Merisairautta

Tänään (oikeasti "eilen") skeptikkoelämäni alkoi lausunnolla jossa vaihtoehtohoitaja selitti että "putkiaivolle ei pidä antaa liikaa kerralla". Eli on rakentavinta että ei syötetä liikaa tietoa kerralla vaan kerrotaan vähän kerrassaan. Lähestymistapa voi kenties olla halventava, mutta siihen ei kuitenkaan liity vaadetta tehdä tieteellistä analyysiä ja kritiikkiä 15 kappaleesta 200 sivuisia lähteitä joihin linkkaaja ei itse ole edes viitsinyt tutustua. Ja ennen kaikkea se on rakentava siksi, että ihmiset eivät "todellakaan etene itseään nopeammin". Ihmiset kestävät ja voivat sisäistää asioita vain tietyn määrän.

Tämä tekee elämästä hieman mutkikasta. Sillä elämä eikä luontokaan tunne vaihtoehtohoitajan osittamisen lakia. Tilastollisesti katsoen asiat tapahtuvat satunnaisesti. Kun ihmiset pistetään esittämään satunnaisuutta, he eriyttävät tapahtumat tasaisiksi. Oikea sattuma ei ole tämänlaista. Oikeassa satunnaisuudessa on klustereita. Ihmiset jopa voivat kokea nämä klusterit tarkoituksena, koska mielessämme on ajatus siitä että satunnaisuus olisi tasaisesti jakautunutta. ~ Joku voisi tätä kautta nähdä että putkiaivokommentilla alkanut päivä olisi erityisen erityinen. Tapahtumia klusteroitui yhteen päivään sen verran runsaasti, että oikeastaan ainut millä uskallan katsoa tulevaisuuteen on ns. "regression towards mean". On epätodennäköistä että tälläisiä klustereita tulee elämän varrelle monta.

Päivä oli hyvin henkilökohtainen. Ja sen ääripäissä ei ollut enempää eikä vähempää kuin syntymä ja kuolema. (Sen lisäksi päiväni täytti muun muassa harvinaisen kusipäinen ihminen ja tämän asiattomuudesta vihailu- ja rankaisutoimet.) Isosisareni lisäytti perhettään potralla tyttölapsella. (Pojista sanotaan että potra eikä tytöistä, mutta olen tässä tasa-arvoinen tahi sukupuoli-ignorantti.) Tämä oli tietysti positiivinen uutinen. Samalla sain kuitenkin kuulla että eräs blogisti on kuollut. Olen joskus osallistunutkin ja matkamme ovat kohdanneet. En toki ollut kovin aktiivi kommentoija hänen blogissaan, mihin suurin syyllinen ei ollut blogisti itse vaan enemmänkin ne kommentoijat jotka olivat päättäneet sinne majoittua.

Molemmat tapahtumat olivat odotettuja. Yhden päivän varoitusaikakatastrofeista ei ollut kysymys ei syntymässä eikä kuolemassa. On olemassa jatkumo vakavan hoidon ulottumattomissa olevan sairauden ja kuoleman välillä. Samoin on olemassa jatkumo syntymän ja kohdunulkoisen elämän aloittamisen välillä. Syntyessä tullaan keskuuteen ja kuollessa lähdetään pois. Ja tämä on suunnillen varmaa. (Kyseenalaista on vain se, tullaanko sitä jostakin ja mennäänkö sitä jonnekin.)

Kissa arvioi eudaimoniasi,
tavalla tai toisella...

Antiikin kreikassa hyvän elämän määritelmä sitoutuu eudaimonian käsitteeseen. Ja siinä kuolema on oleellinen. Se laskee yhteen koko elämän. Kun ihminen kuolee, jotain asioita katoaa. Tällöin syntyvä lapsi on äärimmäistä potentiaalia ja kuollut on elämänsä aktualisoinut. En pidä tästä ja mutiloin sen. Elämässä ei mielestäni ole kysymys saavuttamisesta vaan ulkopuolinen eudaimonia voidaan juuri arvioida eläessä. Se, miten ihmiset suhtautuisivat henkilön kuolemaan on se mikä heijastaa elämän hyvyyttä. Suru on arvon tunnistamista kuolleessa aivan kuin ilo on arvon tunnistamista vauvassa. Tämä tekee esimerkiksi vauvasta järkyttävän paljon merkittävämmän kuin potentian ja hyveellisyyden -ajatukseen fiksoituneet voisivat huomata. Käärö on tuskin ilmestynyt kun siitä tulee tärkeä. Minä en ole edes nähnyt koko sinappikonetta, saati kohdannut tätä ihmisenä ja yksilönä. Ja minusta se on hieno jo nyt. Vauvojen elämän arvo on siksi suurempi kuin monien paljon saavuttaneiden aikuisten. Joidenkin arvo on peräti laskusuunnassa. (Lienen yksi heistä.)

Ja ei. En aio tehdä tästä mitään angstiblogia. Sillä edesmennyt blogaajakaan tälläistä ruikuttamista tuskin arvoistaisi. Hän korosti elämän hyviä puolia ja korosti viimeiseen asti sitä, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Kuolema ei tosin minulle ole pelon kohde, tämä näkökulma on väärä. Muiden kuolema muuttaa asioita ja se vaikuttaa meihin. Muiden kuolema on reaalimpi kuin oma. Koemme itsestämme korkeintaan oman kuolevaisuuden ja oman kuolemisemme. Kuolema tuskin itsessään on mikään kokemus. (Se on joko "loppu" tai "faasimuutos".)

Sen sijaan otan käsille Kierkegaardin. Hän kuvannee tunnelmiani juuri nyt. Juuri nyt kun sovitan yhteen samana päivänä merkittäviä surullisia, vihaisia ja iloisia tapahtumia ja uutisia. Kierkegaard kuvasi elämää mielenkiintoisesti. Hän kuvasi elämää merimatkaan. Hänelle merimatka on pienoiskuva koko elämästä. Matkustajat astuvat mukaan mitä erilaisimmista sosiaalisista statuksista ja kaikkia uhkaa sama vaara. Ja Kierkegaard korosti että uhka ei oikeastaan ollut kuolema, vaan merisairaus. Se oli banaali tila, jossa status ja porvarillinen arkikäsitys todellisuudesta muuttuivat turhiksi. Kierkegaard kuvasi että tämän heikkouden tunnustaminen ei ollut angstaamista, vaan huumoria. Itsetietoisuus kuolevaisuudestakin on vain yksi tapa kärsiä meritaudista (jopa ennen myrskyä kuten vakavaa sairautta).

Elämä on siis kaiken kaikkiaan hyvä - tai ainakin humoristinen - asia ja tämän vuoksi meidän täytyy miettiä enemmän kysymyksiä siitä miksi meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa ja vähemmän sellaisia kysymyksiä kuin miksi meidän ei tarvitsisi pelätä elämää. ; Humoristin elämässä traagisuus ja koomisuus kohtaavat. Sillä elämä ei ole näytelmä jossa on genre ja draaman kaari. Maailma kun ei tunne esimerkiksi annostelun lakeja. Putkiaivotkin voivat saada liikaa kokemuksia kerralla. Mutta niin voi käydä kun on maailmassa turistina, kuten me kaikki olemme. Niillä muilla ei ole edes meritautia. Eikä varsinkaan maisemia ja merinäköalaa, johon oksentaa. Vauvat ymmärtävät tämän puolen päälle. Osalla ihmisistä tämän tärkeys unohtuu ja vähenee vuosien mittaan. (Lienen itse yksi heistä.)