Herra ymmärräthän - hänellä ei ole aikaa

Kerrankin sitä on käsitys siitä missä on ja paljonko kello on.
Se on kymmentä yli vittuilu. Tai viittä vaille.
Hitonko väliä, kun lopputulos selviää pomppimalla
spontaanisti ja ilman apuvälineitä
kolme metriä itään, kaksi länteen
ja sataviisikymmentä metriä 90 astetta
kaikista ilmansuunnista poikkeavaan direktioon.

Lontoon Greenwitchissä on virallinen nolla-ajan paikka. Esimerkiksi Suomen aikavyöhyke, GMT+2 merkitään suhteessa tähän Greenwitchin kelloon. Tämä opettaa sen verran, että virallinen määritelty ja mitattu aika liittyy nimen omaan paikkaan. Tämä on peräti valittu kohtuullisen mielivaltaisesti ; Aikavyöhykkeen nollakohta oli jotain josta kiisteltiin. Monet maat halusivat sen kulkevan maansa kautta - jopa Suomen Helsingin Observatorio oli ehdolla, joskaan ei kovin relevanttina tai vahvana ehdokkaana, sillä luonnollisesti maailmanpolitiikka ja valta määrittivät nollakohdan.

Tässä yhteisajassa on erikoista se, että standardi on sidottu auringon kiertoon. Periaatteessa ei olisi mahdotonta että kaikilla olisi yhteinen aika, joka olisi synkronisoitu ja jota ei arvioitaisi minkään paikan tai pituuspiirin mukaan. Aurinko vaan nousisi ja laskisi eri paikoissa eri kellonaikaan. Tämä muistuttaa siitä että kellonaika on itse asiassa hyvinkin mielivaltainen. ; Tämä mielivaltaisuus korostuu kun katsoo tieteissarjoja, joissa vaihdetaan planeettoja. "Star Trekissä" on kalenterissa ja kellossa käytössä oma aikayksikkönsä. Ja tulevaisuuden tuntu ei synny siten että määritellään että ollaan vuosilukuina kaukana tulevaisuudessa. (Star Trek ei itse asiassa sijoitu kovin kauas tulevaisuuteen ajallisesti, seikka jonka fanit tietävät.) Se, että on oma aika riittää luomaan eksotiikan joka kertoo että ollaan tulevaisuudessa. (Joko pikanopean teknologian kehityksen tai ajallisemman kautta eri maailmassa.)

Kuitenkin näistä mielivaltaisuuksista huolimatta on selvää että kello mittaa jotain relevanttia. Tätä voisi kuvata synkronisoinnin kautta. Jos minulla on kello ja jollain muulla on kello, voimme kohdata määrättyyn aikaan internetissä. Voimme tehdä näin vaikka emme näkisi aurinkoa tai olisimme kellarissa. Synkroniteetin onnistuminen kellolla tuntuu kenties jopa ihmeeltä kun muistamme että oma aikamme on hyvinkin subjektiivista : Joskus aika tuntuu rientävän ja joskus sitä saa venyttää ja vanuttaa. Ja näin odottelijan aika on pitkä vaikka tässä menee täsmälleen saman verran aikaa kuin "suustaan kiinni jääneelle" joka on innostuneesti ihan rippusen jäänyt juoruamaan. Synkronointi subjektiivisen kautta ei onnistu, mutta kellolla se on kohtuullisen helppoa. ; Tämän ominaisuuden ansiosta voimme esimerkiksi sanoa sellaisia tärkeitä lauseita kuin "Kekkonen ei myöhästynyt koskaan."

Fysiikan ja ajan ongelmana on pääasiassa se, että miksi aika menee eteenpäin. (Tälle on annettu selitykseksi entropian palautumattomuus ja muitakin teorioita on.) Kysymys on merkittävä koska se vastaa kysymykseen "miksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta?" Tämä taas on tuttu jopa Mestari Sibeliukselle, joka tunnetusti kertoi että "Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen." Sibeliuksen kannalta ongelmallista on tosin se, että tosiasiassa hänen lausuntonsa oli epätarkka ; Vaikeaahan ei ole ennustaminen vaan oikeaan osuminen. Tämä muistin ja ajan epäsymmetria on ajan ymmärtämisen kannalta oleelline ja suuri ja vaikea kysymys. Se on myös niitä harvoja kysymyksiä, johon "Raamattu" ei anna minkäänlaista vastausta, vaikka muuten se vastaileekin kaikenlaisiin. Tosin "Raamattu" hieman kyseenalaistaa tätä ajatusta sitä kautta että sillä on mukanaan profeettoja jotka "näkevät" eli tavallaan muistavat tulevaisuutta samalla tavalla kuin me muistelemme menneisyyttä tai koettua nykyhetkeä.

Mutta onko tällä väliä. Sillä kun fysiikka sitten heittää häränpyllyä tavalla jonka arkijärkeistämiseen tarvitaan A. W. Yrjänän runoa "Tesserakti", olemme joka tapauksessa yllä olevan kysymyksen relevanssin kyseenalaistavassa pulassa. Silloin ei voi muuta kuin sanoa "Pitkän harkinnan jälkeen Tultiin oikeaan tulokseen Neliulotteista ei voi ihmisaivoin visualisoida Riemannin metrinen tensori on meidän Braillemme todellisuudelle Alkeishiukkaset madonreikien suita Universumin koko Yhden Plancin mittainen Perussäie Hypersfäärissä." Kaikki on suhteellista, riippuu kohteista ja nopeuksista verrattuna toisiinsa. Olemme oudossa, mutta eksaktiksi. Ja tämän blogin kannalta voimme tyynesti sanoa että "Heitän kirjan luotani Ennen kuin halu antautua Valoa nopeamman matkustamisen Pohdiskelemiseen kokopäiväisesti Käy ylitsepääsemättömäksi."

Voimme miettiä kuitenkin sitä mitä on olla valoa hitaamman eläjän mukana jossain joka ei ole fysiikkaa vaan kokemusta maailmasta. Tässäkin paikassa on aikaa. Ja se on vähintään yhtä omituista (mutta kenties käsitettävämpää) kuin kaikki ylläoleva, joka tuntuu mielettömyydeltä ja kenties jopa houkan houreilta. (Mutta eksakteilta, ja toistettavissa olevilta houreilta. Ne ovat niitä parhaita houreita. Niissä muissa on avaruuden pedofiileiksi paljastuvia räyhähenki -pellejä veitsien kanssa.)

Heideggerin "Oleminen ja aika" irrottautuu kuitenkin astetta subjektiivisempaan suuntaan. Ja arkikokemuksen aika on korkeintaan pseudofysikaalista. Siinä kokemus venyttää ja lyhentää tuokioita. Ja lisäksi joka hetkessä muistelemme menneisyyttä tai ennakoimme tulevaisuutta. Tulevaisuus ja menneisyyskään eivät ole niin erillään nykyhetkestä kuin kellon kanssa toimiaan ja kohtaamisiaan synkronisoivat "Kekkoset" kenties ajattelevat. Heideggerille aika ei ollut subjektiivista tai objektiivista vaan enemmänkin eksistentiaalista. Ja siinä herää aivan uusia kysymyksiä. Ja ne ovat elämisen ja kokemisen kannalta vähintään yhtä mielenkiintoisia ja oleellisia kuin fyysikkoja vaivaava ajan nuolen yksisuuntaisuuden problematiikka. Heideggerin esiin tuoma kysymys voidaan muotoilla siten, että "Miksi sanomme että aika kuluu, emmekä että aikaa syntyy?" Tämä kysymys on erikoinen, sillä se ei oikeastaan sovi kovin hyvin yhteen sen kanssa mitä kristillinen teologia opettaa ajasta. Eli että olemme ikuisuusolentoja. Ja että elämä ja aika on lahjaksi saatu, ja kun ilmaiseksi saadaan, kannattaa kenties ilmaiseksi antaakin. Heideggerilla ei ollut kiitollisuusteema. Hän oli sitä ahdistuneempaa ihmissorttia.

Heideggerin aika tiivistyykin siihen että aikaa kuluu. Olemme ajallisia olentoja. Meillä on käytettävissä äärellinen määrä aikaa. Kuitenkin mukana on samanaikaisesti se "kelloista tuttu piirre" joka liittyy siihen että joku sanoo jos hän sanoisi "Onko sinulla aikaa?" Nimittäin se, että tosiasiassa joka ikinen hetki kaikilla elossa olevilla on käytössä tasan sama määrä minuutteja. Kuitenkin tämä aika priorisoidaan eri tavoin. Siksi kun joku kysyy "Onko sinulla aikaa?" hän ei ole kiinnostunut siitä piirteestä joka on aina sama. Eli se, että joka hetki sekunti on sekunti. Hän on pohjimmiltaan kiinnostunut siitä että onko toinen riittävän kiinnostunut jakamaan tuota aikaansa johonkin tiettyyn asiaan.

Heideggerin maailmassa aika on uhraus ja lahja toiselle. Itse asiassa se on relevantti resurssi. Se on siitä erikoinen, että sitä tavallaan tulee koko ajan lisää, eikä sitä voi ladata talteen johonkin aikapankkiin, mutta sitä on kuitenkin rajallisesti käytössä. Aika on "priorisointihyödyke". Tämä huomio tekee ajasta itse asiassa hyvin arvokasta. Heideggerin maailmassa ihmien etiikka onkin itse asiassa sidottavissa juuri siihen että me kuolemme. Vain kuolema luo meille kontrastin. Ilman sitä olisi vain äärettömästi aikaa eikä priorisointimme olisi kunnolla mitään uhrauksia. Äärettömässä voidaan vain tehdä mitä vain. Kaikki asiat saadaan tehtyä jos on ääretön määrä aikaa. Priorisointimaailmassa yksi valinta on jostain muusta pois. Ja vasta tämä tekee ajasta aidon uhrauksen ja eettisesti arvokkaan. (Kuolemanjälkeisessä Paratiisissa ei siis tavallaan ole etiikkaa.)

Eksistenssimme on typistetty. Ihmisillä on usein kokemus siitä että aikaa on ollut ennen heidän syntymäänsä ja että se jatkuu tämän jälkeen. Ja tämä jatkaa ajatuksia helposti vuosimiljoonien taa jurakauden ihmeisiin, tulevaisuuden tähtimatkailuun tai peräti äärettömän paratiisin palkkioneitsytnautintoihin. Tämä on kuitenkin tavallaan illusionaarista. Vaikka aika on maailman luonnontieteellinen ominaisuus, me kaikki kuitenkin saamme päivämme täytenä. Heideggerin asenteella ihminen eksistoi syntymän ja kuoleman välillä. (Toivottavasti ei "kehdon ja haudan välissä", koska kehdossa rakentaminen vaatii omituista teknologiaa, ja elävältä hautaaminen on muuten vain ikävä vaihtoehto.) Ajan loputon virta ei toteudu. Ja fenomenologisesti sanoen laajemmin ; tämä ei kerro siitä että oma kokemus-elämisemme vaatisi paratiisin. Kenties jopa päin vastoin.