keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Miekkailija on itsenään

"Miekkailu ei ole minuna olemisen essentiaalinen ominaisuus, vaan dominantti ja hyödyllinen aksidentaalinen ominaisuus."
(Niko Vuorinen)

Filosofi ja urheilumiekkailussa erinomaisesti menestynyt Niko Vuorinen kuvasi miekkailuaan ylläolevalla tavalla haastattelussaan. Hänen "Aristoteelinen meininkinsä" edustaa ns. substraattiteoriaa. Tässä maailmassa substanssi on usein olion keskeinen ominaisuus, jonka hävitessä myös asia häviää. Aksidenssi on sitten substanssin vastakohta ; Tähän liittyvät piirteet voivat muuttua ilman että substanssi katoaa.

Toki tämänlaatuinen kannanotto olemassaoloon on perusteltu. Ja siitä on taatusti hyötyä asioita määritellessä. Voidaan jossain määrin sanoa että aksidenssi liittyy attribuutteihin kun taas substanssi liittyy kriteeriattribuutteihin. ; Voidaan esimerkiksi määritellä että vesi on märkää. Mutta päätyä sitten miettimään asiaa tarkemmin. Sillä substanssilla on ominaisuuksia ja moodeja. Jos otamme jäätä ja jäädytämme sen, Substanssiteorian mukaan on olemassa veden substanssi joka säilyy muuttumattomana tämän muutoksen aikana. Jää ei syrjäytä vettä tai vesi korvaudu jäällä vaan kyseessä on sama aines. Ja näin veden märkyys, joka on intuitiivisesti hyvä kriteeriattribuutti vedelle, onkin vain veden aksidenssi. Vuorinen siis korostaa että hänellä on monia moodeja joista miekkailu on yksi. Hän tekee muitakin asioita eikä hukkaa itseään missään vaiheessa. Miekkailu on siis korostetusti tekemistä eikä olemista.

Monesti ihminen kuitenkin kutsuu itseään tittelillä. "Olen miekkailija" on samanlaatuinen maininta kuin "olen muurarimestari" tai "olen Suomen presidentti". Olemiseen viittaaminen vihjaa syvempään. Siihen että tekeminen olisi jotenkin hyvin oleellisesti osa itseä. Ei vain aksidentaalinen piirre, vaan jotain jota ollaan silloinkin kun ei olla miekkailemassa tai muurarimestaroimassa. Tällöin voidaan puhua identiteetistä. Ja tässä Niko Vuorisella on asiallinen muistutus. Kulttuurimme tuppaa sekoittamaan identiteetin olemiseen. Identiteetti on ikään kuin osa itseä jota suojellaan ja jota pitäisi siksi kunnioittaa. Kuitenkin identiteetti on yleensä jotain muuta kuin itsen syvin olemus. Se on mainos. Se on se mitä liehutetaan hyvin vahvasti nimenomaan muille. On hyvä että joku muistuttaa että identiteetti on aksidenssi. Moni toki poteroituu mielipiteisiinsä ja maailmankuviinsa kuin ne olisivat jokin essentiaalinen ominaisuus.

Toisaalta minä koen olevani miekkailija. (Vaikka minulla ei ole mitään palkintoja tai toimintani takana apurahoja, toisin kuin Vuorisella.) Vaikka se ei ole edes dominantti ominaisuus. (En siis ole erityisen taitava.) Ja hyötyajattelun pohjalta sitä on vaikeaa perustella. (Esimerkiksi itsesuojeluksellisin syin olisi kenties terveempää valita jokin sellainen laji jonka välinettä esimerkiksi saisi kantaa laillisesti ulkona.)

Sitä kuitenkin samalla haluaisi olla sellaisessa hengessä että olisi jokin syvä pysyvä itse. Että ei ole jotain erillistä miekkailijaa joka korvaa jotenkin sen muun toiminnan. Että miekkailija katoaa kun salin ovi menee kiinni. Ja kun miekkailijuus muuttuu, tämä johtaa siihen että Vuorisen ajatustapa on tältä kannalta erinomainen. Mutta miekkailijuus kuitenkin jäisi salin ovelle vaikka minuus ei jäisikään. Ja tämä voi tuntua epätyydyttävältä, jos miekkailusta tekee identiteetin ja tämän kokee syvästi itsekseen. (Vastaava ongelma on toki läsnä myös uskonnoissa. Jos joku kokee olevansa kristitty, hän ei helposti koko ajan rukoile tai ajattele Jeesusasioita. Ja silti sitä ajattelee että kristittyys jotenkin kävelisi kuitenkin ulos kirkosta ja olisi läsnä myös astioita pestessä ja nukkuessa. Kun identiteetti on lujassa, Vuorisen ajatus tuntuu hyvältä epistemologisella ja ontologisella tasolla mutta epätyydyttävältä eksistentiaalisella tasolla.)

Tässä mielessä mieleen tulee tavallinen intuitio appelsiinista. Sitä ajattelee että appelsiini on oranssi. Ja vaikka valot laitettaisiin kiinni, niin appelsiinin oranssius jotenkin säilyisi. Oranssius ei siis ilmene mutta on läsnä. Tätä ajatustapaa mukaillen oma identiteetti saataisiin pysyväksi. Miekkailupotentiaali kulkee koko ajan mukana, joten selkeästi jokin osa miekkailijuudestakin kulkee mukana. Pelkästään aktuaalinen ei siis olisi olemassa tai konkretiaa, ja olisin salin ulkopuolella kuin appelsiini pimeässä.

Locke kuitenkin tuomitsisi ajatuksen. Locken mukaan väri on esineiden sekundaarinen ominaisuudet. Siinä missä appelsiinin paino on primaarinen ominaisuus, joka sijaitsee suoraan kappaleessa, väri on sen sijaan vain omassa tajunnassa eikä esineessä. Väri on Locken mukaan tajunnassamme oleva mielikuva. (Locken mukaan veitsi ei ole kipua, vaan veitsi tuottaa kipuaistimuksen joka taas on leikeltävän ominaisuus.) Palaamme siis jälleen siihen että värianalogiamme paljasti että kenties miekkailu olisi siltikin nimenomaan jotain syvästi toissijaista. ; Ja tämä on tietysti kaunis ajatus. Sillä jos esimerkiksi minä jään huomenna sirkkelionnettomuuteen joka silpoo raajani, en tietysti voi harrastaa miekkailua ollenkaan. Ja tämänlaatuinen iskee tietysti lujaa identiteettiin. (Onkin hyvä huomata että identiteetin liian vahva sitominen vaikka kristittyyteen voi johtaa epäterveisiin tilanteisiin vaikka uskon menestyksen kohdalla.)

Mutta tästä itselle parhaudesta ja terveydestä huolimatta tekisi mieli sanoa että kaikki attribuutit ovat jossain määrin näkökulmia. Ja silloin päädytään miettimään sitä mitä jää jos jokaisen ominaisuuden karsii pois. Itse näkisin että jos kaikki attribuutit karsitaan, ei jää jäljelle mitään. Samoin esimerkiksi oma tietoisuuteni on itselleni vahvasti väliaikainen. (Kantani moniin uskonasioihin ovat häilyviä mutta en usko ns. "sieluun" joka jäisi kun kaikki maallisen tomumajani ominaisuudet karsittaisiin pois.) En kuitenkaan pidä tietoisuuttani aksidentiaalisena ominaisuutena vaikka ruumiini jää sen jälkeen lepäämään hautaan. Siksi olisinkin taipuvainen karsimaan koko miekkailukysymyksen vitsinomaisesti siihen että "miksi norsu on suuri, harmaa ja kurttuinen - koska jos se olisi pieni, valkoinen ja sileä se olisi aspiriini".

Locken ajatusta mukaillen voitaisiin sanoa että miekkailu on jotain joka on minussa väliaikaista. Ja näin miekkailuun kenties liittyvä kipu ei ole miekassa tai tekniikassa vaan muualla. Siinä miten asioita koetaan. Itsetarkkailun kautta olen itseni havaitsija. Ja näin jossain määrin voidaan sanoa että olen miekkailija pääasiassa juuri siksi että tämä on minun ominaisuuteni. Ei miekanheiluttajana vaan sinä hahmona joka tarkkailee itseään ja havaitsee itsessään miekkailijuutta. Tämä on tie kohti tervettä elämää. Tai ainakin sellaista asennetta tekemistään kohtaan jota uskovaiset ja vastaavat pitävät miellyttävänä.

2 kommenttia:

nikovuorinen kirjoitti...

Moi Tuomo,

kiitos tekstistäsi. Kirjoitin lyhyen kommentin kisablogaukseni perään: http://nikovuorinen.wordpress.com/2014/07/28/kazanin-mm-kisat-seka-kommentti-tuomo-hamalaiselle/


t. Niko Vuorinen

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Kiitos pidennyksestä. On toki aivan ilmiselvää että jos haluaa luodata jonkun ihmisen elämänfilosofiaa, tehokkain keino tähän ei ole ottaa yhtä lausetta jostain iltalehdestä.

Tosin tuo lausumasi oli nyt vain kimmoke siihen, että on hyvä vähän minun miettiä näitäkin asioita. ; Omassa maailmankuvassani ei sen "kirjanoppineessa" mallissa ole identiteettiä muuna kuin illuusiona.

Pidän ihmisiä, siis perimmiltään itseänikin, vähän kuin Herakleitoksen jokeen. Me kuitenkin kutsumme itseämme itseksemme kuten pidämme jokea jokena. Ja tämä on "vakavasti otettava" tapa katsoa asioita vaikka ei itseäni niin miellytä. Eli en siis aivan itsekään kuvannut sitä mitä uskon. (Sillä joskus on kai syytä yrittää kuvata sitä mitä tuntee.)

Mutta oli tietysti mukavaa kun sinulta löytyi kiinnostusta lukea. (Itsensä googlailua harrastan joskus itsekin, mutta en yleensä jaksa reagoida jos jotain sitten tuleekin vastaan. Vaikka se joskus olisikin varmasti ystävällistä ja parantaisi ihmisten välisiä suhteita.)