Kuinka kaikille avoin kirkko voisi oppia norsunluutorniin jämähtäneestä tiedemaailmasta

Monet aktiivit skeptikot ovat ahkeria kysyjiä. En puhu pelkästä internetfoorumien uteluista. Ne kun harvemmin ovat mitään rehellistä uteliaisuutta ; Niiten takana on usein enemmänkin halu kyseenalaistaa jokin puoli esittämällä kritiikki "vain kysymyksenä". Ja laiskuus kun ei viitsitä käyttää lähdekirjallisuutta - tai edes googlea.

Esimerkiksi Esa Turkulainen oli aivan tuoreesti aktiivinen ja kysyi THL:än tutkijalta vastausta kysymykseen "Miksi keskenmenoja mittaavassa tutkimuksessa on käytetty verrokkina hepA-rokotetta?" Hän myös sai vastauksen. Lääketieteen etiikassa hyötyä tulisi saada myös verrokkiryhmälle, joka ei varsinaista tutkittavaa rokotetta saa. Turkulaisen aineistosta löytyi myös puutteellista tulkintaa kun vertailukohtana on lääketieteen muu tieto ; Rokotteita verrattiin myös aiheen kannalta tiedetysti relevantteihin keskenmenolukuihin. ; Osa tästä kuulleista ihmisistä yllättyi. Sillä tiedemaailmaa kuvataan usein "norsunluutorniksi". Jokin jossa eliitti hoitelee sisäpiiriasioitaan. Tieteenfilosofisesti joku voisi huomauttaa, että tämä elitismi olisi tieteen kriteerinä pidetyn julkisuusperiaatteen vastainen. Mutta julkisuus tarkoittaa vain sitä, että tutkijat tuottavat tekstiä toistensa arvioitavaksi. Autonomisuusperiaate mahdollistaisi periaatteessa elitistisen sisäänpäinkäpertymisen ilman että mitään Niiniluotolaista tieteen kriteeriä rikottaisiin millään tavalla. Käytännössä tiedemaailma on kuitenkin yllättävän avointa.

Itse olen lukioaikoinani kirjoittanut kärpästutkija William Ricelle. (Aiheesta seksuaalinen antagonia.) Sain häneltä vastauksen ja jopa liitteinä hänen tutkimuksensa. Olin tuolloin surkeaa enklantia nakutteleva teini-idiootti. Vastaus oli silti suora ja avoin. Aiheesta käydyssä keskustelussa ilmeni, että vastaava avoimuuden kokemus on ollut monella muullakin skeptikolla. ; Yllättävän moni tutkija ja muu virkamies vastaa ihan mielellään asiallisiin kysymyksiin. Asia tiivistettiin Sampo Syreenin kiteytykseen "Tietysti järjen rajoissa, niin ettei jokaista perjantaikännissään sähköpostittelevaa denialistia tarvitse tyydyttää kädestä (?) pitäen, mutta kyllä se tietty avoimuus ja halukkuus vastata järkevästi esitettyihin haasteisiin, vaikka sitten laajemmalta yleisöltäkin, nyt vain (nykyään) on ihan totinen osa jopa sitä peukalosääntökokoelmaa jota tieteelliseksi menetelmäksi kutsutaan."

Skeptikkojen parista löytyy itseäni omituisempiakin havaintoesimerkkejä. Otan esille herkullisen(!?) esimerkin siitä mitä trollauspäissä keksitty idea oli saanut vastauksen. Skeptikko oli kysynye Eviralta miten suomalainen lainsäädäntö suhtautuu ihmisulosteen myymiseen syötäväksi. Idea koprofagialla rahastamisesta oli kasvanut muuksikin kuin vitsailluksi bisnesideaksi. Hän oli todellakin "ihan oikeasti jossain huuruisessa perjantai-illassani kirjoittanut ruokaturvallisuudesta vastaavalle viranomaistaholle pitkän, asiallisen sähköpostin, aiheesta "onko Suomessa laillista tehdä toisten koprofagiasta itselleen postimyyntibisnesmalli."
Vastaus oli saatu, se oli ollut pitkä. Tekstille oli luultavasti naureskeltu ja hihitelty toimistossa, mutta tästä huolimatta "vastaus silti saapui yhtä raudanlujalla varmuudella ja asiallisuudella kuin jos olisin kysellyt tilastokeskukselta kansantuotteen perään." Luultavasti norsunluutorninäkemys onkin pseudotieteilijöiden luoma olkiukko, jossa henkenä on se, että jos tutkijat eivät paijaa heidän omaa lempi-ideaansa ja ole samaa mieltä, he ovat syrjiviä sortajia. Tässä mielessä syytös muuttuu tietysti varsin paradoksaaliseksi, koska norsunluutorni ei ole vaatimassa mitään keneltäkään mutta pseudotieteilijä on vaatimassa samanmielisyyttä norsunluutornilta.

Väittäisin, että tämänlaatuinen avoimuus on jonkinlainen ihanne. Se ei ole mahdoton, koska se on toteutunut. Tiedemaailma kohtaa nykyään pseudotieteiden ja denialismin kautta haasteita, joita voisi hyvin verrata vaikka niihin vaikeuksiin joita kirkko kohtaa uusateistien puolelta.

Tästä on syytä hypähtää kirkon puolelle.

Nyt on meneillään kirkkopäivät, jolloin päätetään isoista asioista. Ja minulla on tarjolla kritiikkiä joka on sitä parasta mallia. Jossa on ehdotus asioiden muuttamiseen. Kirkolla on avoimen paikan maine. Mutta tämä maine on yhtä totuudenmukainen kuin tiedemaailman sulkeutuneisuus. Aiemmin kirjoitin kirkon käytettävyydestä, jossa esille nousi se, miten vaikeasti kirkon aukioloaikoina itse asiasas ehtii paikan päälle. Tämä tuli itselleni vahvasti esille konkreettisesti silloin kun yritin erota kirkosta. Tajusin, että jos on työtätekevä ihminen, ei käytännössä ehdi virka-aikana hoitamaan asiaansa koska on virka-aikana töissä. Otin vapaapäivän asian vuoksi. Kaikille yksityisyrittäjille, vähävaraisille pienyrittäjille, tämänlainen ei onnistu kovin helposti. Se ei onnistunut kovin helposti itsellenikään.

Toki osa voi korostaa että on hyvä että kirkko tekee eroamista hankalaksi. Mutta tosiasiassa kaikkia muita kirkon palveluja tuppaa vaivaamaan sama ongelma. Esimerkiksi itse tein aktiivisen kokeen aiheen parista. Ajattelin että voisin käväistä oman paikkakuntani kirkkoherranvirastossa. Aiheena olisi voinut olla kirkkoon liittymisen ehtoni ja se, mitä kirkolla on tarjottavaa kaltaiselleni fundamentalistiagnostikolle joka ei allekirjoita "rakastan dogmaanne" -lappuja instituutiolle jonka kautta saa kuulla että ateistikin voi kuulua kirkkoon eikä ateismi ole välttämättä syy erota kirkosta kun kirkko tekee niin paljon hyvää.

Mutta kirkko sanoi ei rahalle. Tämä paikalle ehtimiseni vaatisi vapaapäiviä. Kirkko - joka kilkuttelee kelloaan niin että kuulen sen kotiini asti aina viikonloppuisin aikana jolloin olisi mukava nukkua - ei kykene tarjoamaan minulle muuta kun aikaista sunnuntaiherätystä messuun, ja kirkkoon liittymisen ja siitä eroamisen koska ne molemmat voidaan hoitaa inhimillisen lämpimästi internetissä klikkaillen.

Isoin ongelma olisi periaatteessa helposti korjattavissa ; Muutettaisiin aukioloaikoja. Työtuntejen lukumäärää ei tarvitsisi muuttaa mihinkään. Kysymys on nähdäkseni siitä, haluaako kirkko tarjota ihmisille kirkkoa ja sen työntekijöiden palveluja vai haluaako se tarjota kirkon työntekijöille työajan jotka ovat identtiset suurimman osan kansalaisten kanssa. "Työttömät, juopot ja mummot" toki ehtivät kirkkoon aukioloaikoina ja he ovat tärkeä ihmisryhmä. Mutta he kyllä kykenevät tulemaan paikalle myös myöhemmin.

Kirkko on lisäksi valikoinut erikoisia asennoitumistapoja. Kirkko on esimerkiksi tehnyt aiemmin kirkkopäiviään vastaiskuksi kirkostaeroamispalvelulle. Nähdäkseni kirkosta eroaminen on kirkon kannalta oire, ja kirkon ensin mieleen tullut tapa ratkaista ongelma oli aivan oikeasti se, että oireen ilmenemisestä mahdollisimman vaikeaa. Kenties oireen taustasyy olisi enemmän sitä hoidettavaa asiaa. Mutta valitettavasti tässä ei ole tapahtunut keskustelua. Uusateismiin keksitty virallinen ja varsin konsistentisti sovellettu keskustelutapa on, että "väärä näkökulma" ja "epäkiinnostavaa". Kirkko ei ole kumonnut ja osoittanut argumentteja typeriksi vaan ohittanut ne. Tarjolla on ollut lähinnä vaikenemista. Ja kun kirkon työntekijä tai teologi on ottanut kantaa on esillä ollut ylenkatseellisia tuhahduksia. Tai sitten jotain todella kohteliasta.

Kirkkoon kuulumalla saa toki kätevästi ne rituaalit jonka vuoksi enemmistö siihen on perinteisesti kuulunut. Tietääkseni kasteen saaminen, häät ja hautajaiset suoritetaan mallikkaasti. Kirkko hoitaa ilta-aikaan myös aivan järkevästi nuorosotoimea ja vastaavaa toimintaa. Olen itsekin osallistunut esimerkiksi lapsikuorotoimintaan. Ja tästä minulla ei ole oikein mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin. (Terveisiä vaan Heikki Ruokoselle!) Suosittelisin, että kirkko poistuisi norsunluutornista. Jos kylmä ja kova reduktionistiskientistien maailma on kyennyt siihen ihan itse itseään aktivoiden, luulisi että se olisi eettisyyttä toiminnassaan korostavalle instituutiolle helppoa, velvollisuuden sijasta ilo ja ylpeys.

Nämä eivät ole isoja ja vaikeita asioita. William Ricen minulle lähettämä maili ei ollut edes pitkä.