Koiran ja oravan välinen leikki

"Aivan hullunkurisen tapahtuman todistajaksi pääsin. Meidän Mikko -koira makoili pihassa ja orava (meidän markilla viisi kpl.) tuli läheisen männyn juurelle, pysähtyi ja kohdisti katseensa Mikkoon, heilutti haastavasti häntäänsä ja naksutti hillitysti. Mikko ei reagoinut, kuin nostamalla päätään vähän. Orava kiipesi puunrunkoa vähän matkaa, pysähtyi, heilutti häntäänsä ja katsoi Mikkoa, naksutti vähän kuuluvammin. Mikko oli vain reagoimatta. Sama toistui monta kertaa ja lopulta orava hyppi tasapökkää, heilutti häntäänsä vimmatusti ja naksutti erittäin kuuluvasti ja vihdoinkin Mikko lähti "jahtaamaan" ja orava juoksi puunrunkoa ympäri hirveää vauhtia. Mikko ei tietenkään saanut kiinni, kun ei puuhun pääse, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Mielestäni se oli leikki oravan ja koiran välillä."

Ylläolevassa facebookissa ollut kuvauksessa on jotain, joka pakottaa reagoimaan siihen jotenkin. 

Ainakin se sanoo jotain joka on hyvin yleistä aikamme näkemyksille luonnosta.

1: Etenkin humanistien parissa on aivan luvallista että eläimet antropomorfistetaan ihmisenkaltaisiksi. Erityisen vahvasti tämä näkyy eläinten oikeuksiin liittyvässä keskustelussa. Siinä kun korostetaan jonkinlaista fenomenologista vastavuoroisuuskokemusta jonka seurauksena eläimestä tulee hyvin ihmisenkaltainen. Ajatus on siitä hyväksyttävissä, että eläimillä on tiedetysti yhteistä evoluutiopohjaa ihmisten kanssa. Jotain samankaltaisuutta on siis varmasti löydettävissä.
2: Jos taas puhuu eläinten hyvinvoinnista korostaa helposti enemmän Thomas Nagelin kaltaista ajattelua. Siinä korostetaan sitä, että ihminen ei voi tiedostaa millaista olisi olla lepakko. Näin eläinten oikeus on enemmän sitä että ihminen kertoo mikä hänelle itselleen on tärkeää ja että hän sitten lokeroi puolustuskyvyttömän eläimen tähän lokeroon.

Nagelin ajattelu on sinänsä tärkeää, että sen kaltaisia ajatuksia sovelletaan usein ihmisiin. Itse asiassa Nagel itsekin on tällä tiellä. ; "Humanistipuolella" suvaitsevaisuutta ihmisten parissa korostetaan usein tavalla jossa lokeroinnit kielletään. Jokainen määritelmä, stereotypia tai näkemys ihmisestä on tällöin ikään kuin vankila johon toinen ihminen sovitetaan. Tätä mallia ajaa esimerkiksi Levinas. Ja Suomessa Jukka Hankamäki on käyttänyt tätä dialogisessa filosofiassaan ja siinä miten hän lähestyy vähemmistöjä ja omaa alakulttuuriaan, homoseksuaaleja. Ihminen ei siis tiedä mitä on olla lepakko, mutta hän ei myöskään tiedä millaista on olla joku toinen ihminen.

Kokonaisuutena syntyykin moderni urbaani näkemysmaailma, jossa ihminen ymmärtää eläintä ja lokeroi eläimen, mutta kieltäytyy tekemästä samaa ihmiselle. Tämä on erikoista, koska nähdäkseni ihmiset ovat evolutiivisesti lähempänä toisia ihmisiä kuin vaikkapa oravia.

Etologian ystävänä olen jossain tuossa välissä.

Olen ihmistenkin kohdalla sitä mieltä, että jokainen on käsittämätön. Jos ei muuten niin sitä kautta että me olemme sisäisesti epäkoherentteja osittain satunnaisesti kaahottavia urpoja. (Mallinnan toisia siis syvän itsereflektion kautta.) Silti tiedän myös sen, että stereotypiat ovat jossain määrin käteviä ja jopa elämisen kannalta välttämättömiä. ; Ne edustavat Kahnemanin ajattelumaailmaa jossa "saadaan nopeasti kohtuullisia tuloksia". Yksilötasolla sovellettavissa oleva tarkkuus niistä saattaa puuttua. Eläinten kanssa on tietyllä tavalla helpompaa toimia, koska niillä ei - ainakaan nykytiedon valossa - ole kulttuurien ja ideologioiden kaltaisia käytöksen suuntaajia.
1: Voisimme todellakin tietää eläimistä enemmän kuin toisista ihmisistä jos eläimet ovat yksinkertaisempia ja pitäisivät sisällä osia joita on myös ihmisissä. Nagelin lepakkoesimerkki nojaa aika vahvasti siihen että lepakolla on kaikuluotainsuunnistus jota ihmisellä ei ole. Argumentin voima heikkenee jos piirteet ovat samoja ja jaettuja ja jos niissä on hierarkinen monimutkaistuminen. Silloin mutkikkaampi saattaa ymmärtää yksinkertaisempaa. Tämän vuoksi on hyvä muistaa että evoluutioteorian mukaan eliökunta ei missään nimessä ole mikään suoraviivainen hierarkia jossa ihminen kiikkuu huipulla. Oravalla on takanaan yhtä pitkä evoluutiohistoria kuin ihmiselläkin. Ja se on etääntynyt ihmisen ja oravan välisestä yhteisestä välimuodosta yhtä kauan aikaa sitten. Siksi ei ole väistämätöntä että ihminen olisi oravaa parempi kaikessa ja että ihmisellä olisi vain sellaisia piirteitä joita oravalla on.

Koirien, varisten, naakkojen ja vastaavien eläinten kohdalla leikkisyys on odotettavissa. (Ja jopa mustekalojen, joskaan niiden leikki ei ole luonteeltaan sosiaalista.) Oravien kohdalla on kuitenkin monesti hyvin vaikeaa erottaa leikkisyyttä muusta. Naksutus ja hännän vispaus näyttävät ihmisistä mukavalta, mutta se on kuitenkin enemmän "vittuuntuneisuussymboli" joka väärintulkitaan koska ihmisillä on tapa nähdä pörröinen jotenkin suloisena ja herttaisena. (Sama harhakuva saa ihmiset viehättymään "trapper hatistani" ja luulemaan että olen mukava ja ystävällinen veikko kun hattuni on niin pörröinen pesukarhunhäntineen.) Orava on saattanut olla koiran häätöpuuhissa.

Tämäkin toki kertoo kognitiosta. Siitä miten oravat ovat oppivaisia. Seurasaaren oravien tunkeilu ja monien hautausmaaoravien suora aggressiivisuus kertovat omaa kieltään siitä miten orava oppii olemaan kaihtamatta asioita jotka muutoin ovat niille pakoonjuoksun paikka. Itse asiassa itse en osaa olla liittämättä oravia aggressioon ja korostankin, että oravat voivat "häkkieläiminä" muuntua varsin ärhäköiksi olennoiksi. Ne eivät ole vastavuoroisia sillä tavalla, että oppivat että kiltti ihminen tuo heille ruokaa. Ne oppivat puremaan kättä joka niitä ruokkii. "Eibl-Eibesfeldt (1967) reports that male red squirrels raised in isolation become abnormally aggressive, attacking their caretakers and displaying their species-typical threat responses."  Samoin se, kun oravat juoksevat "hippaa" on yleensä kiimatoimintaa ja sellaisena jopa jonkinlainen seksuaalivalinnallinen testi kumppanin kelpoisuudelle eikä hauskaa kisailua jolta se ihmisen silmiin helposti vaikuttaa.

Toisaalta villit oravat eivät elä täysin yksin, ja ne ovat sosiaalisia eläimiä jotka varoittavat toisiaan. Naksuttelu ja hännänheilutus ovat ärsyyntyneisyyssignaaleja, mutta ne ovat myös sosiaalisia signaaleja. Ja tätä kautta leikkiminen tulee mahdolliseksi ratkaisuksi myös alkuun laittamassani tilanteessa. Suomessa oleva orava ei ole harhmaaorava (Sciurus caroliensis) vaan (puna)orava (Sciurus vulgaris). Harmaaorava on monissa muissa paikoin syrjäyttänyt oravan, ja se on aggressiivisempi ja voimalla jyräävämpi oravalaji. Kotoisat oravamme taas ovat sitä astetta älykkäämpää sorttia. Ja leikki. Se on kenties lasten työtä, mutta se on myös älykkäiden ja harjoittelevien olentojen työtä. (Mutta nythän minä jo toistan itseäni.)

Itse kuitenkin uskoisin, itse tilannetta näkemättä, että orava ei leikkinyt. Mutta koira leikki. Syynä on kuvauksessa ilmenevä naksutus, joka on hieman kuten koiran hyökkääminen. Leikkivä koira ei luimista, murise ja paljasta hampaitaan samanaikaisesti. Vihainen koira taas tekee niin. Samoin vihainen orava naksuttaa ja vispaa hännällään. (Mikko taas on sellainen lehmänhermoinen - ja ennen kaikkea sellaisen kokoinen - leikkisä koira, että tältä pohjalta minun ei tarvitse  tietää sen elekielestä oikein mitään.)