On toki kyseenalaista onko minulla kavereita tai ystäviä sanan vahvimmassa mielessä ollenkaan - en ole harjaantunut ja aikuisten maailmassa valtaosa ihmisistä on niin harjaantuneita että olen kuin uimakoululainen uimamaisterien kisoissa ja liian moni uimamaisteri ei ajattele uimista ollenkaan taitona edes ja ihmettelee mitä se jätkä siinä hidastelee - mutta joka tapauksessa minulla on ala-astelta asti seurannut sellaisia ihmisiä jotka kestävät varsin vaikeaa persoonaani määrissä joka ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä itseäni. Tai jotka ovat aikuisiällä olleet läsnä merkittävissä määrin lähimenneisyydessä. Tekisi mieleni sanoa Juhanille ja Annalle että kaiken tietämäni mukaan heitä ei ole olemassa. Mutta se saattaisi olla korsi joka katkaisee kamelin selän.
Ihminen ei ole "pohjimmiltaan" yhtään mitään ja kaikkea. Ihmisellä on temperamenttityyppi joka on synnynnäinen. Ihmisellä on kasvatus joka opettaa hänelle jotain ja kulttuuri joka opettaa hänelle mahdollisesti jotain muuta. Ja perheessä ja yhteisössä tapahtuvat asiat jotka käytännössä paitsi tukevat niin myös kyseenalaistavat kaikki nämä opetetut ihanteet. Ilman tätä kaikkea ihminen on tynnyrissä kasvatetu Kaspar Hauser. Tosin sillä erolla että jopa Kaspar Hauser osasi sanoa "minä olen Kaspar Hauser" ja "Haluan olla ratsastaja kuten isäni." Ja hän osasi leikkiä kirkasvärisillä nauhoilla.
Onkin vittumaista kun kasvatus muuttuu kasvatuksesta oman poliittisen näkemyksen mukaisten teorioiden rakenteluksi. Se kun jo itsessään rakentaa koko tämän peto-väkivaltaskeeman jossa on absoluuttinen hyvästä kumpuava hyvä ja pahasta kumpuava paha. En tiedä kasvattaako oikeistolainen tahi vasemmistolainen perustelukulttuuri ihmisissä hyvää. Ainakin minussa ne kuitenkin synnyttävät vittuuntuneisuutta, vihaa ja aggressiivisuutta. Lapsi välineellistetään poliittisen ideologian sätkynukeksi. Ja hinnan maksavat lapset, esimerkiksi koulukiusatut sellaiset. (Kyllä minä niin mieleni pahoitin.)
Kirjoittaja ei usko että jo väkivallan kielipelin joko synnynnäiseltä temperamentiltään oppineita lapsia voitaisiin kasvattaa väkivallattomiksi lempeydellä, koska he ymmärtävät pääasiassa sen miten kätevä keino ja tehokas kielipeli väkivalta on. Ja miten pienen pelotteen etusormi tarjoaa nyrkkiin ja selkäsaunaan verrattuna. Hän uskoo että isommalla väkivallalla tämä voidaan saada kuriin, mutta tämä ei muuta väkivaltaan oppinutta ihmistä. Häntä lohduttaa vain sellainen ajatus että vaikka väkivaltaisia ei voi opettaa hyviksi, heidät voi kuitenkin aina kitkeä geenipoolista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti