Juopa - Syöpä

Skepsiksen facebooksivuilla mietittiin skeptikoiden ja humanismin suhdetta. Aihetta tupataan käsittelemään sitä kautta että luonnontieteet olisivat jotenkin erityisen vahvasti ihmistieteitä vastaan. Että skeptikot ovat luonnontieteilijöitä ja se rakentaa juopaa jonka toisella puolella on paitsi pseudotiede niin myös humanistiset tieteet.

Tällä kertaa asia ei edennyt näille linjoille. ; Esimerkiksi historiatiedettä koskeva revisionismi, holokaustin kieltäminen, nostettiin esiin aiheena josta kuulee yllättävän harvoin. Skeptikot tarvitsisivat ja kaipaisivat tietoa tämmöisistäkin aiheista. Toki takavuosina holokaustin kieltäjiin reagoiminen oli hyvinkin suosittua. Mutta sittemmin skeptikot ovat ikään kuin insinööritieteistyneet.

Tavallaan tämä insinööristyminen nähtiin myös paluuna vanhaan.;Skeptikot olivat jossain alkuvaiheissaan miltei ryhmä jonka motiivit näyttivät jopa hieman likaisilta. : Kysymys oli siitä että naureskeltiin varvulla kaivoa katsoville ja "muille kylähulluille". Toki naureskeltiin siten, että naureskelu oikeutettiin tieteellä, sillä että kohteessa ei ole järkeä eikä toimintaa. Nykyisin keskustelussa on usein ruoka, vaihtoehtolääketiede ja Valkeen korvavalon tapaiset innovaatiot. Tässä välissä vain käytiin vähän filosofisemmissa aiheissa. Kenties syynä on se, että maallistunut yhteiskunta ei enää nosta näkyviksi ja vaikutusvaltaisiksi filosofisia tai hengellisiä asioita. Sen sijaan ikiaikainen käärmeöljybisnes joka myy lähinnä hyvinvointia, eikä taustafilosofiaa ja maailmankuvan jäsentämistä, on maallistuneelle ihmiselle hyvinkin haluttavaa. Siinä kun luvataan voittoja varsin pienillä panostuksilla. Moneen huuhaatuotteeseen suhtaudutaankin siten, kuin se olisi riskisijoitus ; Vähän kuin loton laittaisi vetämään. Ei ota jos ei annakaan.

Samalla kyseltiin että olisiko tämä sitä että skeptikot suhtautuvat negatiivisesti humanistisiin tieteisiin. Henkenä oli enemmänkin se, että skeptikot arvostavat humanismia mutta eivät vastavuoroisuutta humanistien kanssa. Humanistien taas usein koetaan pitävän luonnontieteitä kylmänä. Negatiivinen reaktio on yleistä, mutta se ei johdu siitä että humanistit yleisesti ottaen olisivat skeptikoiden asenteita vastaan. Se on enemmänkin pieni vähemmistö joka sitten pitää sitä ääntä. Moni humanistiseksi paljastunut taas korosti sitä, että heillä luonnontiede on hyvä asia. He eivät vain osaa sitä kovin hyvin. Ja samoin revisionismin kritisoimisessa ongelmaksi näytti nousevan se, että "inssipojat" eivät osaa hitstoriatieteen tekomenetelmiä. Skepsisläisillä olisikin iso tilaus humanistisen puolen asiantuntijoille.

Tämä tuotti itselleni nostalgisia tunteita. Olen nimittäin sen verran nuori että vanha, että olen vähän kasvanut "Tiede 2000" -lehden vaikutusmaailmassa. Siinä ei ollut juopaa. Sitä joka nykyään tupataan laittamaan humanististen ja luonnotieteellisten alojen välille. Tämän juovan paikka on olemassa, mutta ei siinä missä se usein nähdään. Tämänkaltaisen voisi nostaa esiin vaikka sitä kautta kun kuuntelin isäni, historiatieteen puolella opiskelleen, manauksia siitä minkälaisella epälogiikalla jotkut naistutkijat olivat historiaa lähestyneet.

Karu väitteeni on, että usein juopa ei ole edes metodologiassa.

Tämä ei ole edes hirveän radikaalia. Tieteen määritelmästä on keskusteltu paljon. Ja vaikka yksimielisyyttä ei olekaan, voidaan silti havaita jonkinlaisia seikkoja jotka yhdistävät humanistisen ja luonnontieteet lähemmäksi kuin voisi luulla. Demarkaatiokysymys on kenties liian dikotominen. Harmaan sävyjä yritetään ikään kuin väkisin luokitella joko mustaksi tai valkoiseksi. Ja tätä kautta demarkaatio onkin luultavasti enemmänkin "monesti haastava" kuin "ehdottomasti mahdoton".

Jos katsotaan aluksi luonnontieteitä, voidaan huomata että siinä on erilaisia tieteellisiä metodeja. Myös humanistien puolella, esimerkiksi historiassa, sovelletaan usein jonkinlaista tieteellisen menetelmän approksimaatiota. Nämä ovat kenties selvimmillään tilastoanalyysejä. Mutta joitain yhteyksiä voi olla vaikeampi nähdä ;  Otetaan vaikka Niiniluotolainen toistettavuuden periaate. Historiassa ei tehdä mekaanisia kokeita. Mutta silti siinä on toistettavuus. ; Historiantutkimuksessa empiirisenä aineistona on historiallinen aineisto, hypoteesina koulutetun tutkijan aineistonsa ja asiantuntijuutensa perusteella tekemät oletukset ja kontrolloituina olosuhteina kaikki käytetyt lähteet. Historialliset lähteet ovat juuri se avain jotka takaavat toistettavuuskriteerin täyttymisen. Jos toinen tutkija tarkastelisi samaa aihetta samalla rajauksella ja samojen lähteiden perusteella, päädytään samanlaisiin johtopäätöksiin.

Luonnontieteissä puhutaan kuitenkin hyvin matalista reduktion tasoista. On tavallaan ikävää että tieteen mittariksi on laitettu "jousi ja testiputki" -tyyliset skenaariot. Tällä on vaikutuksensa esimerkiksi biologiassa. Toki biokemian hedelmällisyys kertoo että yllättävän moni asia voidaan selittää biologialla. Mutta se on käytännössä niin hankalaa, että hyvin moni tutkimus voidaan tehdä ilman että reduktioketjua väkisin viedään kvanttimekaniikan maailmaan (and beyond). Ihmiset tekevät approksimaatioita. Siksi jo luonnontieteeksi nähty biologia on usein "poikkeuksien tiede". Aina syynä ei ole edes teorian anomaalisuus, vaan juuri se, että tällä reduktion tasolla on jo tehtävä approksimaatioita sen verran runsasti, että ne eivät voi olla vaikuttamatta tuloksiin jollain lailla.

Ihmisen kohdalla ongelmana on se, että tiedetysti kulttuuri ja muutkin kokemukset vaikuttavat. Historian kannalta approksimoituja muuttujia on kuitenkin paljon enemmän. Jokainen reduktion taso poistaa informaatiota ja lisää  tulkintojen vaihtoehtoja. Muinaistekstin oikeintulkitseminen on sitten jo sellaisella tasolla, että se lähentelee taiteenlajia. ; Kielenkäytössä ei ole aikanaan useinkaan pyritty selkeyteen ja yksiselitteisyyteen. Käytössä oleva teoreettinen viitekehys on usein yhteiskuntatieteilijän kehittelemä malli, jossa itsessään pyöritään reduktion tuoman tulkinnanvaraisuuden kautta. Mahdollisten menetelmien ja päätelmien määrä on valtava, eikä ongelmakaan ole loogisesti selkeästi rajattu samaan tapaan kuin fysiikassa.

Tällä on vahva liitos myös historialliseen miekkailuun. Esimerkiksi Guy Windsor kertoo blogissaan miten miekkailun hallinnassa mennään hyvinkin syvälle jos ryhdytään miettimään mitä tarkoittaa mestaruus jossain tämän tapaisessa aiheessa. Hän lähestyy sitä oman oppialansa, kirjallisuustieteiden, kautta. Vaikka kirjallisuuskritiikki on mielikuvissa hyvin filosofista ja kaukana siitä että jotakuta hakataan mekaanisella taidolla päähän teräesineellä, niin lähteenä on monta sataa vuotta vanha kirja. Mestarin täytyy ymmärtää tämä lähde, joten hän tekee pakosti myös kirjallisuudentutkimusta. Sen päälle hänen on osattava opettaa ja hallita myös se mekaaninen puoli. Tavallaan siksi miekkailu onkin art.

Viittaus ei  (ainakaan minusta) ole pelkkää kikkailua ja red herringiä pois humanismista ja kohti jotain ihan muuta kuin akteemista tiedettä. Kysymys on nimittäin tavallaan saman asian uudesta kertaluokasta. Humanistisen tutkimuksen tieteellisyyttä, sanan vahvimmassa mielessä, on käsittämättömän vaikea arvioida aivan tarkasti. Siinä on silti harmaan sävyjä. (Jopa miekkailussa on selvää että minulle ei kannata maksaa kursseilla opettamisesta mitään, Guylle kannattaa maksaa jo miltei pelkästä läsnäolosta. Laatuero on niin huima!) Historian kompleksisuus on kuitenkin tavallaan vain hidaste. Ja tutkimustieto on kuitenkin tiedeyhteisön kritiikin kautta korjaantuvaa.

Juopa luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä on siis tavallaan keinotekoinen. Ei ole mitään oleellista metodista eroa historian ja fysiikan välillä. - Ellei filosofian puolella olevaa postmodernismia ja vastaavia täysin puhtaasti relativistisia maailmoita oteta huomioon. (Ja niillä on tavallaan ylinäkyvyys. Samaan tapaan kuin niillä jotka pitävät skeptikoita kylminä ja kovina ja tunteettomina ihmisinä.) Historiantutkimuksessakin on olemassa arvokas yhteys tieteelliseen menetelmään. Se ei vain ole yhtä selvä ja kiistaton kuin vaikka fysiikassa (tai edes biologiassa) ja siinä on paljon vaihtelua tutkimusalasta ja tutkijasta riippuen.

Kenties demarkaatiokysymys on jopa lähtökohtaisesti väärä. Kenties demarkaatio -ongelman ratkaisu onkin siinä että jos kyseessä on "harmaasävyinen liukuma", olisi kenties hedelmällisempää lopettaa tarkan normin etsimisen. Falsifikaatiokriteerin kaltainen demarkaationormi on tietysti siitä kätevä että se on helppo oppia. Mutta jos erot ovat asteittaisia, olisi kenties viisainta lisätä luokitelmia. Ne voivat olla harmaasävyisiä nekin, mutta meillä olisi sentään jonkinlainen approksimaatio jossa luotettavuus ei ole  "joko-tai". Ehkä olisi käyttökelpoista puhua kunnolla menetelmää noudattavasta työstä nimitystä tiede ja humanistisesta tutkimuksesta voitaisiin puhua tutkimuksena. Sitten miekkailun tasoisen reduktiomyllyn läpikäynyt asia voisi saada nimityksen taide.

Tämä nimittäin asettaisi asioita kontekstiin, mutta halveksumatta. Tutkimuksen käsite korostaisi pohjimmiltaan, että historiallisella tutkimuksella on paljon enemmän arvoa kuin vaikkapa kristallipalloista lukemisella. Ja sama taiteessa ; Pidän taidetta vielä kunnioittavana käsitteenä. Onkin erikoista, miten demarkaation tapaiseen ongelmaan on jo niin paljon ratkaisuja, että siihen on vaikeaa tuoda mitään uuttai viisasat ymmärrystä. Sen sijaan semantiikka tuntuu sopivan jäsentelyyn tavalla joka tuo pinnalle uutta sanottavaa. Olisiko tieteenfilosofiakin tätä kautta hyvin kovan reduktion läpikäynyt prosessi ja sitäkin voitaisiin pitää enemmänkin jonkinlaisena taiteenlajina? Ainakaan itse en olisi pahastunut.