Itse olen varovaisen positiivinen konsultteja kohtaan. -Tai kuten puolisoni asian ilmaisi : "Kyllä niillä on joskus ihan hyviä ideoita." - ja näkisin, että Jari Sarasvuon puheissaan korostama epäonnistumisen kestäminen on suuri ongelma. Tästä huolimatta näen, että konsultin antama tulkinta konsulttiuteen suhtautumisesta on hieman sama kuin lähtisi kysymään uskovaisilta totuutta siitä miksi ateisti on ateisti. ; Uskova osaa kertoa että Jumalaa siinä vihataan eli oikeasti uskotaan.
Näkisinkin, että konsulttius koetaan ikävänä hyvinkin montaa kautta.
1: Kenties tärkein on anti-intellektuellismi. Suomi on hyvin hierarkioita vihaava kansa. Helsingin herrojen ja yliopistopellejen norsunluutornissa eläminen on monista lähinnä sitä että etäännytään todellisuudesta. Konsultti ei siis ole mikään neuvoja tai auttaja vaan häiritsijä. Tämänlainen "kyllä kansa tietää" -asenne tuli itselleni valitettavan tutuksi - paitsi skeptikkon toimissani niin myös - Kirkon Ulkomaanavussa työskennellessäni. Hyvin monesti nähtiin, että edustan jotain yliopistomiesten asiaa. Minun ei tarvinnut edes sanoa mitään. Pelkkä olemassaolo riitti tähän statukseen.
2: Toisaalta Himanen on tuonut esiin sen, että filosofeja kohdellaan hieman kuten "huonoja taiteilijoita". Ja tällöin kysymys on puhtaasti siitä kuka saa miten paljon rahaa. "Systomykoosissa" asia ilmaistiin "Kukaan ei suutu tyypille joka maalaa huonosti, mutta hänen taiteensa institutionalisoituminen herättää vahvoja intohimoja." Konsultti taas on filosofi joka saa palkkaa. Minuakin pidetään harmittomana hörhönä ja kivana olemassaolevana lähinnä siihen asti kun palkkaa tästä paskanjauhannastani ja saivartelustani tupsahtelisi tilille. Himasen kohdalla tämä korostuu siitä että ihmiset eivät tiedä Himasen argumentteja tai sitä miksi hän on väärässä. He tietävät että Himanen on saanut huonoja arvioita. Ja lopullinen asenne johtuu lähinnä rahoituksesta. Jukka Hankamäki esitti asian näin "Vastalauseryöppy, jonka Himanen sai osakseen, oli ilmiömäinen. Todennäköisesti se johtui vain ja ainoastaan siitä, että hankkeen rahoitus koettiin vääräksi ja kohtuuttomaksi. Mikäli Himanen olisi tehnyt työnsä ilmaiseksi ja omalla kustannuksellaan, se tuskin olisi herättänyt mitään huomiota, ja tulokset olisivat hautautuneet tuhansien komiteamietintöjen pinoon ilman yhtään kommenttia." Konsulttien ongelmaksi nähdäänkin aivan varmasti se, että he saavat palkkaa jostain "joka pitäisi tehdä ilmaiseksi".
3: Pessimistille konsulttien optimistinen kannustuskielenkäyttö nähdään epäilyttävänä. Suomi on kyyninen maa. Ja itse, vielä keskivertoakin kyynisemmästä päästä katsovana, jo konsulttien levittämä optimismi herättää epäilyjä. Tässä kysymys on maailmankuvasta. Optimismi vaikuttaa epäuskottavalta filosofialta. Ja tältä pohjalta ihminen helposti tulkitsee sen myös metodeiltaan huonoksi, ikään kuin tutustumatta.
4: Tarkemmin analysoivat optimistit pettyvät konsulttien kyynisyyteen. Kun katsotaan konsultteja, ideana on usein yrittäminen. Optimistit taas tuppaavat jostain syystä olemaan kohtalouskoisia. Positiiviset ihmiset siis uskovat että asiat lutviutuvat. Konsultti taas on tyyppi joka sanoo että asiat eivät välttämättä mene huonosti, mutta asialle on tehtävä. Tämä näyttäytyy optimistille pessimisminä.
5: Konsultoitavat ovat usein työväestöä. Ja vaikka kommunismi ei enää ole muodissa, kommunisminsukuiset ideat ovat etenkin "alemmissa sosiaaliluokissa" hyvinkin suosittuja ; Kaczynski esitti tämän niin, että vasemmistolainen asenne on samastumista luusereihin. Kommunistinen perinne taas kannustaa ajattelemaan asioita rakenteiden kautta. Ihminen on siinä uhri. Konsultti hyökkää siis kuulijoidensa poliitista näkemystä vastaan. Tätä voidaan kutsua jopa "yleisön väärinvalinnaksi". Kunnes tajuaa että työnantaja edustaa rakenteita ja että konsultti ei suinkaan saa asiakkuuksia proaktiivisesti ruohonjuuritasolta, vaan johtajat helposti palkkaavat konsultit ikään kuin "yläpuolelta".
6: Toisaalta konsultit puhuvat usein menestymisestä - jopa silloin kun tavallinen ihminen puhuisi jostain aivan muusta. Tämä sitten rinnastetaan samaksi kuin hyvä elämä. Tämä terminvalinta ohjaa monia harhaan. Konsultit korostavat usein miten kieli luo todellisuuden, mutta he eivät silti ymmärrä että menestys on myrkytetty termi jota kannattaisi välttää koska se liitetään mekaanisesti rahahanojen aukenemiseen. Itselleni konsulteissa tämä menestyskeskeisyys on hyvin vieraannuttavaa. Olen filosofisesti vielä "vähän" vanhoillinen siinä mielessä että haluan sitoa viisauden olemassaoloon enkä pelkkään toimivuuteen. Locken tapa ajatella filosofiaa menestymisenä on siis itselleni hieman vieras, jopa vastenmielinen. Näen, että filosofia painii ikään kuin liian tärkeiden asioiden parissa, jotta oma mukavuus olisi jotain jonka edessä tästä ihanteesta pitäisi luopua.
Näistä versioista kaikki ovat hieman arkisia ja banaaleja. Mutta ihmiset ovat arkisia, banaaleja. Käytännössä konsulttien suurin ongelma on siinä, että
1: Jos heillä on sanottavaa josta yleisö on samaa mieltä, sitä ei tarvitse opettaa ja nurinaa tulee "nollatiedosta". Uusien asioiden mukaantuominen taas nähdään (porvarien poliittisena agendana tai intellektuaalisen todellisuudesta vierautuneena) vääristelynä ja epäluotettavuutena.
2: Monesti konsultti tarjoaa oppeja jotka lupaavat menestystä tietyillä asenteilla. Jos nämä opit pitävät paikkaansa, ei tylsän duunin rivityöntekijöillä helposti ole sitä asennetta, koska jos hänellä olisi se, hän olisi jossain muussa työpaikassa. Tällöin ongelmana on se, että konsultti opettaa jotain yleisölleen hyvin vierasta. Ja tällöin kuuntelijan maailmankuva tulee hyvin helposti väliin. Ja konsultti joka ei tätä tiedosta on huono konsultti. Ja konsultti joka tämän tiedostaa ei välttämättä ole huomion jälkeen konsultti. Ja joskus tilanne nyt vain on niin, että kannustuspuheissa mukana yleisössä onkin ihmisiä jotka ovat aiemmin kannustuneet ja epäonnistuneet. Ja näin heillä on been there done that - asenne ja konsultti saa asiallisen kritiikin. Tämä on huomiotava esimerkiksi Sarasvuolaisessa
Itse näen, että konsultti joka perimmiltään opettaa, että ihmiset ihmiset eivät ole uhreja vaan perseileviä rassukoita - vähintään sen vuoksi että eivät tajua että vallankumouskin vaatii perseen penkistä nostamista - tekee jotain oleellisesti oikeaa ja tärkeää.
1: Sen sijaan en pidä siitä että aika iso osa kätkee tämän ikävän totuuden "optimismikieleen" . Se, mikä nähdään kannustamisena on usein sanahelinää joka ei ole kaukana sanamagiikasta. Kieli ei muuta todellisuutta. Kieli muuttaa ihmisten asenteita. Kieli manipuloi ihmisiä harhoihin jotka eivät ole todellisuudenmukaisia.
2: En pidä myöskään siitä että konsultit näkevät yleisönsä aika halveksittavasti. Järvilehdon asenne siitä että yleisö ei ilman häntä miettisi tärkeitä kysymyksiä on nähdäkseni aika hoopo. Se, mitä minulla on kokemuksia ihmisistä - ja kokemusmaailmani ryömii varsin banaaleissa ja epäakateemisissakin ryönästöissä - en ole kohdannut ihmisiä jotka miettivät asioita.
3: En pidä myöskään siitä, että oikeastaan konsulttia eniten tarvitsevat ihmiset ovat sellaisessa työssä jossa työnantajan ei kannata konsulttia tulla kannustamaan. Työnantaja haluaa että työntekijät ovat ahkerampia ja tehokkaampia juuri hänelle. Työntekijä taas voi monissa paikoissa kannustua lähinnä siten, että vaihtaa työpaikkaa. Moni työ on sen tyyppinen paskaduuni, että on käytännössä aivan mahdotonta motivoitua siitä. Enkä puhu tässä likaisista tai vaarallisista töistä, vaan hajottavista töistä joiden rakenne on mekaaninen täsmälleen saman toistaminen.
Kukaan ei koe olevansa sisäinen narri.
Konsulttien perusongelmana on kuitenkin se, että he tekevät kuten Järvilehto. Heidän on kaupattava jotain "toisinajattelijuutta" ihan sen takia että spesialisaatio vähentää kilpailua. Konsultti tekee työtä. Ja työssä on ytimessä ansaintalogiikka. Usein selitetään että moite johtuu siitä, että konsulttien optimismi ei iske negatiiviseen kansaan. Se kuitenkin hyvin vahvasti johtuu siitä että he väittävät että he tietävät ihmisiä paremmin miten tämä sisäinen sankaruus hoidetaan.
Kuten Kemppinen kirjoitti huumorista ja sen suhteesta satiiriin, traagisuuteen ja elämänkertoihin; Tässä tärkein huomio on se, että olemme itse asiassa melkoisen egoistisia olentoja. "Tällainen sinänsä tarpeeton katsaus huumoriin kirjallisuudessa oli johdateltu reitti kysymykseen aikalaishistoriasta yleisesti ja muistelmiin erikoisesti. Eli miksi emme ole koskaan nähneet todeksi ja vaikuttavaksi huumoriksi jäsentyvää muistelmateosta, omaelämäkertaa? Siksi että näinä aikoina odotuksiimme vaikuttaa liikaa ”oman itsensä sankari”. Harva, jos kukaan, osaa ajatella iloisesti itseään lastuna ajan laineilla - tai roskana." Ja tässä kohden emme halua olla narreja. Lisäksi huumori menee helposti satiirin puolelle. Ja satiirikot ovat "irvistelijöitä, eivät humoristeja.", koska perusideologia on musta. "mielen perimmäinen mustuus vilahtaa usein näkyviin" Toisaalta huumori ja epäonnistuminen kulkevat rinta rinnan "Humoristi ja traagikko tuntevat, että elämä on hirvittävää ja sen perussävyt ovat inho ja ikävä (l’ennui et la nauséé - Ekel und Langweil). Perustunteet ovat pelko ja vavistus (Frygt og baeven). Ja ensin S. Freud ja sitten kaikki muut arvioivat, että ahdistus on kuin avaruuden taustasäteily, ikuinen, armoton, auttamaton. Itse asiassa jo Luther kirjoitti tästä. Angustiae, ahtaat asuinsijat." Jos konsultti on hyvä, konsulttia tarvitsevat eniten luuserit. Mutta jos heitä moittii heitä syytetään pelleiksi.
Konsultti joka tarjoaa sisäistä sankaria tulee ihmisille sanomaan että "te ette osaa elää, te ette tiedä mikä on tärkeää". Ja se, että näitä käsketään miettiä on lähinnä herja "miettikää nyt". Kielenkäyttö jolla konsultit yrittävät pehmentää iskua nähdään helposti saivarteluna ja sanahelinältä. Ihmsiet näkevät niiden taakse tässä mielessä "liiankin terävästi".
Kukaan ei suostu olemaan muiden pelle, vielä vähemmän säälitty pelle
Ja tässä on jotain - ei vain suomalaista vaan - eurooppalaista. Tämä heijastuu suoraan mielenterveyskysymykseen. Jukka Hankamäki kirjoitti tähän liittyen mojovan mielenterveyttä käsittelevän kirjan arvostelun, joka tuntuu jotenkin kasvavan kuin taianomaisesti koko mielenterveyttä koskevaksi filosofiaksi. Hän korostaa, että keskiajalla hulluus jaettu nykyajasta poikkeavalla tavalla : "Vielä keskiajalla voitiin ajatella, että on kahdenlaisia hulluja: hauskoja ja vakavasti otettavia. Hauskat on usein mielletty narreiksi, kun taas vakavasti otettavia pidetään vaarallisina." ... "On syytä muistaa, että myöskään keskiajalla ”hauskana” pidetty hullu (eli narri) ei oikeastaan ollut itse hauska ollenkaan. Sen sijaan narri saattoi naurettavaksi toiset ihmiset, yleensä vallankäyttäjät (vrt. hovinarrit), ja tämä tehtävä oli suojattu narrin roolilla, toisin sanoen upottamalla narri niin voimakkaasti poikkeavaan rooliinsa, että juuri siitä asemastaan hän saattoi - ja hänen odotettiin saattavan – vallankäyttäjät naurettaviksi." Nykyään tämä rooli on varattu stand-up koomikoille ja harmiton hullu on enemmänkin ihminen joka nolaa itsensä ja tukee sillä järjestelmän erinomaisuutta. Narrista on tullut vaarallinen ja "nykyään vaarallisin hullu näyttää olevan sellainen, joka saattaa kyseenalaiseksi koko vallitsevan rationaliteetin ja yhteiskuntajärjestyksen, toisin sanoen uskon asioiden järkiperäisyyteen. Hän asettaa vaakalaudalle keskeisten tieteellisten ja poliittisten uskonkappaleiden järkevyyden sekä ihmisten luottamuksen siihen, että yhteiskunnan toiminta tähtää oikeudenmukaisuuteen ja hyvään."
Tämä aivan varmasti heijastuu konsulttien kohtaamiseen. On tavallaan hyvin osuvaa, että Sarasvuo ja Järvilehto pitävät ongelmana epäonnistumisen kestämistä. Sarasvuo korostaa sitä, että yrittäessä asioita epäonnistuminen ainakin silloin tällöin on väistämätöntä. Järvilehto taas korostaa, että ihminen ei ole koskaan kaikkivopa ja siksi heikkouksista ei pidä välittää niin paljoa. Että pitää sen sijaan enemmänkin "valita taistelunsa" ja välttää sitä että priorisoi tavoitteensa väärin. Järvilehdon maailmassa ihminen voi saada miljoona euroa rahaa, jos vain haluaa ja yrittää tarpeeksi. Mutta tällä priorisoinnilla on hinta ja olisi hyvä miettiä etukäteen onko miljoona arvokkaampi kuin vaikka vapaa-aika tai perhesuhteet jotka uhraa asian edestä. ; On mietittävä esimerkiksi sitä miten yksilön tavoitteet kohtaavat yhteisön tarpeet. ; Nähdäkseni epäonnistumista ei kuitenkaan nähdä näiden optimistikonsulttien käsissä täysin oikein. Se nähdään ylikorostetusti yksilöiden asiana. Kuitenkin esimerkiksi ilmapiiri on myös yhteisön asia. Kaikissa asioissa on nähdäkseni sekä rakenteellinen että yksilöllinen puoli.
Länsimaissa suhde epäonnistumiseen on yllättävänkin sosiaalinen. Mielenterveyspuolella tämä tulee melko helposti esille niillä joiden mielenterveys on järkkynyt - mutta ei ole järkkynyt liikaa. Se, mitä tapahtuu kun ihminen kuulee että sinulla on jokin ongelma on se, että he alkavat ... suhtautumaan. Tämä ei ole usein mitään vihaa tai negatiivista. Asioista ikään kuin tehdään iso numero ja epäonnistuminen nähdään jonkinalisena invaliditeettina. Saat ikään kuin luvan tehdä asiat huonommin, koska sinua säälitään. Kaikki saavutuksesi ylikehutaan koska et ole vertainen vaan joku jonka vaikeuksien rinnalla omista huolista marmattaminen tuntuisi pikkumaiselta.
Mutta sitten on tehtävä kuten Hankamäki tekee. On otettava esiin ripaus Nietzscheä. "Viittaus Nietzscheen on tässä yhteydessä paikallaan, sillä juuri hän katsoi, että länsimaisen ajattelun traaginen jako toisaalta ideaaliseen maailmaan ja toisaalta dionyysiseen aistimellis-seksuaaliseen todellisuuteen sisältää myös hulluuden eristämisen järjen vastakohdaksi sekä kieltojen kulttuurin luomisen." Tässä on minusta oleellinen teema. Kirjoitin itsekin Nietzschen apollonisen ja dionyysisen näkökulman kautta viimeksi eilen. Aiheena ei vain ollut mielenterveys vaan uskonto ja se minkälaisen uskonnonharjoittamisen kokisin mielekkääksi. (Aiheena käytin tosin Jeesusta ja hänen "munastaan". Mutta teema oli pohjimmiltaan tuo mainittu hitusen egosentrinen edellämainittu.)
Konsulttien ongelmana on filosofian historia. Etenkin kristillinen historia. Nietzschen raivo uskontoja kohtaan oli syvä. Ja sen perustassa voidaan oikeastaan nähdä se, että se tekee apolloniudesta terveyttä ja dionyysisyydestä sairautta.
1: Nietzsche kohdistaa uskontokritiikkinsä tavalla joka kohdistuu vahvistetusti lähinnä sen fundamentalistisimpiin muotoihin ja nimeää tämän kristinuskoksi. Ja tämä on ironista lähes satiirisuuden asteelle asti, koska nykyään uusateismia moititaan siitä että se on liian kreationismi-fundamentalismikriittistä ja Nietzsche on joitain sellaisia filosofisia ateisteja jotka mainitaan ikään kuin jotenkin oleellisesti Dawkinsia parempina. Tämä on juuri sitä materiaalia josta parodianvetäminen on enemmän ideologian aukikirjoittamista kuin luovaa toimintaa. Tämä on juuri sitä materiaalia jonka vuoksi "Pahkasika" kuoli.
Tässä konsultin kannalta relevanttia on se, että jos hän tuo esiin mallinsa, se on helposti konfliktissa vastaanottajan maailmankuvan kanssa. Ja tässä tilanteessa on äärimmäisenhelposti sävyjä jossa "norsunluutornin pelle tulee pitämään meitä pilkkanaan." Sillä suhteemme epäonnistumiseen on kulttuurisesti huono. Maailmankuva kritiikki korostaa vastapuolen irrationaalista minää. Maailmankuva on itsessään apolloninen projekti, ja sen ristiriitaisuuksien esilletuominen korostaa että tälläinen maailmankuva olisi absurdi, siis ytimeltään dionyysinen. Ja kuten Hankamäkeä aiemmin lainasin, tämä aihe on nykyään tabu.
1: Valtaosa skeptismin kritiikistä onkin tietynlaista. Oikeastaan tavallaan täysin käsittämätöntä - ne tuntuvat olevan jotain "ollaan mukavia toisillemme" -kirjoituksia jotka sävyttää todella omintakeinen kritisoijan asennevammaisuus. Kirjoittaja vaatii skeptikoilta mukavuutta mutta hän esittää tämän vaatimuksen kritiikkinä ja moitteena jossa ei ole mukavuutta samalla planeetallakaan. Syynä on se, että moni sekoittaa mielipidevapauden ja maailmankuvien relativismin siihen että kaikki ihmiset olisivat pohjimmiltaan apollonisia. Vaikka tietoteorian kritiikki johon relativismi nojaa itse asiassa opettaa juuri päinvastaista. Eli että me kaikki olemme dionyysisiä. "Tämä päivä" -blogissa kuvataan miten ateismikritiikki muodostuu lausumasta "epäkohteliasta" ja "ylimielistä" hyvin erikoisella tavalla. Pohjimmiltaan ateismi ja skeptismi loukkaa koska se on apollonista ja kriittistä ja se luo epäilystä ihmisten maailmankuville. Kun apollonisin keinoin paljastetaan oman näkemyksen dionyysisyys, sen apollonisuudesta pidetään kiinni ja tätä puolustetaan dionyysisellä loukkaantumisreaktiolla. Jossa oma herneen nenäänveto sekoitetaan vastapuolen loukkaavuuteen. Syynä on kyvyttömyys kestää omaa perseilyä. Ja kun tätä sulkusilmäisyyttä ja dogmaattisuutta ei tunnusteta - esimerkiksi siksi, kun oma maailmankuva nojaa avomielisyyden periaatteelle - oma suuttumus nähdään sanojan viaksi. Oma loukkaantuminen ei missään tapauksessa voi johtua omasta itsestä vaan on pakosti vastapuolen loukkaavuutta.
Omasta apollonisuudesta ei luovuta missään tilanteessa, koska siitä on tehty nykykulttuurissa vaikeaa. Avomielisyys on tavallaan jopa määritelty kulttuurirelativistisuudessa hyväntahtoisuuden periaatteen varaan. Siinä henkenä on se, että jokainen maailmankuva on pohjimmiltaan järkevä ja rationaalinen. Tämä on äärimmäisen apolloninen projekti. Ja pidänkin periaatetta kohteliaana mutta viisautta hakevalle se on harhaanjohtava. Dionyysisyyden piilottaminen naamioidaan apollonisuuden ihanteeksi. Ja tämä on vain epärehellistä. Mikä on sinänsä yleisinhimillistä, mutta se olisi syytä tunnustaa. Ja tästä tunnustamisesta on tehty nykyisessä (moni)kulttuurissa hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta. (Ja uuskonservatiivien monokulttuuri onnistuu tässä jostain syystä vielä tätäkin huonosti, vaikka olin joskus vuosia sitten melko varma siitä, että tämä ei olisi edes mahdollista.)
Kulttuurimme suhde epäonnistumiseen on erikoinen. Se korostaa, että jokainen voi olla voittaja ja silti kukaan ei saisi hävitä. Apollonisuutta arvostetaan, mutta ei haluta noudattaa. Ja dionyysisyys kielletään koska se rinnastetaan mielenterveyden menettämiseen. Ja onnellisuus ja mielenterveys ja hyvä elämä rinnastetaan taas yhdeksi ja samaksi yllättävän vahvasti. (Lähes kaikki hyvän elämän esitykset ovat onnellisuuspuhetta joka taas on vahvasti medikalisoitua ja ytimeen on otettu nimenomaan mielenterveys.)
Epäonnistumisen kohtaamisessa on aina kaksi vihollista / haastetta ; (1) oma ego ja (2) muiden reaktiot. Ikävää mielenterveyden järkkymisen ja muunlaisen vaikeuksien - ja tietenkin myös epäonnistumisten - kohdalla muiden sääli on ikävintä. Ikävää on myös se, että kulttuurimme on hyvin vahvasti etääntynyt narrikulttuurista. Me tykkäämme nauraa muille ja muiden epäonnistumisille, ja jos jokin toimii poikkeavalla tavalla, emme tulkitse että hän voisi avata kulttuurimme rakenteellisia lukkiutumia, vaan mieluummin ajattelemme että hän on todellisuudesta etääntynyt ja hairahtunut luuseri joka ehkä tomertuu, hankkii oikeanlaisen työn, harrastuksen ja uskonnon.
Ja tässä mielessä konsultin ongelma on se, että hänen tehtävänsä on herättää ihmisiä heissä piilevään luuseriuteen jotta he voisivat nähdä että heidän elämässään on jotain parannettavaa. Ja toisaalta konsultti itse tätä tehdessään pakottautuu jonkinlaisen eivitsejä latelevan narrin rooliin. Jolloin hän on vaarallinen hullu tai naurettava. Ja joka tapauksessa hän saa ihan liikaa palkkaa.
Joku voi pahastua, että en tässä korostanut konsulttien parissa olevia pseudotieteitä tai seulonut esille tieteellisesti perusteltuja psykologisia kultahippuja. Tämä tuli kuitenkin jo tässä hyvin rajatussa kulmassa turhan laajaksi tekstiksi. Jos petytte tästä niin pettykää. Paitsi ehkä joku toinen kerta jolloin ette pety. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti