Uskon nähdään usein olevan jonkinlainen hypoteesinmuodostamisen idea. Tällöin henkenä on ikään kuin se, että ensin on saatava ajatus joka ei ole todistettu että voidaan alkaa töihin sen todistamiseksi. Tässä kohden ollaan kuitenkin melko harvoin varovaisia ; Esimerkiksi uskontoon liitettynä voidaan huomata, että se on enemmänkin paluuta vanhoihin ajatuksiin kuin uusien innovoivien ideoiden mukaantuomista.
Maailmankuvallisuus on joskus perusteltua ; Joskus tilanne johtaa perspektiivien pluralismiin ; On mahdollista, että jotain asiaa ei ole selitetty ja sille on useita erilaisia hieman epätyydyttäviä ja todistusvoimaltaan vajaita selitysmalleja. Esimerkiksi pallosalamaan liittyy ilmiönä sen verran tietämättömyyttä, että erimielisyys on hyvinkin mahdollista. Ihminen ei ole täydellinen, ja tässä rajallisuuden maailmassa asiat eivät usein ole mustavalkoisia ja selviä.
Monesti tämänlainen maailmankuvallisuus on kuitenkin liioiteltua. Sitä nähdään siellä missä sitä ei ole, ja maailmankuvallisuutta korostetaan useimmiten juuri sellaisilla alueilla jossa sillä ei ole mitään arvostettavaa järkevää pohjaa. Esimerkiksi tasapainorannekkeiden ja vaihtoehtohoitojen kohdalla maailmankuvallisuutta tuodaan esiin vaikka sille ei ole oikein minkäänlaisia perusteita. ; Vaikka parantaminen olisi yliluonnollista olisi paraneminen kuitenkin luonnollista. Tällöin henkenä näyttää olevan se, että maailmankuvallisuuden korostamisen nähdään olevan jotenkin ovela tapa voittaa, eikä tapaa tunnustaa tappio. Ja käytän näitä termejä siksi että keskustelun siirtäminen tieteestä maailmankuvaan tarkoittaa tälläisissä tapauksissa yleensä sitä että omaa asiaa puolustetaan varsin absoluuttisena ja perimmäisenä totuutena ja tarkoituksena ei ole oppia vaan nimenomaan päihittää erimieliset. Perimmillään maailmankuvallisuutta korostamalla yritetään yllättävän usein korostaa että sen oman totuuden kriittinen lähestyminen ja sen kanssa erimielisyys on likimain samaa kuin sortaminen ; Henkenä on se, että se, että saa olla oma maailmankuva tarkoittaa että ne kaikki olisivat myös järkeviä ja hyvin perusteltuja. Ja tämä on paljon enemmän kuin pelkkä pyyntö avomielisyyteen tai ihmisen tiedon rajallisuuden tunnustaminen.
Tästä huolimatta kirkolla on kiistatta innovatiivista pohjaa. Otetaan vaikkapa Galileo Galilei. Hänen kerrotaan saaneen heiluria koskevan idean kirkossa. Hän katsoi kirkossa heiluvaa kattokruunua ja totesi että heilahdusaika ei muutu vauhdin vähetessä tai kasvaessa. Vauhdin vuoksi heilurin kaari kasvaa sen verran, että heilahdusaika pysyy vakiona. Tämänlaisen ajattelun voi nähdä syntyvän luontevasti kun tajuaa sen, että kirkoissa on useimmiten varsin tylsää. Se, että huomio siirtyy johonkin, ihan mihin tahansa pieneen ja mitättömäänkin, on enemmän kuin luontevaa. Osalla tylsistynyt ja virikkeitä itselleen vaikka väkisin hakevan huomio keskittyy kirkon seinän tiilenpäiden laskemiseen. Galilei katsoi heiluria. Jostain syystä tämä kirkon innovatiivisuutta lisännyt voima on jäänyt aliarvioiduksi ja aliarvostetuksi kaikessa kirkkokeskustelussa. Olipa osapuolina sitten kirkko tai kirkkokritiikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti