Jeesus ilman mekkoa (katso kuvat)

"Syvemmältä" blogissa kristinuskon nykytilaa kuvataan heikkoiden maailmana. Kirkko on feministinen, naisellinen ja pehmeä ; "Kirkon pehmoimago on tulosta ensinnäkin siitä, että jotakuinkin kaikki vastaantulevat kirkon edustajat ovat joko sukupuolettoman oloisia miehiä tai yleisemmin naisia. Harva miehekäs mies on valmis ottamaan vastaan moraalista opastusta ja ohjeistusta kummaltakaan, etenkään kun nämä eivät näy lehtiä lukien pitävän sen mistään osasta kiinni." ... "Moderni kirkkotaide epäinhimillisine pirunkuvineen ja naurettavine pönttökappeleineen nyt on luku sinänsä, mutta kirkkotaiteen perinteisessäkin muodossa siinä painottuvat kaiken muun yli Jeesuksen ristinuhri, lasten vastaanottaminen ja kaikkinainen sairaiden ja surkeiden auttaminen. Sinänsä nämä ovat hyviä ja ymmärrettäviä aiheita, mutta kaksi jälkimmäistä ilmaisevat feminiinisemmän sortin hyveitä, eikä ensimmäisenkään miehisyys avaudu kuin sellaiselle, joka ottaa tapahtuman metafyysisine merkityksineen vakavasti. Jeesuksen miehiset urotyöt, kuten paholaisen houkutusten voittaminen ja korruptoituneen henkilökunnan piekseminen temppelistä pihalle, loistavat poissaolollaan."

Vain parta vihjaa, että
kysymys ei olekaan naisesta
vaan jostain homoseksuellista.

Lausunto ei ole taatusti ensimmäinen joka korostaa "munan käsitettä" ja sen puutetta kirkossa. (Kirkossa ei ole munaa!) Sillä yleensä kysymys ei ole kristinuskosta vaan kirkon valitsemista käytänteistä. Ei tarvitse olla liberaaliteologi tai feministiteologi jotta korostaisi että on tärkeää oppia "Raamatun" naishahmoilta. ; Itse olen aina jotenkin ihmetellyt että miksi näitä naisnäkökulmia tuodaan esille jotenkin radikaalina. Kun ne ovat kuitenkin sitä vallitsevaa järjestelmää sen kliseisimmässä muodossa. Kirkosta kun on lähes mahdotonta löytää maskuliinista kulmaa. Edes silloin kun sankarit ovat noin sukupuolellisesti miehiä. Kun ensimmäisen kerran luin "Raamattua" läpi joskus teininä, ihmettelin miksi hauskimmat, rivoimmat ja muutenkin kiinnostavimmat tarinat oli jätetty kertomatta uskonnontunnilla. Toisiin tarinoihin sitten aina palattiin uudestaan ja uudestaan. (Ja näiden kohdalla parhaat palat olivat jo spoilerissa.)

Mutta kun mietitään jotain niinkin epämääräistä analyysin kohdetta kuin "munan käsitettä", on mietittävä vaikka sitä, edustaako kotimaassa blogailtu "suklaamunateologiasta varoittelu" aihetta. "Olennaisin kysymys kirkkomme tulevaisuudessa ei ole kirkollisten riittien muodoissa eikä tavassa jolla kirkkomme kohtaa erilaisia ihmisryhmiä. Näiden rinnalla paljon olennaisempaa on, pyrkiikö kirkko edelleenkin omassa toiminnassa täyttämään sille laissa asetetun tehtävän. Uskotaanko ja opetetaanko kirkossa edelleen kirkkolain 1 luvun 1 § määräämällä tavalla." ... "Nikean uskontunnustus on tänään kirkossamme yhtä ajankohtainen kuin se oli silloin kun se ensi kerran kirjoitettiin. Meillä voi olla näkemyseroja Pyhän Raamatun lukutavasta ja joidenkin yksittäisten jakeiden tulkinnasta. Keskeistä kuitenkin on että pysymme siinä uskossa johon kristillinen kirkkomme perustuu." Mitä luultavammin kyllä. Uskonnossa puhutaan usein tunnelmasta ja yhteisöllisyydestä johon kuuluu lempeys. Sen vastapainona on sitten uskon normit, dogmit ja oppikysymykset joissa synti ja tuomitseminen ja pahaa vastaan taistelu ovat osassa.

Itse asiassa kun katsotaan "suklaamunateologiaa" joka nojaa analogiaan jossa ensin on kananmuna, sitten se imetään tyhjäksi kuoreksi joka näyttää munalta ja sitten se täytetään suklaalla, voimme huomata että mukaan tulee juhlan tematiikkaa. Tämä taas voidaan liittää Nietzschen tapaan jakaa maailma dionyysiseen ja apolloniseen. Karkeasti sanoen liberaaliteologit korostavat tunnelmaa, mukavuutta ja iloa. Se on dionyysistä. Siinä ei ole "muotoa", normeja ja tuomittavuutta. Klassisempi fundamentalismi taas korostaa oppia. Tämä on apollonista. Tätä kuvaa järjestelmällisyys, tiukka muoto. ~ Teologiassa voidaan sanoa, että Jeesustakin on ollut tapana katsoa ihmisenä ja jumalana. On inhimillinen perusluonteeltaan dionyysinen Jeesus. Ja on sitten vahvasti apolloninen Kristus. Uskovaiset ovat painineet näiden paremmuudesta ja vahvuussuhteista. Vahvimmat ääripäät voidaan saada laittamalla vastakkain Jeesusta korostavat nestorilaiset ja Kristusta korostavat monofysitistit.

Ja kuten "Syvemmällä" -blogi tai suklaamunateologiaksi kirkon nykylinjaa moittivan tekstin tuoma totuus on se, että Suomessa kirkko on valinnut viralliseksi linjakseen - tai oikeastaan PR -linjakseen joka toimii kulissina viidesläishenkiselle todella vahvasti vaikuttavalle vallankäytölle joka yltää kirkon ulkopuolelle esimerkiksi koulutuksen sisällöistä päättämiseen asti - dionyysisen puolen. Tässä henkisyys nousee esille jotakuinkin samalla tavalla kuin mitä Nietzsche kuvasi "aasijuhlassaan". Siinä usko on järjetöntä, rituaalista ja absurdia, mutta se on ilon ja ihmisen hyvinvoinnin asialla. Selvästi juhliminen dionyysiseen henkeen ei tarkoita pelkästään samaa kuin juopuminen ja siihen liittyvä rähinä. Tämä on hyvä muistaa aina, kun lähtee tuomitsemaan Nietzschen yli-ihmisyyttä kilpailuna ja kiusaamisena.

En itse kannata sitä että oltaisiin äärimmäisen vahvasti kumpaakaan ääripäätä. Käytännössä jokaisessa on dionyysisiä ja apollonisia piirteitä. Ja ideana olisikin löytää jokin terve tasapaino näiden välille. Molemmissa on heikkouksia. Itse asiassa voidaan sanoa, että apolloninen puoli on dionyysisin perustein hirvitys. Ja dionyysinen voidaan tuomita apollonisin kriteerein.
1: Esimerkiksi kristilisellä Kristusta liian vahvasti korostavalla fundamentalismilla on pahana tapana pyrkiä kohti totalitaarista teokratiaa. Tämä näkyy vahviten dominionismissa. Siinä ideana on rakentaa uskonyhteisö maan päälle. Esimerkiksi (ID) kreationismi voidaan liittää osaksi vahvast apollonisen idean toteuttamista. Siksi ei pidäkään ihmetellä sitä, että Discovery Instituten "Wedge" -dokumentti korostaa, että sekulaari yhteiskunta on murskattava heidän mielestään sen heikoimman lenkin ja ilmiselvimmän valeen, evoluutioteorian, kohdalta. Lopputuloksena yhteisössä usko ja yhteiskunta ovat toisistaan erottamattomia. Ja että ateismi ja materialismi on häädetty tästä yhteiskunnasta (postmodernia teko)taidetta myöten.
2: Toisaalta dionyysisessä puolessa asioita lähestytään monista liikaakin ilon kautta. Tämän lopputulos näyttää apollonisesta kulmasta lähinnä siltä että synnille ja pahalle annetaan valta. Sodomiitit darwinistit ja liberaalifeministit valloittavat kirkon ja kitkuttavat edessä telaketjujaan niin että pian on eugeniikka kaikilla riesanamme. Itse näen, että Nietzsche edustaa näkemyksineen tässä kohden jopa tämän "riskin aktualisointia". Hänhän vastusti evoluutiota koska se mallinsi maailmaa ja ihmisen taustaa ja perusluonnetta. Ja tämän hän näki liian vahvasti apollonisena projektina. Nietzschen mukaan evoluutio oli epäesteettistä ja siksi väärin.

Ongelmat eivät tietenkään koske vain kristittyjä. Vastaava ongelmistokimara on myös skeptikoilla. ; On hyvä muistaa, että ylevyyden ja ilon välille ei ole pakko rakentaa kuilua jossa on kysymys siitä että toinen on oikein ja toinen väärin. Kysymys on enemmän niiden välisestä tasapainosta. Kysymys on sekä-etästä. Oikeastaan jos kysymys menee joko-taiksi on jossain vika. Ja tämän tasapainon ja kaikille ihmisille yhteisen ongelman kanssa voisin sanoa oman kantani kristinuskosta. Näin eikristittynä.

Se, mitä itse olen "Raamattua" lukenut, voisin jakaa Jeesuksen aktiot karkeasti kolmeen osaan:
1: Ihmekertomukset jotka korostavat Kristusta. Ne eivät ole maailmanselitystä vaan demonstraatioita vallasta, ylevästä maailman hallinnasta.
2: Jeesuksen humaania asennetta korostavat tarinat. Näissä Jeesus joko kohtaa toisen ihmisen tai kertoo vertauksia. Nämä ovat Dionyysisiä. Ja näistä kerrotaan nykykirkossa.
3: Kolmas puoli taas koostuu tarinoista joissa Jeesus kohtaa fariseuksia. Näissä Jeesus iskee aikansa auktoriteettejä vastaan ja pilkkaa heidän apollonisia ideaalejaan elämälle vieraina ja tyhjinä dogmeina. Jeesus ei ole näissä väkivaltainen, ei myöskään mikään elegantin logiikan mestari. Sen sijaan Jeesus on jotain jota voisi kuvata antamalla näiden tarinoiden Jeesukselle uusi nimi. Vaikkapa "Eino Vittuilija".

Mielestäni kirkko ei ole unohtanut Jeesusta tai Kristusta. Kaikki ovat sen sijaan hylänneet tasapainon. Mielestäni "Eino Vittuiljassa" humaani asenne on se, että kuvataan omaa maailmaa ja asetetaan tämä kontrastiksi fundamentalistien toisenlaisen maailman välille. Molemmat ovat maailmanselityksiä ja apollonisia. Näitä ei kumota todistein vaan sen sijaan käytetään apollonista maailmanmallia toista apollonista maailmanmallia vastaan sellaisella tavalla, jossa paremmuutta erottelevana (voitontuovana elementtinä) on dionyysinen maailma ja se miten apolloninen normi vaikuttaa siihen. Kysymys on mielestäni parhaimmasta tasapainonhakudemonstraatioista koko teoksessa. Ja juuri tämä aineisto on sitä jota jätetään käyttämättä ja sivuutetaan vain aina.

Mielestäni on huvittavaa, että fundamentalistit ovat pahoillaan apollonisen puolen puutteesta.
1: Sillä eihän se puutu. Esimerkiksi homojen avioliitosta taistellaan kovaan ääneen. Dionyysisessä ylivallassa keskustelua ei edes käytäisi - saati että muutosta jarrutettaisiin yleistä mielipidettä vastaan onnistuneesti vuositolkulla. Elämme nykyään aikaa jolloin olemme yhteiskuntana niin maallistuneita, että se, että Suomessa on Päivi Räsäsen kaltainen fundamentalistilahkolainen ministerinä on lähinnä kuriositeetti ja katkera vitsi. Mutta siitä huolimatta Päivi Räsänen voi juosta ympäriinsä mediassa kieltämässä kaikkea ja moni ottaa hänet vakavasti - joko kannattaakseen häntä tai pitääkseen häntä relevanttina vihollisena tai jonain jonka touhuja olisi syytä valvoa ja nostaa esiin sille vastakkaisia mielipiteitä.
2: Kaikki apollonisen puolen leikkaukset eivät johdu siitä, että liberaalit tuhoaisivat sen dionyysisillä elementeillään. Osan asioista uskovaiset ovat perseilleet itse. Enkä tässä puhu kirkon likaisesta noitienpolttomenneisyydestä, vaan nostan esiin sen tosiasian että kristinuskon apolloninen puoli elää ja makaa jumalatodistusten varassa. Ja jumalatodistusten mahtipontisimmat tavoitteet ovat selvästi epäonnistuneet. Jopa sellaiset jumalatodistuksia nykyään rakentelevat ihmiset kuin Richard Swinburne, joutuvat huomioimaan että jumalatodistukset ovat enemmänkin todisteita siitä miten kristitty voi olla rationaalinen kuin jotain jossa ollaksesi rationaalinen sinun tulisi olla kristitty. Kreationismi taas vaikuttaa yhä enemmän ja enemmän aikansa eläneeltä väsähtäneeltä vitsiltä joka ei oikein innosta enää fundamentalistikristittyjäkään entiseen tahtiin. Jumalateoria ei ole yltänyt tieteeksi, sillä ei ole selitysvoimaa, se pikemminkin sovitetaan havaintoihin after the fact ja kutsutaan tätä teologiaksi, pahimmillaan jopa sofistikoituneeksi teologiaksi. Jolloin kyse on enää asennepöhöstä.

Kyllähän te tiedätte.
Munasillaan, ja trimmatut
kainalot hyvin kuivattuna.

Sanoisinkin että Kun tapellaan Jeesus vs Kristus -kinaa, niin Jeesus Kristus aka. Eino Vittuilija hankeen hukkuu unhoittuu. Kaipaan siis tavallaan "munan käsitettä" kirkkoon. Tai "vaginan". Riippuu vähän tarkasteltavasta tahosta. Nähdäkseni ongelmana on se, että liberaali PR -kirkko pukee Jeesukselle mekkoa. konservatiivit taas ovat pukemassa Jeesukselle miekkaa tai miltei konekivääriä ja ovat asettamassa tätä taisteluun (jossain kreationismipiireissä jopa dinosauruksella ratsastaen.) Jeesus on kuitenkin parhaimmillaan sellaisena kuin häne tunnemme. Eino Vittuilijana, joka on itse asiassa monesti kuvattu ihan pikkupöksyissä, lähes munasillaan. Tässä Jeesuksessa Eino Vittuilijassa olisi sekä ihminen että munan käsite juuri sopivassa suhteessa minun makuuni.

Kirkko ei ole klimppi tai edes kokonaisuus jota pitäisi käsitellä jollain "liekkejä on monta, tuli on yksi" -henkisillä metaforilla. (Paitsi jos ollaan tuikkaamassa koko roska tuleen, that is.) Jos Kristuksen Ruumiissa on monia jäseniä, niin kirkon nykytila vastaa sitä vanhaa kertomusta jossa vatsa kokee että sitä ei arvosteta aivojen ja käsien yli, ja päättää ryhtyä syömälakkoon. Paitsi että tässä kertomuksessa ei ole mitään diplomatiaa joka korostaa yhteyttä, yhteisöä ja yhteistyötä. Vaan jossa se väsynyt aivo käskee niitä käsiä ottamaan puukon ja amputoimaan sen aivan selvästi eitoimivan vatsan pois ruumiista.

Sanon suoraan, että kirkon ongelma on se mikä sillä on aina ollut. Usein ajatellaan että kirkko ei jotenkin olisi valinnut. Se on passiivinen ja fundamentalistit ja liberaaliteologit vääntävät valtataistelua sen sisällä. Kuitenkin kun katsotaan, niin suuri ongelma on siinä että se on valinnut. On fundamentalisteja jotka huitovat apollonisesti dogmillaan. Näitä ei vastusta kukaan koska dionyysinen "leppoisto" nysvää moniarvoisuudesta eikä vastusta fundamentalisteja. En halua kuulua järjestöön jossa olisi pakko valita onko
1: Apolloninen kusipäälatistaja jolla on demokratian nimeen huudettuja mutta ilmiselvästi teokraattisia pyrintöjä. Ollakko dogmaatikkofundamentalisti, joka noudattaa täydellisesti Aaron Jamesin määrittelemää kusipäisyyttä, jossa nihilismin ja pahuuden sijaan ollaan moraalisesti närkästyneitä ja tämä oikeaoppisuudesta kumpuava oikeutuksentunto sitten on se tallaamismoottori.
2: Hörhöttelevä hupihihhuli vailla järjen häivää. Sellainen joka tekee mukavan, mutta äärimmäisen epä-älyllisen, yhteisön. Ja jolla uskonto on enemmän kuori ja koriste jollekin ihmeelliselle naminamille.

En suostu valitsemaan näiden kahden väliltä. Välistä tuntuu että kirkon nykypolitiikka on, paitsi polarisoitunut leirehihin joihin pitäisi ottaa puolet ja sitoutua ja jopa yhdistää tämä uskonnossa otettu kanta omaan poliittiseen näkemykseen ja poliittiseen toimintaan, niin myös polarisoitunut näihin joukkueisiin tavalla joka pohjimmiltaan pakottaa tekemään valinnan juuri näin..