Riparilahjus

"Kirkko&Kaupunki" -lehdessä oli kolumni joka käsitteli rippikoulua. Perusidea on se, että lapsi ei halua mennä rippikouluun "Teini-ikäinen poikani on harannut henkisesti vastaan saman verran kuin ottaisi voimille roikkua sormien ja varpaiden kynsillä ovensuussa estämässä jotakin menemästä siitä läpi. Meillä on keskusteltu ja väitelty, itketty ja huudettu ja lopulta vetäydytty poteroihin. On yritetty lahjontaa, kiristystä, uhkailua ja kaupankäyntiä. Ripari vielä kuulemma äärimmäisen pakon edessä menisi mutta konfirmaatioon teini ei suostu."

Tekstistä kumpuaa kaiken kaikkiaan varsin vahva pakkouskonnon leima. Ja se ei nimenomaan koske vakaumusta, vaan järjestelmää. Tämä kuvaa mainiosti nykyuskontoa jota ei voi oikeasti kutsua uskonnoksi vaan etatistiseksi valtakoneistoksi. Kuten esimerkiksi seuraavaksi lainattava kohta osoittaa ; uskonelämästä tai uskossa kasvausta ei ole kysymys vaan siitä että rippikoulu tulee käydä. Rippikoulussa käyntiä ei itse asiassa edes nähdä hengellisenä tai uskonnollisena joten sinne laittaminen ei ole uskonnonvapauden rikkomista tai uskon pakottamista. "Olen yrittänyt houkutella poikaa ottamaan riparin vastaan mahdollisuutena. Jos ei muuten, niin edes kummin tehtävien vuoksi. Ja kirkkohäiden. Onko siihen ihan niin vakavasti edes pakko suhtautua? Sinne vaan, kaikki muutkin menevät. Tapakristittyjähän tässä on Suomi pullollaan. Mutta ei. Lapselle asia on ollut, voi kai näin kuitenkin sanoa, pyhä." ... "Olisin jättänyt riparin käymättä, ellei minua olisi lahjottu matkalla Amerikkaan. Uskonasiat tulivat lähelle vasta reilusti myöhemmin. Leirillä aika kului lähinnä meikkiä parannellessa ja tukkalakkaa suihkuttaessa."
Peruskysymys tässä kohden on ilmiselvä. Jos rippikoulu ei ole niin tärkeä tai iso asia, niin miksi sinne menemisessä olisi mitään järkeä? Jos rippikoulu on tärkeä asia, siitä keskustelu ja siihen kannanottaminen on tärkeä asia.
1: Se, että yrittää olla hahhahhauska sanomalla että uskonnottoman vakaumus olisi jotenkin pelle koska se osoittaisi että rippikoulu on jotenkin Pyhä on vain syvää halveksuntaa ja kertoo vain siitä että tosiasiassa lausuja ei kunnioita yhtään ainoaa uskonnotonta missään tahi minkään ikäisenä. Sehän sanoo että mielipide voi olla luja ja tärkeä jos ja vain jos siihen liittyy Pyhyyden kokemus joka tekee kaikesta vakaumuksesta uskonnollisen konseptin jolla ei ole mieltä tämän ulkopuolella. (Jos tälläisiä viestejä e halua antaa, ei kirjoita niitä. Jos ammattilainen saa rahaa siitä että kirjoittaa tälläisen kolumnin niin totta kai hän tarkoittaa sitä!)
2: Se, että yrittää pelata asiaa viittaamalla siihen että kaikki menevät niin teemana onkin "hyppäisitkö kaivoon jos muut..." joka on erittäin kätevä mopoudessa. Lisäksi on varsin noloa korostaa sitä että uskonnäkemys voi muuttua myöhemmin joten lahjonta on hyvä keino kiertää. Toki tiedän monia jotka ovat menneet rippikouluun vain lahjojen ja juhlan takia, mutta tosiasiassa tämä ei auta missään henkisessä kasvussa. Itse asiassa tämä lahjontastrategia pelaa hengellisyyden antiteesin pussiin. Se opettaa että vakaumuksella ja tunteilla ei ole väliä, vaan että on katsottava pinnallisesti pikahyötyjä. Siinä sitä sitten ollaan kirkkohääputkessa.

Toinen teema oli kannanotto siihen että nuorella ei ole valtaa omaan vakaumukseensa. "Keskeiseksi kysymykseksi nousi, kuka saa päättää? Onko neljätoistavuotias itse valmis ja kypsä ratkaisuun? Tietääkö hän miten tulee asioista ajattelemaan?" Nähdäkseni tämä kysymys on typerä ja turha. Sillä rippikoulun koko ideana on se, että nuori nähdään riittävän kypsänä oppimaan ja ymmärtämään. Tätä symbolisoi myös konfirmaatiossa oleva "tahdotko" -kohta jossa rippikoululaisilta kysytään haluavatko he seurata oppimaansa. Tämä on teologis-uskonnollisessa mielessä koko rippikoulun idea. Jos lapsi ei ole riittävän kypsä, miksi hänet pitää laittaa rippikouluun kun älli ja kypsyys ei selvästi riitä tähän rippikoulun perustavoitteeseen? Jo tämä keskustelu itse asiassa näyttää että rippikouluun haluamaton on miettinyt kysymyksiä enemmän kuin moni muu. Moni joka ei mieti ollenkaan ja käy koko leirimyllyn läpi.
1: Protuleirille päätyneen pojan riemuksi voin todeta että ei tämä suhtautumistapa muutu aikuisenakaan. Minäkin olen päälle 30 -vuotiaanakin monesta "liian mustavalkoisesti ajatteleva" ja että mieleni täytyy olla vajaa koska nyt en satu uskomaan enkä kuulumaan kirkkoon. Iällä on tekemistä vain argumenttina. Jos olet nuori, sitä hakataan päähäsi koska se nyt vain sattuu olemaan attribuuttisi. Jos et ole nuori, ihmiset keksivät vain jotain muuta ; "traumatisoitunut" tai "kapinoiva" ovat hyviä kliseitä joita voi käyttää aikuisiinkin.
2: Tulevaisuuden vakaumus voi olla mitä vain. Mutta kyllä rippikoulun voi kähdä kun mieli muuttuu. Kirkko tarjoaa tämän mahdollisuuden. Ei kolumnisti itsekään tiedä tulevaa vakaumustaan - ellei sitten ole yksisilmäinen täysin maailmankuvaansa jymähtänyt fanaatikkodogmaatikko. (Mikä tekstin mukaan on mahdollista tosin.) Ei tässä selvästi pyhuta iästä tai mielenmuutoksesta, vaan siitä että ratkaisun täytyy olla rippikoulu. Jos teini valitsee rippikoulun, hän on riittävän kypsä vaikka suihkuttelisi tukkalakkaa. Jos teini valitsee toisin hän on lapsi joka kolmivuotiaan tavoin kiskoo ovensuussa vaikka hän selvästi on eritellyt syitä ja ehtoja ja rajoja joiden sisällä hän on valmis ja halukas toimimaan.

Asiaa peräti korostaa se, että poika on kolumnistin omien sanojen mukaan valmis menemään vieklä sen koulupuolen mutta että konfirmaatio tökkii. Tämä on ymmärrettävää koska teknisesti kyseessä on vala. Niille ihmisille joille lupaukset pitävät ja lupaukset painavat se on iso asia ja suuri kynnys. Uskonnonvapaudettomuusilmapiirissämme tämä vain unohdetaan helposti. Sitä korostetaan että lauletaan virsiä perinteen vuoksi, eikä mietitä että jos laulussa sanotaan että kiitetään Jumalaa niin joku kokee sen valehteluksi ja pitää valehtelua pahana asiana. Että pitää laulun aikana olla hiljaa ja korostaa sitä että ei kuulu joukkoon tai pettää itsensä. Tämän valinnan he haluavat näiden ihmisten tekevän kerran toisensa jälkeen ja ihmettelevät t'ämän kaiken jälkeen että miksi nämä ihmsiet haluavat tehdä muutoksia asioihin. - Itse en ole nähnyt ainoankaan kristityn tekevän vastaavaa julkisuudessa tehtyä syvän henkilökohtaisen vakaumuksen murskaamista ja uhrausta kertaakaan missään. Eivät riko vakaumuksensa syvimpiä arvoja. Huvittavaa onkin että tämän uhrauksen merkitys on uskovaisten kokemusmaailmassa täysin vieras, koska he itse eivät koskaan joudu sellaiseen.

Koko etatismi pyöriikin sillä että rituaalit ovat menettäneet henkisen sisältönsä ja ne ovat latistuneet pelkäksi järjestelmäksi. Uskonnonvapautta ei rikota koska virsihän ei ole uskontoa eikä kukaan mieti uskonasioita niiden kohdalla. Niiden vastustaminen on kuitenkin merkki siitä että tosiasiassa kukaan ei pohjimmiltaan usko näin. Asiat symbolisoivat jotain jota niiden kohdalla ei ajatella. Rippikoulussa ei mietitä uskonasioita mutta se symbolisoi sitä. Siksi viimeinen lauseke kolumnissa kuvaakin oleellisen. Kysymys on auktoriteetistä, siitä kuka päättää henkilökohtaisen vakaumuksen ja mitä pitää tehdä. "Auktoriteettiani ei ole murrettu, mutta on se kolhuilla. Kirkkoon poika kuitenkin edelleen kuuluu. Yksi potero on siis pitänyt. Onneksi taivaanisä ei välitä rakenteista. Uskon, että suojeluksessa ollaan näinkin." Siis virallisesti taivaanisä ei välitä rakenteista mutta kirkkoon pitää kuulua. Jos aikuinen ajattelee noin sisäisesti ristiriitaisesti, on kyseenalaista onko hän riittävän kypsä päättämään omasta, saati toisen ihmisen, vakaumuksesta.

En muuten ottaisi kolumnia esille, mutta se nojaa yleisempään järjestelmään. Se nojaa siihen että tosiasiassa valtaosa uskonnollisesta vallasta on institutionalisoitu. Ja pohjimmiltaan tässä valtaa ei käytä kirkko. Kirkko on tässä vain symboli. Kirkko voi sitten toimia lepsusti ja pestä kädet koko uskonnollisesta vallankäytöstä joka tapahtuu kirkon "oheisympyröissä". Ja tässä perustana on juuri se, että teknisesti puhutaan henkisestä vakaumuksesta ja uskonnonvapaudesta. Siitä että ei tässä välitetä instituutiosta - jonka leppeydestä tässä yhteydessä usein mainitaan kuin se instituutio kuitenkin olisi ydintä - mutta silti kaikki menee siihen että kirkon jäsenkirja ja ripareiden kaltaiset rituaalit painavat. Kun nykyään puhutaan hengellisyydestä käytetään ilmauskia jotka viittaavat syviin tunteisiin ja peruskokemuksiin mutta käytännön sovellus kontekstoituu niin että on ilmiselvää että tällä tarkoitetaan instituutiota ja siihen jäsenenä kuulumista.

Se, että uskonnoton kohtaa usein ensimmäisenä kysymyksenä kannanotot koskevat yleensä kirkkohäitä. Suurin huoli on vain fundamentalisteilla ihmisen paras. Vain fundamentalistit miettivät uskontoon kuulumattomuuden, kastamattomuuden ja rippikoulun käymättömyyden kohdalla kadotuskysymyksiä. Ydinkysymys kaikille muille on se, että ollaanko sitä mietitty miten asiat hoidetaan nyt kun ei voida pitää kirkkohäitä. - Ja "miten voit tietää että Jumalaa ei ole", joka on teema jumalan olemassaolosta, vaikka teknisesti sofistikoituneet teologit sanovat että tämä ei ole edes ydinkysymys. Ovat oikein hokeneet sitä sen jälkeen kun uusateistit alkoivat vastaamaan tuohon ihmisiä askarruttavaan kysymykseen. He tekivät tässä sen virheen että olettivat että kysymys oli kysymys eikä retorinen kysymys jolla yritetään osoittaa oman uskonnon erinomaisuus ja ylivalta. - Vaikka joka ikinen ihminen tietää maistraatin olemassaolon, tämä on se mitä kysytään. Sillä kaiken vakaumuspaskan alla on aina vain yksi teema. Se, että sen toiminnan pitää ilmetä institutionaalisin rituaalein. Uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että vannot valat ja teet rituaalit ja mietit päässäsi ihan mitä haluat. Tämä on todella pinnallista. Mutta uskovaiselle onkin taattu oikotien mahdollisuus. Heidän ei tarvitse miettiä antaakseen itsestään täyden hengellisen ja syvällisen ihmisen kuvan. Uskonnottomat joutuvat ansaitsemaan tämän täysvaltaisuuden. Toistuvilla haasteilla. Eikä sekään riitä, koska rituaalien läpikäynti käytännössä on se joka tekee täysivaltaisen ihmisen.